Vuosikymmenen parhaat sarjat

Tavallisesti olen tehnyt tähän aikaan vuodesta yhteenvedon vuoden katsotuista sarjoista. Tällä kertaa postaus on kuitenkin hieman erilainen, sillä tällä kertaa olen koonnut kuluneen vuosikymmenen parhaat sarjat. Sekä mangat että animet. 2010-2019 aikavälillä on ehtinyt tulla vastaan monenlaisia sarjoja, aina surkeista sattumista tajunnan räjäyttäviin kultahippuihin. Ja vielä varmasti moni upea ja loistava sarja on jäänyt katsomatta ja lukematta. Mutta koska olen keskittynyt tänä vuonna enemmän vanhempiin sarjoihin, niin tämän vuosikymmenen sarjat ovat vähän jääneet taka-alalle. Sen takia mm. 2019 vuoden sarjoja ei joutunut tähän postaukseen yhtäkään. Siitä huolimatta animen puolelta nousi esiin 25 sarjaa ja mangan 16 sarjaa, jotka ovat jääneet positiivisesti mieleen ja tehneet vaikutuksen. En alkanut kirjoittamaan sarjoista mitään perusteluja, sillä siinä tapauksessa tästä postauksesta olisi tullut loputtoman pitkä ja suurinta osaa sarjoja olen jo kommentoinut joko täällä blogissani tai twitterissä. Tykkään näistä sarjoista kuitenkin hirveästi ja osa on jäänyt keikkumaan lempisarjojeni listallekin. Valintaperusteista sen verran, että animeiden on tosiaan pitänyt alkaa 2010-2019 välillä, ja manga-sarjat ovat taas voineet alkaa ennen vuotta 2010, kunhan ne ovat jatkuneet vielä 2010 vuoden jälkeenkin (joko päättynyt tai jatkuu edelleen). Keskustelen mielelläni näistä sarjoista enemmänkin vaikka tosiaan siellä twitterissä tai täälläkin blogissa, jos joku haluaa herätellä jutun juurta niistä. Tämä postaus jääneekin tämän vuoden viimeiseksi, joten toivotan kaikille lukijoilleni oikein hyvää Uutta Vuotta 2020! Olkoon seuraavakin vuosikymmen täynnä hyviä sarjoja! Toivottavasti jatkatte blogini lukemista ensi vuonnakin :).


2010-2012

Vasemmalta ylhäältä oikealle alas: Durarara, Rainbow; Nishi Rokubou no Shichinin, AnoHana, Natsume Yuujinchou, Shinsekai Yori, Pyscho-Pass, Steins;Gate ja Shiki

2013-2015

Vasemmalta ylhäältä oikealle alas: Zankyou no Terror, Rakudai Kishi no Cavalry, Death Parade, Noragami, Gekkan Shoujo Nozaki-kun, Shokugeki no Soma, Kill la Kill, Assassination Classroom

2016-2018

Vasemmalta ylhäältä oikealle alas: 91 Days, Re: Zero kara Hajmeru Isekai Seikatsu, Yuri!! on Ice, Devilman; Crybaby, Boku no Hero Academia, Nanbaka, Sakamoto desu ga?, Houseki no Kuni, After the Rain

Manga

Vasemmalta ylhäältä oikealle alas: Kanata no Astra, My Love Story, Blue Flag, Beastars, Houseki no Kuni, Black Bird, Higurashi no Naku Koro Ni, Boku no Hero Academia, Demon Slayer, The Promised Neverland, Kuroshitsuji, Velhon morsian, Vinland Saga, Devils´Line, Aron morsiammet, BTOOOM!

Manga-maanantai: Kanata no Astra

Nimi: Kanata no Astra / Astra Lost in Space
Tekijä: Kenta Shinohara
Julkaisija: Shounen Jump+ / Viz Media
Julkaisuaika: 2016-2017 / 2017-2018
Osia luettu: 5/5
Tuomio: Maukas ja upea avaruusseikkailu, josta on vaikea sanoa mitään pahaa. Pitää itsensä koossa loppuun asti eikä yritä olla liian kunnianhimoinen. Osaa tosin pistää lukijan pään pyörälle hyväisesti.

Harvoin jaksan katsoa, saati sitten lukea kovin pitkiä scifi-sarjoja. Siksi Kanata no Astra tuntuikin turvalliselta valinnalta, sillä viisi pokkaria jaksaa nyt lukea vaikkei sarja kovin mairitteleva olisikaan. Kanata no Astran kanssa ei kuitenkaan aika tullut tylsäksi. Päinvastoin, olisin mielelläni lukenut enemmänkin tätä avaruuteen sijoittuvaa selviytymissarjaa.

Kanata no Astra kertoo ryhmästä nuoria, jotka ovat lähdössä koulun retkelle läheiselle McPa planeetalle. Saavuttuaan perille heidän eteensä ilmestyy mystinen valopallo, joka imaisee heidät mukaansa. Pian nuoret huomaavatkin olevansa kellumassa avaruudessa ilman mitään tietoa mihin he ovat joutuneet. Nuorten onneksi he löytävät hylätyn avaruusaluksen. Pian he saavat tietää, että he ovat yli 5000 valovuoden päässä turvallisesta kotiplaneetastaan. Toivottomuuden ja epäuskon jälkeen nuoret päättävät kuitenkin selviytyä yhdessä hengissä kotiin ja matkata halki avaruuden.

Kanata no Astran aloitus ei vetänyt minua heti mukaansa tarinaan. Se ei esittele yhtä päähahmoaan Ariesta kovin hyvin, sillä hahmon ärsyttävimmät piirteet hyppäävät silmille ja nimet kuten Spring tuntuivat vain päälle liimatuilta ja kömpelöiltä. Mutta kauan tätä sarjaa ei tarvinnut lukea, kun jo olin koukussa siihen. Ensiksi sarjan tarina vaikutti melko tyypilliseltä selvitymiskamppailulta, joka vain sattuu tapahtumaan avaruudessa. Mutta sitä mukaa, kun sarja etenee niin sitä suuremmaksi tarina kasvaa. Alussa on heti pari mysteeriä ratkaistavana; miksi nämä kahdeksan nuorta on joutuneet monen tuhannen valovuoden päähän kodistaan ja kuka ylipäätään on kaiken takana? Lisäksi nuorille selviää, että yksi heistä yrittää saada heidät hengiltä, jolloin mysteeri syvenee edelleen.

Tämä sarja avaa mysteeriensä verhoa pikku hiljaa ja yhden mysteerin ratkettua saadaan usein toinen tilalle. Tarina onnistuu pitämään lukijan otteessaan koko ajan, enkä ainakaan meinannut viitsiä lopettaa lukemista kesken. Sen lisäksi ettei nuorille olisi jo tarpeeksi mietittävää, niin selviytyäkseen kotiin niin näiden on kuljettava tuntemattomien planeettojen kautta, joiden vaaroista tai olosuhteista ei ole mitään tietoa. Kaikki planeetat ovat erilaisia ja onkin mielenkiintoista nähdä miten nuoret selviytyvät joka kerta uusista haasteista. Välillä nämä joutuvat kovienkin läksyjen kautta oppimaan uuden ympäristön vaarat. Mutta voi pojat tämä sarja on täynnä juonipaljastuksia. Siksi Kanta no Astran tarinasta on vaikea puhua spoilaamatta mitään. Sarjan osat 1-3 ovat pääosin tarinan alustamista, hahmojen taustoja käydään läpi ja näihin tutustutaan ja yhteiseloa aluksella opetellaan. Näiden kolmen osan aikana saadaan muutamia pienia paljastuksia, mutta neljännestä osasta lähtien paljastuksia ja juonen jäänteitä tapahtuu niin nopeaan tahtiin, että lukija saa äkkiä pään pyörälle. Sen suhteen sarjassa maistuu pieni kiiruhtamisen maku, sillä paljastuksien välille oltaisiin tarvittu hieman enemmän väljyyttä, jotta lukijan olisi ollut helpompi pysyä kärryillä.

Mutta vaikka Kanata no Astran tarinan alkuasetelma on synkkä, niin se on kuitenkin lopulta melko positiivinen sarja. Se tasapainottelee loistavasti komedian ja draaman välillä, tarjoillen molempia vuorotellen. Sarjan suurin sanoma on kuitenkin, että ystävyydellä ja luottamalla toisiinsa voi selviytyä kaikista ongelmista. Sarjan sanoma on ihana, varsinkin kun eletään yhteiskunnassa, jossa ihmisten on välillä vaikea luottaa toisiinsa ja ystävyyksienkin sopiminen voi olla haastavaa. Sarja kuitenkin oikaisee joitakin mutkia turhan suoriksia ystävyyden nimissä. Toisaalta tämä ei haitannut, sillä se sopi sarjan henkeen hyvin ja sen avulla saatiin aikaiseksi hyvin intiimiä ja voimakkaita kohtauksia. Pidin sarjan positiivisuudesta ja hahmojen optimistisuudesta, sillä maailmassa on liikaa masentavia ja synkkiä sarjoja.

Siitä huolimatta, että  Kanata no Astran tarina on mielenkiintoinen ja kutkuttava, niin sarja on kuitenkin lopulta ennen kaikkea hahmovetoinen. Kaikki kahdeksan nuorta ovat samaistuttavia ja sympaattisia hahmoja. En muista koska viimeksi olen lukenut mangaa, jossa kannustan kaikkia hahmoja aivan sata lasissa. Koska sarjassa on vain viisi osaa on melkoinen yllätys, että kaikkien hahmojen taustoja ehditään käsittelemään. Vaikeimmat perhesuhteet ja menneisyyden omaavien hahmojen henkisiä solmuja ehditään myöskin availemaan. Kaikki hahmot kehittyvät ja kasvavat tarinan aikana, jolloin ärsyttävätkin hahmot muuttuvat ihaniksi. Hahmoista paljastuu myös koko ajan uusia piirteitä ja hahmojen välisillä dynamiikoilla päästään juhlimaan kunnolla.

Kanata no Astran tekijä Kenta Shinohara on varmaan paremmin tunnettu menestyssarjastaan SKET Dance. Kokeneen mangakan jälki näkyy Kanata no Astrassa, sillä manga on iloa silmälle. Shinoharan kädenjälki ei ole mitenkään massasta erottuvaa, mutta se on erittäin nättiä ja selkeää. Shinohara on luonut myös monimuotoisia ja erilaisia, toisistaan eroavia ekosysteemejä, kun päähahmomme siirtyvät planeetalta toiselle. Pidän myöskin Shinoharan hahmomalleista, sillä jokainen hahmo erottuu ulkomuodoltaan toisistaan ja (noh) pojat ovat oikein söpöjä. Hahmojen ilmeet ja eleet ovat myös erittäin eloisia ja on hieno nähdä miten Shiniohara käyttää efektejä ja ilmeitä hyödykseen tehdessään komiikkaa.

On vähän vaikea uskoa, että Kanata no Astra omaa vain viisi pokkaria. Tarinaan mahtuu niin paljon jännitystä, käänteitä ja myysterejä, että sarja tuntuu paljon pidemmältä. Sarja ansaitseekin kunniaa siitä miten hyvin se pitää konseptinsa kasassa vähäisestä pokkarimäärästä ja monista juonenkäänteistä huolimatta. Pelkäsin, että sarjan päättyessä lopetus tulisi olemaan fiasko, jossa joko kaikki rustataan liian nopeaa kasaan tai sitten se aloittaa vielä yhden ylidraamallisen juonen pätkän. Kumpikaan näistä ei kuitenkaan lopulta toteutunut, vaan sarja sai asiallisen ja tyydyttävän päätöksensä. Huono puoli sarjassa on se, että se loppui liian aikaisin. Nuorten avaruusseikkailuista olisin lukenut mielelläni enemmänkin, sillä sarjan päätyttyä jättää se sydämeeni tyhjän kolon. On aina mukavaa löytää uusi sarja, joka saa herätettyä niin paljon tunteita, saa eläytymään täysiä hahmojen mukana ja uppoutumaan tarinaan unohtaen kaiken muun ympäriltään. Onkin siis sääli ettei Kanata no Astra ole saanut enempää huomiota animen tai mangan muodossa. Suosittelenkin, että jos avaruusseikkailut kiinnostavat, niin tutustu Kanata no Astraan, sillä se tarjoaa jotain tuoretta ja jännittävää.

TOP anime soundtrackit

Itselleni animen nautonnollisuuteen liittyy vahvasti animaation ja tarinan lisäksi musiikki. Jokaisella sarjalle ja elokuvalle luodaan oma uniikki ost eli original soundtrack, joka vaikuttaa paljon sarjan tunnelmaan mm. tilanteen luonnissa ja tunteiden kuvauksessa. Välillä sarjoista nousee esiin vain yksittäinen muistettava biisi ja taas välillä koko ost saa lumottua pauloihinsa. Moni varmaankin jo arvaa mistä tässä postauksessa on kysymys. Kyllä; animemusiikista! Aluksi tarkoitus oli tehdä listaus sarjojen kokonaisista ost:stä, mutta huomasin pian, että harvoin pidän sarjojen ost:stä kokonaisuudessaan. Siksi kirjaankin sekä sarjojen ost:n yksittäisiä biisejä, kuin myös kokonaisia ost:tä. Kriteerinä on tietenkin, että pidän ost:stä tai yksittäisestä biisistä ja olen sarjan tai elokuvan katsomisen jälkeenkin jäänyt kuuntelemaan ost:tä. En ole myöskään ottanut huomioon sarjojen alku- tai lopputunnareita. Musiikit ovat sekailaisessa järjestyksessä, sillä olen tosi huono asettamaan oikein mitään parhuusjärjestykseen.

Kimagure Orange Road ~  koko OST

Olen ihastunut vahempien sarjojen ost:n sillä niissä tuntuu olevan enemmän luonnetta ja erottuvat edukseen. Kimagure Orange Roadin kohdalla on toki myös kyse nostalgiasta, sillä muutamat sarjan kappaleet ovat soineet päässäni siitä asti kun katsoin sarjaa vanhalla kunnon VHS:llä. Sarjan ost on hyvin 80-luvun henkistä, mutta ennen kaikkea pidän sen jazzahtavasta tyylistä. Sen biisit ovat pääsääntöisesti kesäisiä ja rentoja, mutta myös hempeitä sekä pirteitä biisejä löytyy. Kappaleet kuten  "Aozora O Buttobase!", "Aerobic on RAP", "Kanashii Kagake" ja "Back to Red Straw Hat Time" ovat mahtavia biisejä, joita tulee toistuvasti soitettua varsinkin kesäisin.

Kill la Kill ~ Blumenkranz

Kuka muistaa Kill la Killin? Vaikka omalla kohdalla tämän sarjan katsomisesta on jo muutama vuosi niin edelleen ajoittain kuuntelen sarjan pahistunnaria "Blumenkranzia". Tämä tunnari on saksalaisine sanoineen mahtipontinen ja jämäkkä. Vaikka pidin myös sarjan "Don´t lose your way"-biisistäkin, niin vain Blumenkranz on jäänyt pysyvästi soittolistalle.

Sword of Stranger ~ Ihojin no Yaiba

Sword of Stranger nousi heti yhdeksi lempi anime-elovistani, sillä sen väkevä ja raaka tarina sekä voimakas ja surullinen musiikki iskivät minuun lujaa. "Ihojin no Yaiba" mahtaa olla yksiä kuunnelluimpia biisejä soittolistallani tällä hetkellä, sillä tätä biisiä kuunnellessä muistan aina sen tunteen minkä tämä sarja herätti silloin kun sen katsoin.

Inuyasha ~ koko OST

Yhdeksi vanhimpiin lempi soundtrackeihini kuuluu ehdottomasti Inuyashan ost. Sen lisäksi, että sarja sisältää paljon itselleni nostalgisia biisejä niin osa biiseistä ovat myös ikonisia. Biisit kuten "Kikyo´s Theme", "Kagome´s Theme", "Time Traveling Kagome", "Futari no Kimochi" sekä "Kaoru Wada" nostavat edelleen ihania fiiliksiä pintaan ja muistuttavat siitä ajasta, kun olin vasta alkumetreillä anime ja manga-harrastukseni parissa. Muutenkin Inuyashan ost on todella kaunista, herkkää sekä surullista kuin myös synkkää, tummaa ja vaarallista.

Houseki no Kuni ~ Main Theme

Kun puhutaan siitä fiiliksestä mikä jokin sarja saa aikaseksi sitä katsoessa, niin Houseki no Kunin luoman fiiliksen voi kuvata yhdellä biisillä ja se on sarjan "Main Theme". Kappaleen kaunis, herkkä ja särkyväisyys kuvastaa loistavasti kuinka herkässä tasapainossa hahmot elävät ja kuinka äkkiä kaikki voi särkyä. Siinä on sitä toivottomuutta ja yksinäisyyttä mitä sarjan hahmot kokevat. Houseki no kunin Main Theme on vain yksinkertaisesti kaunis ja upea kappale, joka nostaa kädet kananlihalle.

Devilman: Crybaby ~ Devilman no Uta & Crybaby

Devilman; Crybaby on ainoa sarja tällä listalla, jota valitsin kaksi lempibiisiä. En nimittäin osannut tehdä valintaa näiden kahden biisin välillä. Sarjan tarina voitaisiin tiivistää näihin kahteen biisiin: "Devilman no Uta" kuvaa sarjan mustalla huumorilla höystettyä, hieman vinksahtanutta raakaa tarinaa, kun taas "Crybaby" kertoo tarinan surullisesta ja kärsimystä täynnä olevasta puolesta. Devilman no Utan tahtiin on aina hauska jammata, kun taas Crybaby saa aina aikaseksi surullisen fiiliksen ja pysäyttää arjen keskellä. Upeita biisejä kerta kaikkiaan!

Made in Abyss ~ koko OST

Made in Abyss oli aikanaan kokonaisuuten synkkä ja sydäntäsärkevä sarja, jossa on kaikin puolin kaunis ja tunteikas ost. Rakastan sitä kuinka tämän sarjan musiikki osaa olla saman aikaisesti kaunista, surullista ja karmivaa. Siksi onkin vaikeaa valita vain muutama hyvä esimerkki kappale. Made in Abyssin kappaleissa käytetään myös paljon sanoja, mitkä eivät edes varsinaisesti tarkoita mitään. Tämä tekeekin osasta biiseistä mysteerisiä. Kappaleet kuten "Hanezeve Caradhina", "The First Layer", "Tomorrow" ja "Underground River" ovat ensimmäisiä biisejä jotka tulevat tästä sarjasta mieleen. Sarja sisältää myös muita kauniin karmivia biisejä, joihin kannattaa ehdottomasti tutustua.

Casshern Sins ~ A Path

Casshern Sins on yksiä lempisarjoistani, joka on käytännössä pelkkää surua, epätoivoa ja melankoliaa. Jos jokin biisi on saanut silmät vuotamaan vesiputouksen lailla, niin se on "A Path". Tämän biisin yksinkertaiset mutta kauniit sanat ovat koskettavat ja niiden sanoma on selvä. Harvoin tykkään englannin kielisistä biiseistä animessa, sillä ne tuntuvat vähän typeriltä, mutta A Path on loistava tulkinta rakkauden ja välittämisen merkityksestä sekä surusta.

Clannad: After Story ~ Snowfield

Nyt kun selaan näitä mun lempisoundtrackejä, niin huomaan selvästi yhden trendin. Tykkään selvästi herkistä, kauniista, koskettavista ja surullisista biisitä. No, siihen sarjaan kuuluu myös Clannadin "Snowfield" niminen kappale. Tämä sarja jos mikä onnistuu itkettämään vielä pitkän aikaa sen katsomisen jälkeekin. Sillä Snowfieldiä kuunnellessa palaa väkisinkin siihen pahahduttavan surun ja epätoivon tunteeseen jonka sarjan viimeinen kohtaus sai aikaiseksi. Muutenkin tämä biisi on niin tunteellinen ja herkkä, että ihmettelen jos joku ei siitä tykkää.

Boku no Hero Academia ~ You Say Run

Jos kaipaan arkeeni raakaa voimaa ja adrenaliinia niin saan Boku no Hero Academian "You Say Run" saa varmasti niiden ryöpyn aikaiseksi. Tämä biisi on kuin tehty salille, sillä se on voimakas, mutta ei kuitenkaan liian aggressiivinen. Biisiä on myös mahtava tykittää ja unohtaa huono fiilis. Tämä biisi myös muistuttaa joka kerta kuinka hyvä sarja Boku no Hero Academia on.

Noragami ~ Noratan

Tämä on sitten tämän listan korvamato. Muistan hokeneeni tämän biisin sanoja koko päivän. Voitte kuvitella, kun töissä unohdin itseni ja hoilasin sitä ääneen. "Noratan" on erilainen ja rytmikäs biisi, jollaista ei ole aiemmin tullut vastaan. Se saa energian virtaamaan ja sen tahtiin tekisi mieli polkea jalkaa lattiaan. 

Shinsekai Yori ~ Kage no Denshouka Daiichibu

Shinsekai Yori oli aikoinaan yksi ristiriitaisimmista sarjoista, mutta samalla erittäin loistava teos. Se sisältää monia hyviä biisejä, jotka eivät kuitenkaan ole jääneet muistiini tai päätyneet soittolistalleni asti. Paitsi "Kage no Denshouka Daiichibu". Jos tämä sarja pärähtää äkkiä soimaan jossain, niin se pysäyttää varmasti, sillä sitä on pakko jäädä kuuntelemaan. Sen karmivan kylmä ja voimakas tulkinta saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää. Samalla se hyvin kuvastaa tämän sarjan karmivuutta ja julmuutta. Biisi toimii ehkä parhaiten sarjan sisällä, mutta se on myös upeaa kuunneltavaa sarjan ulkopuolellakin.

Fall 2019

Viime kuukausina ei ole animen katsominen juuri innostanut ja kiinnostuksen puutteen takia en sitten edes viitsinyt tarkastella kesän animetarjontaa. Mutta nyt ollaan sentään taas mukana, sillä syksyn animetarjonta tuli tuossa pika pikaa tarkasteltua. Jokseenkin olen silti melkoisesti myöhässä. Hups. Mutta syyskausi tuntuukin olevan täynnä eri sarjojen jatkokausia. My Hero Academia sai neljännen kautensa, Nanatsu no Taizai taitaa porskuttaa myös neljättään, Shokugeki no Soma samaten ja jopa Psycho Pass on saanut kolmannen kautensa. Näistä My Hero Academian ja Psycho Passin päättymistä jään odottamaan, Nanatsu no Taizaita en ole ehtinyt edes aloittamaan ja Shokugeki no Soma pitäisi muutenkin ottaa kiinni (kaksi kautta kerran vasta katsomatta). Lisäksi sarjat kuten Chihayafuru, Kono Oto Tomare sekä Granblue Fantasy The Animation ovat saaneet tällä kaudella jatkokautensa. Joidenka edellesiäkään kausia en ole ehtinyt katsoa. Muuten tällä kaudella tuntuu olevan melko vähän kiinnostavia sarjoja, sillä onnistui löytämään mielenkiintoisia sarjoja vain kuusi. Näistä pari on jo ennestään tuttuja, joten odotuskeni ovat niiden suhteen korkealla.

No Guns Life

En aluksi oikein tiennyt miten suhtautua tähän sarjaan, sillä pyssypäinen päähahmo kuulostaa jokseenkin... uniikilta? Mutta No Guns Life vaikuttaa kuitenkin oikein hyvältä. Ainakin voin odottaa tältä sarjalta toimintaa, pyssyn räisketta ja synkkyyttä. Muuten en osaa sanoa mitä tämä sarja tulee tarjoamaan. Odotan innolla jatkoa.

Beastars

Beastars on tuttu jo mangan takia ja olen totaalisesti koukussa tähän sarjaan. Odotukseni ovat siis korkealla, sillä haluan tämän sarjan saavan oikeutta. Hieman vaan mietityttää miten studio Orange aikoo saada Beastarsin kaltaisen tarinan sovitettua animeksi. Sarjan tarina on kerran hitaasti lämpenevä, joten se voi olla hankala sovittaa animen muotoon. Usein tässä tapauksessa on kaksi vaihtoehtoa miten sarjan sovituksen käy: 1. joko sarjasta pätkitään paljon osasia pois, jolloin merkityksellisiä yksityskohtia jää pois, tai 2. anime ehtii sovittaa vain pari kolme ensimmäistä pokkaria, mikä on mielestäni ehkä parempi vaihtoehto. Tosin sama studio ohjasi aikoinaan Houseki no Kunin animen, joten ehkä uskallan toivo hyvää adaptaatiota. Ainakin animaatio näyttää ihan kivalta, vaikka onkin 3D-CGI:nä toteutettu. Fingers cross.

Ahiru no Sora

Kyllä, minä jonka urheiluanimen katsominen on rajoittunut Yuri on Iceen, otan taas listalleni yhden urheiluanimen. Tällä kertaa kyseessä onkin koripalloanime Ahiru no Sora, jossa symppispäähahmo näyttää liittyvän koripallokerhoon, joka on täynnä pahispoikia. Pahispoikia jotka ovat juuttuneet vanhan ajan pahispoikamuottiin? Mutta tästä voi tulla hyvä sarja. Ainakin tykkäsin parista ekasta jaksosta ja tulevaisuudessakin näyttäisi olevan luvassa koripalloa sekä kimurantteja ihmissuhteita ja -kohtaloita.

Babylon

Olen katsonut tästä sarjasta vasta yhden jakson, enkä osaa sen takia sanoa siitä vielä oikein mitään. Mutta mielenkiintoiselta sarja vaikuttaa. Babylon vaikuttaisi olevn jonkinlainen psykologinen thrilleri. Lähin vertauskuva olisi ehkä Psycho Pass. Mutta selvästi sarja on suunnattu varttuneemmille katsojille, sillä jos trailerin perusteella voi mitään johtopäätöksiä tehdä niin tämä sarja ei tule olemaan mikään hyvän mielen sarja.

Mairimashita! Iruma-kun

Tämä sarja vaikuttaa yhdeltä kauden mielenkiintoisimmista. Ihmispäähahmopoika myydään demonille, jolloin demoni laittaa pojan hirviökouluun ja pojan täytyy nyt käydä koulua paljastumatta ihmiseksi. Ihan mielenkiintoinen ja hauska konsepti. Sarja vaikuttaisi olen melko kevytmielinen huumorisarja, missä paljastumisen pelosta lähinnä veistellään vitsiä. Mutta ihanan virkistävältä hauskalta sarja vaikuttaa. Ihan mielenkiinnolla odotan jatkoa.

Hoshiai no Sora

Mitä!? Jo toinen urheilusarja? Siinä missä Ahiru no Sora oli koripalloon keskittyvä sarja, niin Hoshiai no Sora keskittyy taas soft tennikseen. Sarja ei näin parin jakson jälkeen herättänyt yhtä suuria innostuksia kuin Ahiru, mutta ihan kivalta tämäkin sarja vaikuttaa. Sarja tuntuu hyvin arkiselta ilman sen kummempia konstailuja, joten voidaan varmaan odottaa ainakin ihmissuhteita tältä sarjalta. Katsotaan miten päähahmomme kehittyvät ja mihin suuntaan sarja etenee.

#43: Masamune-kun no Revenge

Kun Masamune Makabe oli lapsi rikas, kaunis ja ylpeä tyttö nimeltä Aki Adagaki torjui hänet ja antoi tälle lempinimen "Piggy", koska Masamune oli pullea lapsi. Torjunnasta ja nimittelystä järkytyyneenä Masamune päättää kostaa Akille loukkauksen. Hän päättää saada Akin rakastumaan itseensä, jolloin Masamune voi torjua tämän yhtä tylysti kuin Aki torjui hänet aikoinaan. Nykyään Masamune on huippukunnossa oleva komea ja tyttöjen keskuudessa suosittu oppilas, joka saa hyviä arvosanoja. Vaihdettuaan koulua Masamune huomaakin joutuneensa sattumalta samaan kouluun mitä Aki ja päättää laittaa kostosuunnitelmansa täytäntöön. Vaan onnistuuko suunnitelma ilman, että Masamune rakastuu Akiin oikeasti?

Katsoin Masamune-kun no Revengen ensimmäisen jakson heti sen ilmestyttyä. Vaikka tiesin heti ensisekunneista lähtien, että tämä sarja ei loppupeleissä tule olemaan mitään muuta kuin ihan kivaa koulurakkaushömppää, niin sarja onnistui herättämään mielenkiintoni. Kosto motiivina ei ole tyypillisin aihe näinkin kevyelle sarjalle, mutta se toimii monessa suhteessa kimmokkeena sarjan tarinan kuin myös hahmojen kannalta. Sarjaan tuo myös mielenkiintoa paljastumisen pelko, sillä Masamunehan ei saa paljastua ennen aikojaan Akille. Täpärät tilanteet ja nolot peittelyt seuraavat toisiaan, kun joko Masamune melkein munaa itse itsensä tai sitten joku sivuhahmoista onnistuu saamaan pojan oikean identiteetin selville. Tämä tekeekin sarjasta kevyen ja rennon.

 Itse se miten Masamune aikoo toteuttaa kostonsa on melko lapsellinen ja vähän typeräkin. Tosin sarjan edetessä itse ainakin opin kuvittelemaan, kuinka paljon tuskaa Masamunen kosto voisi pahimmillaan aiheuttaa Akille. Loppujen lopuksi hänen kostonsa on melko nerokaskin kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kosto toimii myös kiintopisteenä, josta hahmojen ja varsinkin Masamunen on päästävä eteenpäin. Mutta koska sarja esittää Masamunen koston humoristisessa valossa, niin katsojana en kokenut sitä tunnetta, että Masamune olisi todellisuudessa toteuttanut uhkauksensa. Katsojalle myös selviää, ettei Masamunen kosto ole niin mustavalkoista. Masamune ottaa kostonsa suhteen joka jaksossa joko takkiinsa tai onnistuu ottamaan pari askelta eteenpäin. Samalla mitä lähemmäksi Masamune pääsee Akia, sitä vaikeammaksi koston toteuttaminen muuttuu.

Tästä johtuen sarjan tärkein paino onkin ihmissuhteilla, kuin pelkästään kostotarinalla. Varsinkin Masamunen ja Akin välistä suhdetta lähdetään kehittämään monien koukeroiden kautta ja vääjämättä näiden kahden välille alkaa kuin alkaakin kehittyä jotain. Vaikka katsojalle on jo selvää mikä sarjan lopputulos on, niin se ei ole lopulta tärkeintä, vaan se miten sinne päästään. Masamune-kun no Revenge kierrättääkin katsojansa monien kliseiden ja käänteiden kautta, jotta sarja olisi mielenkiintoinen. Tyypillisesti molemmat hahmot yrittävät kieltää tunteensa, Masamune koston varjolla ja Aki menneisyyden varjojen takia. Tietenkin heidän tunteensa loistavat kauas sekä katsojille että muille sivuhahmoille. Sarja myös kehittelee Masamunen ympärille pientä haaremin poikasta, joka ei kuitenkaan nouse niin suureksi teemaksi, että se pistäisi suuresti silmään. Tietenkin muiden tyttöjen on tarkoitus aiheuttaa kismaa ja mustasukkaisuutta Akin ja Masamunen välillä. Sarja kuitenkin hallitsee tilannekomiikan, jota se repii tavallisista hetkistä usein hahmojen välillä. Sarja yliampuu itsensä joissakin tilanteissa niin paljon, että se saa aikaiseksi tilanteiden koomisuuden vaikkei mitään ihmeellistä olisi tapahtunut. Varsinkin Masamunen ja Akin välisiin kohtauksiin on ladattu aimo annos enemmän ruutia kuin muihin kohtauksiin.

Jälleennäkeminen ei ollut paras mahdollinen

Mutta ihan siitä huolimatta, että Masamune-kun no Revengessä on hyvät ainekset olla kelpo teiniromanssi, niin se ampuu itseään jalkaan sarjan viime metreillä. Rakkauskomedia on siinä haastava taiteenlaji, koska sitä tehdään niin paljon. Siksi jokaisen hahmon täytyy erottua ja tarinan täytyy olla onnistunut. Valitettvasti sarja jättää molemmat vähän puolitiehen. Sarja ei saa tarinalleen nimittäin minkäänlaista päätöstä tai edes tyydyttävää lopetusta, vaan tarinaan tulee mukaan uusia hahmoja ja lisää juonikuvioita viime metreillä. Itse olin ainakin ehtinyt toivoa jonkainlaista ratkaisua tarinalle ja hahmoille. Olikin siis pettymys, että animen käsikirjoittajat ovat päätyneet tällaiseen ratkaisuun. Juuri kun luulet saavan jonkinalisen päätöksen sarja pistääkin uudestaan pökköä pesään, lyö katsojaa lapiolla päin näköä, jonka jälkeen katsoja jää vain ihmettelemään lumihankeen mitä ihmettä tapahtui. Olisin ollut paljon tyytyväisempi sarjan päätökseen, jos sille oltaisiin jätetty avoin lopetus ilman ylimääräisiä vastaamattomia kysymyksiä ja draamaa. Myös anime-only-ending olisi ollut paljon miellyttävämpi vaihtoehto sarjalla. Olisin ymmärtänyt sarjan ratkaisun, jos sille olisi ollut selvä jatkokausi luvassa, mutta tuskinpa sellaista tulemme saamaan. Sarjan on selvästi täytynyt toimia mainoksena alkuperäiselle materiaalille, jolloin kaikki kiinnostavat käänteet oltiin laitettu koukuksi animen loppuun, jotta katsojat saadaan lukemaan mangakin. Ärsyttää myöntää, mutta tämä toimii minuun, sillä haluan tietää miten pääparimme pääsee yhteen. Valitettavasti animen lopetus sai minut itkemään verta niin paljon, että minulla meni maku sarjaan vähäksi aikaa.

Masamune-kun no Revengen hahmot ovat juuri sitä mitä niiden kuvitteleekin olevan. Eli stereotyyppisiä hahmoja ilman mitään uutta. Masamune on tyypillinen "kovis", joka on kuitenkin suhteellisen persoonaton hahmo. Aki on tsundere, Neko on lemmenkipeä isosisko hahmo ja Yoshino on hiljainen moe. Mainitsinkin, jo ylempänä, että hyvä rakkauskomedia tarvitsee muistettavat hahmot onnistuakseen. No valitettavasti hahmot ovat melko unohdettavia vaikkakin ihan kivoja tapauksia. Stereotyyppiset hahmot eivät haittaa, mutta olisin kaivannut niihin jotain pientä väritystä.

Masamune itse vaikuttaa aluksi mielenkiintoiselta hahmolta ja hänet esitellään jopa hieman narsistisena. Hänen hahmonsa on lopulta kuitenkin melko tasapaksu, joka vannoo yhdessä hetkessä kostoa ja toisessa potee mustasukkaisuutta. Masamunen hahmo tuntui pääsevän vasta vauhtiin sarjan loppupuolella, kun tämä saa kilpakumppanin. Masamunen ja Kanetsugun vastakkainasettelu toi sarjaan paljon virtaa, mutta valitettavasti tämä tapahtuu liian myöhään ja jää kesken kokonaan. Aki taas on se tyypillinen tsundere hahmo, joka osoittaa kiintymyksensä murjottamalla. Akista tekee kuitenkin hellyttävän hänen pohjaton nälkänsä, jota tämä varjelee salaisuutena. Yksi kivoimmista kohtaukista onkin, kun Masamune yllättää Akin liikuntavarastosta syömästä. Odotukseni Akin suhteen olivat vähän suuremmat, sillä odotin tämän pistävän enemmän vastaan Masamunelle. Tämä kuitenkin ihastuu poikaan turhan helposti, jonka jälkeen kyräily tuntuu vain ärsyttävältä. Muut sivuhahmot ovat melko hajuttomia ja mauttomia tapauksia. Masamunen luokkakaverit unohtuvat muiden hahmojen varjoon kokonaan. Yoshino taas tuntuu tuntuu tärkeältä hahmolta, mutta joka ei saa kuitenkaan tarvitsemaansa ruutuaikaa. Sivuhahmoista Neko saa kaikista eniten ruutuaikaa, sillä tämä saa melkein pari jaksoa itselleen. Nekon on tarkoitus toimia kilpakumppanina Akille, mutta hänestä tehdään kuitenkin vähän tarpeettoman suuren roolin omaava hahmo, jonka avulla revitään sarjan isoimmat draamat. Pidin toisaalta hänen tarinastaan, mutta en pitänyt siitä miten se voi aikaa pääjuonelta.

Tää kohtaus on niin gay

Sarjan animaatio on ihan kivaa katsottavaa. Se ei ole mitään tajunnan räjäyttävää vaan ihan perustasoa. Silver Link. ei olekaan tunnettu todella upeista sarjoistaan, muttä studio osaa tehdää hyvää perustason animaatiota. Sarjan taustat näyttävät hyvältä ja plussaa annan hauskoista ääni ja kuvaefekteistä huumorikohtauksissa. Studio myös kierrättää tutun näköisiä hahmomalleja, sillä Masamune-kunin hahmomallit ovat varmasti tuttuje niille, jotka ovat katsoneet mm. Kokoro Connektin tai Rakudai Kishi no Cavalryn. Hieman persoonatonkin animaatio ei kuitenkaan haittaa, sillä sarjaa on kiva katsoa ja kohtausten valaistukset ovat erittäin onnistuneita. Pidin kuitenkin sarjan lopputunnarin animaatiosta, jossa oltiin käytetty kauniisti saippuakuplaelementtiä. Muutenkin rauhallista ja yksinkertaisat tunnaria korostavat valkoista taustaa pitkin kohoavat saippuakuplat, joidenka kautta nähdään kauniisti valaistettu puu. Alkutunnarin animaatio on taas melko tavallista, eikä siinä juuri käytetä mitään erikoistehosteita. Tosin koko alkutunnari on täynnä juonipaljastuksia sarjan tärkeimmistä tapahtumista. Voisi jopa sanoa, että se on koko sarjan tarina typistettynä puoleentoista minuuttiin.

Masamune-kunin musiikki taasen jatkaa samalla, tasapaksulla linjalla, minkä takia se onkin yllätyksetöntä ja unohdettavaa. Ainoa sarjan muistettava kappale on sarjan alkutunnari "Mirror Heart", joka on kivan pirteä rallatus. Sekin tosin unohtuu nopeasti sarjan katsomisen jälkeen.


Yhteen mennään ja yhdessä tullaan

Masamune-kun no Revenge ei ollut mikään huikea kastomiskokemus, mutta sarja oli ihan kivaa katsottavaa. Mielestäni animen ei tarvitse olla niinkään mitään tajunnan räjäyttävää, kunhan sen parissa viihtyy. Masamunen kostolla oli tietenkin omat ongelmansa, joista päällimmäisenä sarjan typerä, keskenjäävä lopetus. Mutta sarja oli mukava välipala, joka toisaalta tekikin mitä siltä odotti ja onnistui joissakin asioissa. Sääli sinänsä että sarja on näinkin massaan sulautuva, sillä sarjalla on hetkensä. Sarja ansaitseekin ehkä juuri ja juuri Katsottava-leiman arvoinen.Jos kaipaa perjantai-iltoihinsa jotain helppoa ja sulavasti pureskeltavaa sarjaa, niin Masamune-kun no Revengeen kannattaa tutustua. Jos kuitenkin sarjaltaan kaipaa syvempiä hahmokemioita ja -kehitystä niin tämä sarja ei ehkä ole sinulle. Kunhan sarjalta ei odota mitään ihmeellistä niin se on oikein passeli sarja.

Manga-maanantai: Blue Flag

Nimi: Ao no Flag / Blue Flag
Tekijä: KAITO
Julkaisija: Shounen Jump+ / Viz Media
Julkaisuaika: 2017 - / 2020 -
Osia luettu: 7/8+
Tuomio: Sarja joka osaa yllättää. Osaa luoda hahmojen välisiä suhteita arkisesti ja vetovoimaisesti. Sarja käsittelee myös teemojaan loistavasti luoden maanläheisen ja koukuttavan tarinan herättäen ajatuksia ajankohtaisistakin asioista.

Pojille suunnattuja romanssisarjoja ei ole aiemmin tullut luetta, tosin niistä ei kovasti puhuta. Äkkiseltään en osaa nimetä yhtäkään shounen-lehdessä ilmestyvää romanssisarjaa. Mutta vaikka aiemmin tämän genren edustajia ei ole tullut luettua, niin ei se estänyt  nauttimasta Blue Flagista. Tästä sarjasta on keskusteltu enemmän ja vähemmän twitterin palstoilla ulkomaalaisilla tileillä. Suomalaiset kuitenkin tuntuvat taasen harvoin edes kuulleen sarjasta. Syy miksi luin sarjan on se, kuinka sitä on kehuttu loistavaksi suhdedraamaksi. Lopuksi rakastuinkin tähän sarjaan lujasti.

Blue Flag kertoo lukiolaisesta Taichi Ichinosesta sekä tämän lapsuudenystävästä Touma Mitasta. Touma on koulun tavoitelluin poika, jota kaikki tytöt tuntuvat kuolaavan. Taichi on taas hiljainen ja sisäänpäin kääntynyt, joka viettää aikansa mieluummin pienen kaveriporukan kanssa. Vaikka Taichi ja Touma ovat lapsuudenystäviä, niin alakoulun jälkeen he eivät ole olleet läheisissä tekemisissä. Tilanne kuitenkin muuttuu, kun Taichi päättää auttaa luokkatoveriaan Futabaa tunnustamaan rakkautensa Toumalle. Kolmikko rupeaa viettämäänkin tiiviisti aikaa keskenään, jolloin pian uudet ja vanhat tunteet sinkoilevat suuntaan ja toiseen.

Täytyy sanoa, ettei matkani Blue Flagin parissa alkanut ruusuisesti. En aluksi meinannut päästä tarinaan mukaan, mikä vähän kangistuttu alkua. Muutaman luvun jälkeen imeydyin kuitenkin mukaan tarinaan täysin. Blue Flag rakentuu paljolti samoista aineksista kuin mikä tahansa romanssisarja. Erilaiset suhdekuviot, hieman kolmiodraamaa, lapsuudenystävät jne. Se mikä tekee tästä sarjasta astetta laadukkaamman on se miten sarja käyttää sille annettuja aineksiaan. Se ei vedä tilanteita ylidraamaattisiksi, vaan kohtaukset pysyvät lähellä arkea. Vaikka tilanteet pysyvätkin lähellä arkea, niin se ei tarkoita etteikö sarjassa olisi vaikeita ja suuria tunteita. Silla niitä tässä sarjassa riittää, joten tarinasta on vaikea puhua ilman sen hahmoja, sillä sarjan juoni pyörii hyvin pitkälle hahmojen ja näiden välisten tunteiden kautta.

Sarjan päähahmot Taichi, Touma ja Futaba ovat kaikki hyvin kirjoitettuja hahmoja, eivätkä toista omaa hahmostereotypiaansa. Heidän lisäkseen sarjassa on muitakin erittäin hyviä ja mielenkiintoisia hahmoja, kuten Masumi ja Mami. Kaikki sarjan hahmot joutuvat käymään läpi tilanteita, jossa he eivät ole varmoja päätöksistään ja kuinka heidän tulisi menetellä tunteidensa kanssa. Toiset hyväksyvät tunteensa ja ajatuksensa helpommin ja toiset taas kamppailevat niiden kanssa pidemän aikaa. Tietenkin suurin rooli on kolmella päähahmolla, sillä jo pelkästään näiden välillä sinkoilee erilaisia tunteita, joista hahmot eivät ola varmoja itsekään. Sarja laittaakaan hahmonsa koko ajan tilanteisiin, joissa nämä joutuvat todella miettimään ajatuksiaan ja tunteitaan toisia hahmoja kohtaan. Paras esimerkki on Taichin ja Touman välinen suhde. Ilahduttavaa onkin, että sarja päästää ääneen muitakin hahmoja päähahmojen lisäksi. Melko pienenkin roolin omaavat hahmot saavat omat repliikkinsä ja osansa tarinassa. Jos yhdenkin hahmon poistaisi kohtauksesta, muuttuisi tilanne suuresti. Sarjan hahmot ovat kaikki ihanan erilaisia ja tuovat jotakin muuta lisää tarinaan. Jokaisella on omat luonteenpiirteensä ja ajatusmaailmansa. Hahmoista tulee ilmi koko ajan uusia puolia, jotka jaksavat kiinnostaa lukijaa. Hahmot saavat myös ilahduttavasti kehitystä, varsinkin Taichi ja Futaba.

Vaikka sarjassa nähdään niin sanottua kolmiodraamaakin, niin siitä huolimatta ahmot eivät ole missään vaiheessa ilkeitä toisilleen tai yritä sabotoida toisiaan. Tähän olisi ollut helppo langeta, kun ihastus rupeaakin seurustelemaan toisen hahmon kanssa. Mutta tarina ei kuitenkaan koskaan ryhdy tähän. Hahmot hyväksyvät tai yrittävät ainakin hyväksyä toisen onnen. Sarja osaa jopa yllättää, sillä jopa hahmot, joita aluksi luuli olevan kauheita draaman aiheuttajia osoittautuivatkin lopulta todella hyviksi ja mukaviksia hahmoiksi. lkeily ja juonittelu ei kuitenkaan istu tähän sarjaan, sillä lopuksi sarja etenee enemmän positiivisella asenteella. Ylipäänsä sarja käsittelee todella aikuismaisesti ja hyvin sen hahmoja ja uppoutuu jokaisen hahmon ajatusmaailmaan.

Blue Flag ei ole kuitenkaan ole pelkästään yhtä kuin sen hahmot ja suhteet, sillä se käsittelee monia yhteiskunnallisia tabuaiheita ja vaikeita asioita. Ensimmäinen asia on tietenkin homoseksuaalisuus. Sarja ei korosta sitä liikaa, mutta samalla se tuo hyvin esiin homoseksuaalisten ihmisten vaikeuden pitää oma seksuaalisuus ja tunteet sisällään. Samalla sarja tuo esille yhteiskunnallisia asenteita muun muassa miesten ja naisten välisiä asenteita. Japanissa naisten ja miesten välinen tasa-arvon vaaliminen on vasta lähtenyt käyntiin, joten vanhat asenteet istuvat edelleen tiukasti. Tämä tiivistyy varsinkin Mamin hahmoon, joka aina herättänyt poikien huomion ja saanut näissä aikaan romanttisia tunteita. Kun taas Mami haluaisi olla jätkien kanssa vain ystävä, eikä muuta. Tästä syntyykin konflikteja, varsinkin kun kaikki eivät ymmärrä Mamin ajatusmaailmaa. Tästä johtuen Mami on saanut pahan maineen tyttöjen keskuudessa poikaystävien varastajana. Mami itse ei ymmärrä mikseivät tytöt ja pojat voi olla ystäviä keskenään. Sarja uskaltaa nostaa kissan pöydälle myös aroissakin asioissa. Vaikka puolustaakin vähemmistöjä tai on niin sanotusti hyvän asian puolella, niin oikeuttaako se lopulta toisten lyttäämiseen ja haukkumisen toisen mielipidettä kuulematta? Sarjan yksi pointti on selvästi se, että vaikka toisen mielipide ei ole sama kuin itsellä, niin vastakkainenkin mielipide on hyväksyttävä eikä lähteä lynkkauslinjalle, mikä on valitettavan yleistä, varsinkin sosiaalisen median maailmassa.

Lisäksi, että sarja loistaa juonellisesti ja hahmoiltaan, se on myös nauttaa upealta. KAITOn kädenjälki on kaunista ja sulavaa, jossa hän osaa käyttää sekä vahvaa että hennompaa viivaa. Hahmot ja taustat ovat yllättävän yksityiskohtia, varsinkin hahmojen silmät näyttävät usein upeilta heijastuksineen ja eri harmaasävyineen. KAITO hallitsee myös ruutujen jaon ja osaa käyttää hienosti ruutujen tilan hyödyksiä, joutumatta pihistelemään helppolukuisuudesta. Hän käyttää paljon vahvoissa tunneilmaisukohtauksissa pelkästään hahmojen kasvoja, jotka luovat dyaamisia ja vahvoja hetkiä. KAITO osaa myös hupsutella välillä, sillä humoristissa kohtaukissa hän muuttaa hahmonsa "muumeiksi". Hän hallitsee myös kehonkielen, ilmeet ja eleet, sillä hahmojen tunnetiloista saa paljon irti vaikkeivat nämä sanoisikaan mitään. Huumorikohtauksissa hahmojen reaktioilmeet kuvastavat hienosti hahmojen persoonallisuutta. Esimerkkinä rauhallinen Touma ei koskaan reagoi suurilmeisesti, kun taas helposti nolostuva Taichin reaktiot ovat voimakkaita. Näin kaunista ja helppolukuista sarjaa on ilo lukea.

Blue Flag on oikein ihastuttava sarja. Vaikka ei tavallisesti romanssisarjoista välittäisi, niin tätä sarjaa kannattaa ainakin kokeilla. Juoni etenee jouhevasti, jolloin kaikki ilmestyneet luvut lukee hujauksessa. Sarjan suosiosta kertoo jotain myös se, että manga saa enkkujulkaisunsa ensivuoden puolella. Sarjan jatkosta on vaikea sanoa. Ajattelisin, että sarja alkaisi olla käsitellyt jo kaikki suurimmat juonikuvionsa, mutta saa nähdä kuinka pitkäksi sarja vielä venyy. 10 pokkaria menenee helposti rikki. Suosittelen tätä sarjaa kaikille, jotka kaipaavat jotain romantiikkaa, mutta haluavat ilkeydestä vapaan sarjan. Odotan innossa loppua.

Manga-maanantai: Akira

Nimi: Akira
Tekijä: Katsuhiro Otomo
Kustantaja: Kodansha / Like
Julkaisuaika: 1982-1990 / 1995-2006
Osia luettu: 12/12
Mistä: Kirjastosta
Tuomio: Hurja ja vauhdikas toimintapläjäys, joka maistuu varsinkin Scifin ystäville. Sarjan hahmot jäävät kuitenkin paperin ohuiksi ja ei-pidettäviksi kehityksen ja taustatarinan puuttuessa. Lopetus antaa myös toivomisen varaa.

Eletään 2030-lukua. Kolmannen maailmansodan päättymisestä on kulunut 38 vuotta. Maailma on vihdoin toipumassa, mutta Neo-Tokiossa tapahtuu outoja. Uskonnolliset lahkot, vallankumoukselliset voimat ja nuorisojengit ovat päässeet mystisen AKIRAn jäljille ja ajojahti on käynnistynyt.
Kryogeenisessä säiliössä 30 vuotta nukkuneen Akiran salaisuuden tuntevat vain armeijan salaisimmat erikoisjoukot ja muusta maailmasta eristetyt telepaatit. Kuka hallitsee lopulta Akiran voimaa ja millä hinnalla?

Katsuhiro Otomon Akira-sarja on täällä Suomessa jo kulttisarjan maineessa. Monet suomalaiset manga-harrastajat pitävät siitä ja myös moni sellainen, joka ei tavallisesti koskisi mangaan on lukenut sen. En ihmettele ollenkaan, sillä Akirassa on paljon sellasita, mistä varsinkin suomalaiset nuoret ja keski-ikää lähentelevät miehet pitävät. Paljon toimintaa, jossa puhuminen on turhaa ja vain nopein ja voimakkain voittaa. Akiran maailmassa myös eletään kolmannen maailman sodan jälkeistä aikaa, jossa ihmiset ovat jo alkaneet toipumaan sodan tuhoista ja tekniikka on kehittynyt hurjasta eteenpäin.

Akirassa idyllisen Neo-Tokion kääntöpuolena on kuitenkin päähahmomme Kanedan elämä maailma, jossa lapsilla ei ole vanhempia, nuorisorikollisuus rehottaa ja huumeet sekoittavat nuorison päät. Sarja ei tosin missään vaiheessa anna kovin kaunista kuvaa Neo-Tokiosta, vaan sarjan maailma esitellään heti karuksi, osittain tuhotuksia ja rikotuksi paikaksi. Akiran vahvin osa-alue on ehdottomasti sen toiminta ja kuinka sen tarina liikkuu ja rakentuu edetessään. Hitaita ja rauhallisia hetkiä ei juuri ole, sillä tarina paahtaa armottomasti eteenpäin pikajunan lailla. Tarina rakentuu myös aina vain suurempien osasten ympärille, kun mukaan tulee uusia tekijöitä ja monia osapuolia. Akiran tarina elää koko ajan muuttaessaan samalla muotoaan.

Tarina kiertyy Akira-nimisen "asian" ympärille heti tarinan alussa. Kukaan ei tunnu aluksi tietävän mikä tai kuka Akira edes on. Lopulta totuus Akirasta paljastuu, jolloin alkaa kilpajuoksu toisia vastaan. Aluksi tarinasta voisi luulla, että se keskittyy koko ajan Akiran sieppaamiseen toiselta osapuolelta, mutta lopulta paljastuukin, että sarja on muutakin. Sillä vaikka tarina rakentuukin Akira-nimisen hahmon ympärille, niin itse Akira ei tee sarjassa mitään. Akira toimii katalyyttinä kaikille sarjan tapahtumille ja sittemmin kiintopisteenä Tetsuolle.

Tarina ei siis keskity nimensä mukaisesti Akiraan, vaan se on enemmän kertomus kahden ystävyksen välisestä kilpailusta. Akiran sijasta oikeina päähahmoina toimivat Kaneda, Tetsuo sekä Kei. Sarja on täynnä myös muita osapuolia, jotka tunkevat lusikkaansa mukaan hämmentämään sakeaa keitosta lisää. Mutta suurimmat tapahtumat tapahtuvat pääasiassa joko Kanedan, Tetsuon tai Kein ympärille. Mutta varsinkin juuri Tetsuon ja Kanedan välinen suhde ja kilpailu tekee sarjasta mielenkiintoisen. Ja oikeastaans se on suurin syy miksi jaksoin lukea tämän sarjan loppuun. Näiden kahden suhde muotoutuu tarinan myötä kokoa ajan, jollon se määrittää jopa koko tarinan suuntaviivat ja on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. Poikien välit vaikuttaa myös paljon näiden persoonaan ja ajatusmaailmaan. Kanedan ja Tetsuon ollessa ystäviä Testuo on aina jäänyt Kanedan varjoon sekä moottoripyöräilyssä, että johtajuudessa. Allemmuuden tunnetta poteva Tetsuo päätykin lopulta psykokineettisten voimiensa heräämisen jälkeen tappamaan ystävänsä ja haastamaan Kanedan.

Tetsuon hahmossa korostuu, kuinka tämä on koko ajan ahdistunut, haavoittuvainen ja heikko Kanedan lähellä, vaikka tämä omaakin selvästi enemmän voimaa kuin Kaneda tavallisena ihmisenä. Tetsuo pyristelee koko ajan irti Kanedan varjosta, vaikka lopulta tarvitsisi vain hyväksyntää tältä. Lopulta Tetsuo tulee kuitenkin jälleen pyytämään Kanedalta apua. Kaneda taas on ollut aina hieman raukkaa Tetsuota voimakasluontoisempi ja vahvempi henkisesti. Siinä missä Tetsuo saa jatkuvasti hermoromahduksia eikä kontrolloi itseään, niin Kaneda taas pysyy henkisesti vahvana koko ajan pystyen käsittelemään vaikeat asiat ja liikkuen eteenpäin. Lisäksi jäykkään Tetsuoon verrattuna Kaneda on rennompi, energisempi ja elämän myönteisempi. Tetsuo ja Kaneda ovat toislleen vastinparit ja täydentävät omilla tavoillaan toisiaan. Toisella on sitä mitä tosiella ei, mikä tekee heistä yksiä kiinnostavimpia hahmopareja.

Vaikka kuinka pidinkin hahmoista, niin silti ne tuntuivat jäävän liian etäisiki eivätkä ole kovin pidettäviä. Jopa Tetsuo ja Kaneda, joista pidin kaikista eniten. Koska sarja laukkaa koko ajan eteenpäin, niin hahmojen taustatarinoita ei järin selvitellä. Tetsuon ja Kanedan yhteistä menneisyyttä käsitellään ohimennen, mutta sitäkin vain raapaistaan sarjan loppupuolella. Myöskään Kei ei saa mitään tarinaa, vaikka hänen hahmonsa olisi ollut juuri oivallinen siihen. Varsinkin, kun tämä jäi loppupeleissä melko merkityksettömäksi hahmoksi toiminnan suhteen ja sarja yritti leipoa hänestä kovaa naishahmoa. Kukaan hahmoista ei myöskään juuri omaa sellaisia piirteitä, joista pidän. Kaneda on hyvä hahmo koska hän on suurisuinen, luonteikas ja hauska hahmo, Tetsuo taas on draakinen hahmo. Mutta kumpikaan ei varsinaisesti ole kovin pidettävä, sillä molemmissa hahmoissa korostuu kaikista eniten hahmojen huonot puolet. Sama koskee myös Kein hahmoa.

Akiran lopetuksesta voidaan olla kahta eri mieltä, mutta itseni se jätti kylmäksi. Sarja yrittää mielestäni olla turhan filosofinen lopuksi, vaikka siihen mennessä moottorin örinällä, aseiden paukkujen määrällä ja toisten turpaan vedolla on ollut suurin merkitys sarjassa. Pieni filosofisuus ei koskaan haittaa, mutta Akira vain onnistuu tekemään sen avulla lopusta liian sekavan keitoksen. Sarjan lopetus on muutenkin oneglmallinen, sillä varsinkin hahmojen tekemät päätökset tuntuvat oudoilta. Varsinkin kun miettii mitä tietyt asiat saivat aikaiseksi ja mitä kaikkea hahmot ovat kokeneet, niin hahmojen päätökset tuntuvat kummallisilta. Nämä eivät tunnu oppineen tapahtumista mitään vaan tekevät aivan samat virheet kuin edeltäjänsäkin. Siis kenen mielestä tämä muka oli hyvä idea? Kanedalta tällainen ratkaisu olisi ymmärrettävä, mutta kun mukana on Kei eikä myöskään Majuri yritä estellä, niin lopetus jätti vain pahan maun suuhun.

Katsuhiro Otomon taide on jo aikansa elänyttä. Siinä näkyy tietty 80-luku, paksuien viivoinen ja rosoisine hahmoineen. Otomon taide on kuitenkin hyvin realististä, mikä näkyy sekä hahmoissa mutta etenkin ympäristössä. Otomo piirtää erittäin ykistyiskohtaisia ja tarkkoja taustoja aina murtuneista rakennuksista teknologisiin laitteisiin ja robotteihin ja jopa räjähdyksiin. Hänen taiteensa on niin ykitysikohtaista, että välillä hänen piirtämiään taustoja täytyy jäädä vain tuijottamaan. Hänen kädenjälkensä tulee oikeuksiinsa varsinkin koko aukeaman kattavissa tilannekuvissa. Toisaalta Otomo ei ehkä ole niin loistava piirtämään hhmoja, sillä pääosin hänen hahmonsa näyttävät saamalta. Varsinkin nuoret hahmot eroavat toisitaan vain hisutyylien perusteella. Joissakin hahmoissa on todella suuria eroavaisuuksia, jotka pistävät silmään ulkonäöllisesti, mutta muutamien hahmojen kanssa menin jatkuvasti sekaisin. Otomo ei osaa myöskään piirtää kovin kauniita tyttöjä tai helliä ilmeitä, sillä Keikin näyttää aika-ajoin pojalta (ehkä tarkoituksellisestikin) ja hahmojen ilmeet kylmiltä. Otomon hahmomallit ovat vain persoonattomia.

Suomeksi sarjaa julkaisi aikoinaan Like-niminen yhtiö 2000-luvun molemmilla puolin. Ja se on ilmeiseti saanut kaksikin painosta. Korjatkaa jos olen väärässä. Mutta mitä painolaatuun tulee, niin sehän ei ole mitään hääppöistä. Varsinkin ensimmäisessä julkaisussa painolaatu on vähän sotkuista ja viivat näyttävät värähtäneiltä. Myös julkaisun fontti on outo eikä kaikista selkein luettava. Toinen painos korjaa muutamia ensimmäisen painoksen kauneusvirheitä, vaikkeikaan sekään mikään timantti ole. Fontti vaihtelee osien välillä ja samoin tekee Kein nimen kirjoitusasu. Painolaadussa pitää kuitenkin ottaa se huomioon, että se on painettu 2000-luvun alussa. Värisivuja ei luonnollisesti ole, mikä on harmi sillä värisivut on painettu mustavalkoisiksi, jolloin ne ovat epäselkeitä eikä Otomon taide pääse niissä oikeuksiinsa.

Akira on kokemussarja. Se antaa kaikista eniten ensimmäisellä kerralla, mutta varmasti seuraavillakin lukukerroilla sieltä bongaa jotain uutta. Sarjan puhuttelevat teemat ihmisen inhimmillisyydestä, ihmiskokeista ja ihmisten tyhmyydestä tarjoavat myös mielenkiintoisemman puolen sarjasta. Valitettavasti omalla kohdallani odotin Akiralta ehkä jotain enemmänkin. En lopulta pitänyt siitä ollenkaan niin paljon kuin olin kuvitellut. Sarjassa on hyvät puolensa ja varsinkin päähahmojen  välinen vastakkainasettelu on loistavasti toteutettu, mutta silti mielestäni sarja jätti jotain puuttumaan. Akira on mielestäni keskivertotapaus, mutta kyllä sen kannattaa lukea edes sen kulttimaisuuden takia. Ja jos muutenkin nautit päättömästä menosta, jossa liha on heikkoa ja miehen paras ystävä on moottori, niin tulet varmasti nauttimaan tästä pomppuisesta matkasta.

Manga-maanantai: Hirviöprinsessa Hime

Nimi: Hirviöprinsessa Hime / Kaibutsu Oujo
Tekijä: Yasunori Mitsunaga
Kustantaja: Kodansha USA / Egmont Kustannus
Julkaisuaika: 2005 - 2013 / 2008 - 2011
Osia luettu: 20/20
Mistä: Kirjastosta
Tuomio: Välillä mielenkiintoinenkin sarja, joka valitetavasti kompastuu omaan nokkeluutensa. Omaa hyvät verimättökohatukset, mutta siihen se sitten jääkin.

Täällä taas ja tällä kertaa manga-maanantain merkeissä. Tällä kertaa vuorossa goottimaista gorea Hirviöprinsessa Himen muodossa. Sarja kertoo nuoresta tylsästä Hiro-pojasta, joka kuolee heti kättelyssä jäätyään pakettiauton alle. Kuolettavasta onnettomuudesta huolimatta hän herääkin yhtäkkiä sairaalan ruumishuoneelta – tosin vain ihmetelläkseen sitä, mitä ihmettä on oikein tapahtunut. Pian selviää, että tämän kovan onnen sankarimme palautti elävien kirjoihin Hime, hirviöiden kuninkaan tytär, joka haluaa tehdä Hirosta palvelijansa ja suojelijansa.

Hirviöprinsessa Hime on niitä mangasarjoja, jotka loppuivat aikanaan suomeksi kesken Egmont Kustannuksen toimesta. Tosin en toisaalta ihmettele, vaikka sarjan menekki ei ollut kovin suurta Suomen markkinoilla, sillä sarja on melko keskiverto tapaus. Sarja kosiskelee lukijaansa goottimaisella ulkoasullaan, sekä suurella verimäärällä. Äärimmäisestä väkivaltaisuudestaan huolimatta sarjaa ei olla tarkoitettu vakavasti otettavaksi, vaan sitä kuuluu pikemminkin katsoa tietty pilke silmäkulmasda. Sarjan viljelemä huumori on äärettömän mustaa ja äärimmäisen väkivaltaista, jossa verta vuodatetaan litratolkulla ja ruumiinosia lennätetään jatkuvasti. Lukijaa hauskuutetaan erityisesti sillä, että Hiro on käytännössä kuolematon niin kauan kuin hänen ”valtiattarensakin” pysyy hengissä. Näin ollen poikaparkaa sattuu joka suunnasta taistelujen tuoksinassa sekä vihollisten että Himen koheltaessa teräaseilla tai muulla satuttamiseen kelpaavalla työkalulla.

Sarjan pääpaino on selvästi olla vain päätöntä ja veristä kolistelua ilman päätä tai häntää. Se onkin viihdyttävimmillään, kun se vain rymisee pää kolmantena jalkana eteenpäin. Sarjaa kuitenkin kuljettaa eteenpäin sen pääjuoni. Hime on nimittäin koko ajan hengenvaarassa, johtuen sisarusten välisestä valtataistelusta jossa joko taistelet ja selviydyt tai taistelet ja kuolet. Välimuotoja ei ole. Pääjuoni on oikeastaan todella mielenkiintoinen, sillä se sekoittaa pakkaa loistavasti aina välillä ja rikkoo tasapaksua episodimaisuutta, jossa sisarusten lähettämät tappajat tai muutenvaan verenhimoiset kummajaiset yrittävät saada Himen seuralaisineen hengiltä. Hirviöprinsessa Himen kiinnostavimmat hetket ovatkin silloin, kun sisarusten välillä sattuu yhteentörmäys ja välejä selvitellään. Sarjan edetessä sisarussota muuttaa hieman muotoansa eikä olekaan niin mustavalkoinen. Valitettavasti sarja keskittyy enemmän päättömään mättöön, kuin juonelliseen päättömään mättöön. Mitsunagalla on selvästi ollut liian paljon ideoita sarjaa kirjoittaessa, sillä sarja tuntuu välillä liian pitkitetyltä. Sarjan tapahtumat kierrättävät jatkuvasti samoja juonikuvoita ja varsinkin aikamatkustusideaa käytetään liiankin monta kertaa. Välillä sarja yrittää myös olla neuvokkaampi kuin se todellisuudessa on, jolloin jotkin arkit ovat turhan sekavia.

Koska sarja keskittyy enemmän siihen millä kaikilla erilaisilla ja kummallisimmilla tavoilla Hime saataisiin hengiltä, niin pääjuoni jää liian sivuun. Juonella olisi monta hyvää syytä olla loistavan kutkuttava ja jännittävä sisarusdraama kaikkien käänteineen. Valitettevasti Mistunaga ei käytä loistavaa ideaansa sen täydellä potenttiaalillaan, vaan tuloksena on puolitiehen jätetty raakile. Itse ainakin odotin sarjan lopetukselta jotain suurta ja eeppistä, mutta joka oli lopuksi melko valju. Lopetus tuntui turhan turvalliselta sarjan makuun eikä tyydytä lukijaa mitenkään.

Rizan ja Reirin välinen suhde on paljon mielenkiintosiempi kuin kliisesti kylmä Hiron ja Himen suhde. 

Itse hahmoja riittää laidasta laitaan. Mukaan mahtuu seksuaalinen vampyyri Reiri, poikatyttö puoli-ihmisusi Riza sekä Hime itse sisaruksineen. Lisäksi mukaan mahtuu merenneitoja, outoja vesihirviöitä, jetejä, kuolleita murhaajia, hämähäkkijumaluuksia ja kaikkea muuta mukavaa. Hahmot ovat mukavan persoonallisia vaikkakin täysin stereotyyppisiä. Hahmoja on kiva seurata, mutta heistä ei juuri kerrota mitään. Muun muassa Reirin ja Rizan taustoja ei käydä läpi ollenkaan ja Himenkin menneisyys käydään niin pintapuolisesti ja nopeasti läpi ettei siitä jäänyt mitään käteen. Hahmojen väliset suhteet jäävät myös melko alkukantaiselle tasolle, vaikka Hiron ja Himen välillä jotain kipinää on ja Reiri ja Riza voisivat olla mahdollinen lesbopari. Himen kohdalla mahdollista hahmokehitystä tapahtuu, vaikka tämä on edelleen yhtä kivikasvoinen alusta loppuun. Hiron puolesta taas odotin koko ajan jotain suurta heräämistä, koska tästä tulee se ennustettu suursoturi. Sitäkään ei koskaan oikein tapahdu, mutta onneksi Hiro kehittyy vahvemmaksi hahmoksi eikä ole yhtä nyhverö. Tosin tätä sarjaa ei lueta hahmojen vaan sen päättömyyden ja vapaamielisyyden takia.

Egmont Kustannuksen ”suomalaistama” ja aavistuksen verran kenties varttuneempaan makuun suunnattu Hirviöprinsessa Hime edustaa piirrostyyliltään melko kliinistä ja tavallaan hyvin yllätyksetöntä linjaa. Kun itse tarina on olemukseltaan näinkin ronski ja mieletön, olisi myös Yasunori Mitsunagalta odottanut huomattavasti rohkeampaa oman viivan etsimistä ja visuaalista seikkailumieltä. Toisaalta ulkoasu on selkeä ja sinänsä hyvännäköinen. Se ei vain itsessään tarjoa mitään varsinaista lisäarvoa sarjalle. Ja koska sarja on suunnattu nuorille mieheille, niin tyylilajille kuuluvasti pikkuhousuja vilahtelee ja kaksimielisiä lauseita viskotaan jatkuvasti. Antti Kokkosen suomennos on sen sijaan varsin onnistunut, ja jopa puhetyylit ja lausahdukset istuvat aika ajoin enemmän kuin hyvin sarjakuvan henkilöhahmojen suuhun. Englannin kielinenkin käännös toimii yhtä hyvin kuin suomalainenkin.

Loppujen lopuksi Hirviöprinsessa Hime oli yksi iso sekamelska kaikkea. Mitsunaga ei tuntunut tietävän haluaako hän tehdä sarjasta täysin aivotnarikkaan toimintamätön vai dramaattisen sisarusten költtäysfestivaalin. Epätasainen toteutus sotki valitettavan paljon sarjan tarinan kuljetusta. Verinen meininki ja äkkiväärä väkivaltahuumori vaativat lukijalta myös tietynlaista suhtautumista, eikä Hirviöprinsessa Hime arvatenkaan ole ihan jokaisen mangaharrastajan mieleen. Sillä ei ole lopulta mitään erityisen korkealentoista sanottavaa  tai olemaan muutenkaan hurttia hosumista kummallisempaa kerrontataidetta. Itse asiassa koko mangansta saa parhaiten kaiken irti, kun pistää ne aivot narikkaan ja antaa sen rehellisen älyvapaan toiminnan joko kolista tai ei. Jos lukemseltaan kaipaa enemmän älyllistä toimintaa niin Hirviöprinsessa Hime kannattaa kiertää parin kädenmitan päästä. Jos taas kaipaa jotain jota lukiessa ei tarvitse ajatella sen kummepaa, vaan riittää että saat uppoutua syvään verivirtaan niin tähän sarjaan kannattaa tutustua.

Sarjat joita tuskin tulen katsomaan

En varmasti ole ainoa, jonka lista katsottavista animeista kasvaa vuosi vuodelta yhä pidemmäksi ja pidemmäksi. Karu totuushan on se, että koska omalta listaltani löytyy jopa rapsakat 400 sarjaa, niin en tule ikuna katsomaan niitä kaikkia. Siispä seuraavaa katsottavaa sarjaani valitessa joudun valitsemaan sarjan sen perusteella mikä kiinnostaa, jolloin ei-yhtä-kiinnostavat jäävät jonon hännille. Joten, koska en ole saanut seuraavaa synttäriarvostelua vielä valmiiksi, niin tarjoilenkin teille pienen listan sarjoista joita en tule todennäköisesti koskaan katsomaan. Olen yrittänyt valita varsinkin sellaisia sarjoja, jotka ihmiset tuntevat nimeltä, jottei listä mene vain tuntemattomien sarjojen johdolla. Muistakaa myös, että vaikka nyt puhunkin etten tule näitä sarjoja katsomaan, niin puhutaan kuitenkin vain todennäköisyydestä, sillä saattaa ollakin, että jo ensi viikolla otankin jonkin näistä sarjoista katsottavaksi.

 Zero no Tsukaima  

Zero no Tsukaiman virallisesta päättymisesta on onnistunut vierähtämään onnelliset seitsemän vuotta, enkä vieläkään ole viitsinyt tutustua sen tuoteperheeseen. Sarja on kohtalaisen hyvin menestynyt, sillä se on poikinut itselleen jopa neljä kautta. Monet tuttavani ja ystäväni ovat katsoneet kyseisen sarjan ja saamani palaute siitä on ollut ristiriitaista. Toiset tuntuvat pitävän siitä hyvinkin paljon, kun taas toiset inhoavat sitä sydämensä pohjasta. Koen, että kaksi merkittävää tekijää ovat saaneet karttamaan sarjaa tähän päivään asti. Ensimmäinen on päänaishahmo. Lähinnä niiden pätkien ja alkutunnareiden perusteella, joita olen katsonut päätyty vaikuttaa ärsyttävältä tsunderelta, joka rääkkää pääpoikaa mielivaltaisesti tämän kärsien avuttomana ja tämän yrittäessä sitten hauskaa. Toinen on haaremimaisuus sekä fanservice. Lähinnä se, että olen jo sen verran kokenut animen katsoja saa Zero no Tsukaiman tuntumaan jo kalutulta ja vanhahtavalta sarjalta. Miksi katsoisin melkein kymmenisen vuotta vanhaa sarjaa, kun voin ottaa uudemman ja täysin samoilla aineksilla varustetun sarjan?

 Fushigi Yuugi 

Meikäläisen ikäpolvi varmaankin muistaa Fushigi Yuugin mangana, joka julkaistiin Suomessa Egmontin toimesta joskus ennen 2010-lukua. Myöskin itselleni sarja on rakas ja on täynnä nostalgiaa. Muistan joskus katsoneen ensimmäisiä jaksoja mangan animeadaptiosta huonolla kuvalaadulla ja espanjaksi Youtubesta. Katsominen tietenkin kuihtui tyystin, kun jaksot loppuivat videojätistä kesken, eikä nykysiä animen katsomissivustoja ollut. En ole sen jälkeen sarjaa katsonut ja tuskin koskenkaan enempää. Animen animaatio näyttää nykykatsojan silmään automaattisesti vanhahtavalta, enkä ainakaan muistaisi sen laadunkaan olevan mitään huipputasoa. Koska anime itsessään on yhtä suurta kysymysmerkkiä ja mangan ollessa yhä edelleen loistavaa luettavaa, niin anime jää paitsioon edelleen.

 Aku no Hana 

Lähinnä syy sille miksen ole katsonut Aku no Hanaa tai Flowers of Eviliä on se miltä sarja näyttää. Shuuzou Oshimin manga on ollut pidemmänkin aikaa kesken, mutta tunnen hänen taitonsa ja mihin hän mangakana pystyy. Verrattuna Oshimin kädenjälkeen anime näyttää aivan hirveältä. Animessa käytetty animaatiotyyli, jossa kohtaukset on ensin näytelty ja kuvattu, jonka jälkeen videon päälle on piirretty, ei vain toimi ja näyttää todella jäykältä ja epäsiistiltä. Lisäksi minulla on tietyt epäluulot animea kohtaan, sillä se kestää vaivaiset 13 jaksoa, kun manga on 11 pokkaria pitkä. 

 Yamada-kun and the Seven Witches 

Rehellisesti sanottuna Yamada ja noidat ei ole oikein jaksanut innostaa minua. Ostin aikanaan kirppikselta sarjan pari ensimmäistä pokkaria, luin ne, jonka jälkeen ne päätyivätkin takaisin sinne mistä ne olin alunalkaen ostanut. Yritin vielä parin pokkarin perran jatkaa lukemista, mutta jostain syystä sarjan tarina ei iskenyt. Sen jälkeen animekaan ei ole innostanut. En ole kuitenkaan tohtinut nakata sitä pois katsomislistalta, sillä jossain sisimmässäni kuvittelen, että sarjan aika tulee vielä. 

 Elfen Lied 

Olen luonut istelleni pakkomielteen, mitä tulee animesarjoihin, jotka on tehty mangan pohjalta. Haluaisin lukea aina alkuperäisen teoksen ensin. Elfien Lieden kohdalla on siis kyse siitä, että koska en ole lukenut vielä mangaa niin en voi katsao animeakaan. Kuulostaa typerältä tiedän sen. Ja mitä todennnäköisemmin, jos joskus saan mangan luettua niin en enää jaksa innostua animestakin. Jotkut ystävistäni ovat pyytäneet minua jopa katsomaan animen ihan sen takia, jotta näen kuinka huonoa sen animaatio on. Lisäksi sarjalla on tietty status kauhuanimen innoittajana ja se on tietynlainen kulttisarja, joten sen katsominen pitäisi olla melkeinpä välttämätämyys.

 Date a live 

Olin melko yllättynyt, kun Date a Live-animelle ilmoitettiin jatkokausi. Kolmas peräti. Muistinpa tämän sarjan olemassaolon. Jokin tässä tissihömpänpömppä-sarjassa jaksaa ilmeisesti ihmisä kiehtoa. Mutta valitettavasti itse ne ole aloittanutkaan sarjan katsomista. Lähtökohtaisestikin ecchi-haaremi-komedioiden aloittamisessa on suuri kynnys, jota en ole Date a Liven kohdalla päässyt ylittämään. Lähinnä sarja tuntuu sieluttomalta tappalusarjalta kaikkine kliseineen. Eniten sarjassa kiinnostaa hahmojen vaatedesing, sekä tietyt sivuhahmot. Sarjan saama ristiriitainen palautekin on osasyynä miksen ole sarjaan perehtynyt. Uskon kyllä, että löydyn paljon parempaakin viihdettä jolla aikani saan kulumaan.

 Sailor Moon 

Sailor Moon on taikatyttösarjojen klassikko, joten sarjan pitäisi kuulua joka animeharrastajan katsottavaksi. Jostakin syystä en ole vain saanut katsottua tätä sarjaa, vaikka mangaakin pidin mukavan viihdyttävänä. Esteenä ovat mm. alkuperäisen animen iäkkyys sekä Crystal-sarjan saama kritiikki. Mutta koska olen mangan lukenut, niin en koe toisaalta välttämättömänä katsoa animea. Lisäksi en pidä alkupuolen Usagista ja näkemieni pätkien perusteella en välttämättä siedä häntä yhtään enempää.

 Monogatari-series 

Kyllä, olen näinkin sivistymätön moukka, sillä sen lisäksi etten ole katsonut Sailor Moonia en ole myöskään tutustunut Monogatari-tuoteperheeseen. Olen ainoastaan katsonut Kizumonogatari-leffat, enkä niiden jälkeen ole viitsinyt jatkaa. Kaikki tuntuvat ylistävän Monogatari-sarjoja, sen hienoutta ja kekseliäisyyttä. Itse koen sarjan joten turhan laskelmoiduksi ja raskaaksi katsoa. Tiedän myös, että dialogipainotteinen sarja vaatii tietyn mielentilan, jotta sitä jaksaa seurata. Eipä vain ole kolkutellut meikäläisen ovelle. Monogatari-sarjat taitavat muutenkin olla omaan makuuni turhan raskaita ja symbolisia. En liiemmin myöskään välitä sarjojen animaatiotyylistä, joka on turhan taiteelllinen ja kikkaileva omaan makuuni.

 Kyoukai no Rinne 

Aikanaan, kun Egmont vielä julkaisi mangaa, niin yksi lukemani sarjoista oli Rinne-nimellä julkaistava Rumiko Takahashin teos. Manga rupesi kuitenkin toistamaan nopeasti itseään, joten en ole jaksanut jatkaa sitä Egmontin lopetettua sen. Rumiko-fanityttönä halusin kuitenkin katsoa edes yhden kauden animesta, mutta mitä kaummin odotan sitä epätodennäköisemmältä näyttää että joskus katsoisin sen. Sarjasta julkaistaan myös tasaiseen tahtiin jatkokausia, jolloin suuri jaksomääräkin rupeaa hirvittämään. Inhoan nimittäin jättää sarjoja kesken. Takahashi on loistava mangaka ja kunnioitan hänen töitään, löytyyhän niistä yksi lempisarjoistani, mutta Rinne tuntuu tähän astisista sarjoista heikoimmalta. Jo nähdyt ideat tuskin jaksavat innostaa minua tutustumaan animeen tarkemmin.

 

 Tokyo Ghoul 

Kuka muistaa vielä sen kuinka Tokyo Ghoul-buumi rantautui Suomeen? Ja jälleen kerran minä olin sen, joka jäi rannalle ruikuttamaan, kun muut hypettivät Tokyo Ghoulin hienoutta. En viitsinyt lukea mangaa, sillä kuumottelin sen suomijulkaisua. No kaivattu julkaisu saatiin vihdoin, mutta suurin buumi oli jo ehtinyt mennä jo ohitse. Animeakaan ei tullut buumin aikana katsottua, koska halusin lueka mangan ensin. Nyt mangan lukeneena animen katsominen lähinnä hirvittää, sillä kaikki mitä olen siitä kuullut on enemmän tai vähemmän huonoa. Erittäin huonon palautteen takia en ole animeadaptioon koskenut ja tuskin tulen koskemaankaan. 

 Tu Love Ru 

To Love Ru päätyi katsomislistalleni silloin aikanaan, kun olin vasta hiljan löytänyt animemaailman. Eikä se ole sieltä lähtenyt, vaikka sarja ei ole kiinnostanut herran aikoihin. Sarja vaikuttaa asteen rivommalta, kuin muut ecchi-sarjat mikä ei varsinaisesti saa minua karsastamaan sarjaa. Se vain vaikuttaa niin nähdyltä ja typerältä. Miksen poista tätä listalta? Oikein hyvä kysymys...

 Kobayashi-san Chi no Maid Dragon 

Pyydän anteeksi kaikilta, jotka rakastatte tätä sarjaa, sillä minua se ei kiinnosta pätkääkään. Katsoin ensimmäisen jakson silloin, kun se tuli ulos, mutta eipä tuo tehnyt suurta vaikutusta. Sarja kuulemma paranee edetessään, mutta en itse ainakaan kärsimättömänä ihmisenä jaksa odottaa koska sarja muuttuisi itselle katsomisen arvoiseksi. Sarja on ehkä turhan arkinen omaan makuuni ja huumorin pitää olla juuri tietyn tyyppistä, jotta se jaksaa meikäläistä naurattaa. Söpöt moe-sarjat eivät muutenkaan ole koskaan olleet minulle iso juttu, joten en toisaalta ylläty vaikka sarja jäisi kiikkumaan iäisyydeksi listalleni.

 Nisekoi 

Jep tämäkän sarja on listallani. Ja se jää sinne todennäköisesti samoista syystä kuin muutama edellinenkin sarja. En koe sarjan tarjoavan itselleni mitään uutta, sillä vanhat juonikuviot on näemmä otettu kompostista uusiokäyttöön. Lisäksi olen niin pahasti spoilaantunut animen tapahtumista, että innostus sarjan aloittamisesta on melko matala. Mieluummin taidan lukea mangan, jos joskus sarjan pariin hairahdun.

 Black Clover 

Tästäkin sarjasta on yksi jakso katsottuna, jonka takia siedätyinkin sarjasta kohtalaisesti. Ensimmäinen jakso oli melko kömpelö yritys kosiskella fantasian ja toiminnan ystäviä, mutta meni omissa silmissäni pahemman kerran metsään. Kuulopuheiden mukaan sarja paranee koko ajan. Minun ja tämän sarjan välissä on kuitenkin kaksi asiaa; Asta ja animaatio. Moni varmaan ymmärtää mistä puhutaan, kun mainitaan Astan puhe tässä sarjassa. En halua mollata Gakuto Kajiwaran ääninäyttelytaitoja, mutta aina kun Asta aukaisee suunsa niin korvani tekevät kuolemaa. Okei, Gakuto on melko uusi ääninäyttelijä, joten kyse on varmaankin harjaantumisen puutteesta, mutta kamalalta se silti kuulostaa. Astan puhetta ei jaksa vain kuunnella kauaa ja se vain alkaa ärsyttämään. Sarjan animaatiokaan ei näytä parhaimmalta, sillä varsinkin mitä olen alkutunnareita katsonut niin animaatio näyttää tasolta "Naruto". Black Cloverille on jo kertynyt myöskin kohtuullsesti jo jaksoja ja sarja jatkuu edelleen, joten en ihan helposti sen kelkkaan uskalla hypätä. Tässäkin tapauksessa varmempi vaihtoehto on manga. Säästän ainakin korvani.