lauantai 4. toukokuuta 2019

Sarjat joita tuskin tulen katsomaan

En varmasti ole ainoa, jonka lista katsottavista animeista kasvaa vuosi vuodelta yhä pidemmäksi ja pidemmäksi. Karu totuushan on se, että koska omalta listaltani löytyy jopa rapsakat 400 sarjaa, niin en tule ikuna katsomaan niitä kaikkia. Siispä seuraavaa katsottavaa sarjaani valitessa joudun valitsemaan sarjan sen perusteella mikä kiinnostaa, jolloin ei-yhtä-kiinnostavat jäävät jonon hännille. Joten, koska en ole saanut seuraavaa synttäriarvostelua vielä valmiiksi, niin tarjoilenkin teille pienen listan sarjoista joita en tule todennäköisesti koskaan katsomaan. Olen yrittänyt valita varsinkin sellaisia sarjoja, jotka ihmiset tuntevat nimeltä, jottei listä mene vain tuntemattomien sarjojen johdolla. Muistakaa myös, että vaikka nyt puhunkin etten tule näitä sarjoja katsomaan, niin puhutaan kuitenkin vain todennäköisyydestä, sillä saattaa ollakin, että jo ensi viikolla otankin jonkin näistä sarjoista katsottavaksi.


 Zero no Tsukaima  


Zero no Tsukaiman virallisesta päättymisesta on onnistunut vierähtämään onnelliset seitsemän vuotta, enkä vieläkään ole viitsinyt tutustua sen tuoteperheeseen. Sarja on kohtalaisen hyvin menestynyt, sillä se on poikinut itselleen jopa neljä kautta. Monet tuttavani ja ystäväni ovat katsoneet kyseisen sarjan ja saamani palaute siitä on ollut ristiriitaista. Toiset tuntuvat pitävän siitä hyvinkin paljon, kun taas toiset inhoavat sitä sydämensä pohjasta. Koen, että kaksi merkittävää tekijää ovat saaneet karttamaan sarjaa tähän päivään asti. Ensimmäinen on päänaishahmo. Lähinnä niiden pätkien ja alkutunnareiden perusteella, joita olen katsonut päätyty vaikuttaa ärsyttävältä tsunderelta, joka rääkkää pääpoikaa mielivaltaisesti tämän kärsien avuttomana ja tämän yrittäessä sitten hauskaa. Toinen on haaremimaisuus sekä fanservice. Lähinnä se, että olen jo sen verran kokenut animen katsoja saa Zero no Tsukaiman tuntumaan jo kalutulta ja vanhahtavalta sarjalta. Miksi katsoisin melkein kymmenisen vuotta vanhaa sarjaa, kun voin ottaa uudemman ja täysin samoilla aineksilla varustetun sarjan?


 Fushigi Yuugi 


Meikäläisen ikäpolvi varmaankin muistaa Fushigi Yuugin mangana, joka julkaistiin Suomessa Egmontin toimesta joskus ennen 2010-lukua. Myöskin itselleni sarja on rakas ja on täynnä nostalgiaa. Muistan joskus katsoneen ensimmäisiä jaksoja mangan animeadaptiosta huonolla kuvalaadulla ja espanjaksi Youtubesta. Katsominen tietenkin kuihtui tyystin, kun jaksot loppuivat videojätistä kesken, eikä nykysiä animen katsomissivustoja ollut. En ole sen jälkeen sarjaa katsonut ja tuskin koskenkaan enempää. Animen animaatio näyttää nykykatsojan silmään automaattisesti vanhahtavalta, enkä ainakaan muistaisi sen laadunkaan olevan mitään huipputasoa. Koska anime itsessään on yhtä suurta kysymysmerkkiä ja mangan ollessa yhä edelleen loistavaa luettavaa, niin anime jää paitsioon edelleen.

 Aku no Hana 


Lähinnä syy sille miksen ole katsonut Aku no Hanaa tai Flowers of Eviliä on se miltä sarja näyttää. Shuuzou Oshimin manga on ollut pidemmänkin aikaa kesken, mutta tunnen hänen taitonsa ja mihin hän mangakana pystyy. Verrattuna Oshimin kädenjälkeen anime näyttää aivan hirveältä. Animessa käytetty animaatiotyyli, jossa kohtaukset on ensin näytelty ja kuvattu, jonka jälkeen videon päälle on piirretty, ei vain toimi ja näyttää todella jäykältä ja epäsiistiltä. Lisäksi minulla on tietyt epäluulot animea kohtaan, sillä se kestää vaivaiset 13 jaksoa, kun manga on 11 pokkaria pitkä. 


 Yamada-kun and the Seven Witches 


Rehellisesti sanottuna Yamada ja noidat ei ole oikein jaksanut innostaa minua. Ostin aikanaan kirppikselta sarjan pari ensimmäistä pokkaria, luin ne, jonka jälkeen ne päätyivätkin takaisin sinne mistä ne olin alunalkaen ostanut. Yritin vielä parin pokkarin perran jatkaa lukemista, mutta jostain syystä sarjan tarina ei iskenyt. Sen jälkeen animekaan ei ole innostanut. En ole kuitenkaan tohtinut nakata sitä pois katsomislistalta, sillä jossain sisimmässäni kuvittelen, että sarjan aika tulee vielä. 


 Elfen Lied 


Olen luonut istelleni pakkomielteen, mitä tulee animesarjoihin, jotka on tehty mangan pohjalta. Haluaisin lukea aina alkuperäisen teoksen ensin. Elfien Lieden kohdalla on siis kyse siitä, että koska en ole lukenut vielä mangaa niin en voi katsao animeakaan. Kuulostaa typerältä tiedän sen. Ja mitä todennnäköisemmin, jos joskus saan mangan luettua niin en enää jaksa innostua animestakin. Jotkut ystävistäni ovat pyytäneet minua jopa katsomaan animen ihan sen takia, jotta näen kuinka huonoa sen animaatio on. Lisäksi sarjalla on tietty status kauhuanimen innoittajana ja se on tietynlainen kulttisarja, joten sen katsominen pitäisi olla melkeinpä välttämätämyys.


 Date a live 


Olin melko yllättynyt, kun Date a Live-animelle ilmoitettiin jatkokausi. Kolmas peräti. Muistinpa tämän sarjan olemassaolon. Jokin tässä tissihömpänpömppä-sarjassa jaksaa ilmeisesti ihmisä kiehtoa. Mutta valitettavasti itse ne ole aloittanutkaan sarjan katsomista. Lähtökohtaisestikin ecchi-haaremi-komedioiden aloittamisessa on suuri kynnys, jota en ole Date a Liven kohdalla päässyt ylittämään. Lähinnä sarja tuntuu sieluttomalta tappalusarjalta kaikkine kliseineen. Eniten sarjassa kiinnostaa hahmojen vaatedesing, sekä tietyt sivuhahmot. Sarjan saama ristiriitainen palautekin on osasyynä miksen ole sarjaan perehtynyt. Uskon kyllä, että löydyn paljon parempaakin viihdettä jolla aikani saan kulumaan.


 Sailor Moon 


Sailor Moon on taikatyttösarjojen klassikko, joten sarjan pitäisi kuulua joka animeharrastajan katsottavaksi. Jostakin syystä en ole vain saanut katsottua tätä sarjaa, vaikka mangaakin pidin mukavan viihdyttävänä. Esteenä ovat mm. alkuperäisen animen iäkkyys sekä Crystal-sarjan saama kritiikki. Mutta koska olen mangan lukenut, niin en koe toisaalta välttämättömänä katsoa animea. Lisäksi en pidä alkupuolen Usagista ja näkemieni pätkien perusteella en välttämättä siedä häntä yhtään enempää.


 Monogatari-series 


Kyllä, olen näinkin sivistymätön moukka, sillä sen lisäksi etten ole katsonut Sailor Moonia en ole myöskään tutustunut Monogatari-tuoteperheeseen. Olen ainoastaan katsonut Kizumonogatari-leffat, enkä niiden jälkeen ole viitsinyt jatkaa. Kaikki tuntuvat ylistävän Monogatari-sarjoja, sen hienoutta ja kekseliäisyyttä. Itse koen sarjan joten turhan laskelmoiduksi ja raskaaksi katsoa. Tiedän myös, että dialogipainotteinen sarja vaatii tietyn mielentilan, jotta sitä jaksaa seurata. Eipä vain ole kolkutellut meikäläisen ovelle. Monogatari-sarjat taitavat muutenkin olla omaan makuuni turhan raskaita ja symbolisia. En liiemmin myöskään välitä sarjojen animaatiotyylistä, joka on turhan taiteelllinen ja kikkaileva omaan makuuni.


 Kyoukai no Rinne 


Aikanaan, kun Egmont vielä julkaisi mangaa, niin yksi lukemani sarjoista oli Rinne-nimellä julkaistava Rumiko Takahashin teos. Manga rupesi kuitenkin toistamaan nopeasti itseään, joten en ole jaksanut jatkaa sitä Egmontin lopetettua sen. Rumiko-fanityttönä halusin kuitenkin katsoa edes yhden kauden animesta, mutta mitä kaummin odotan sitä epätodennäköisemmältä näyttää että joskus katsoisin sen. Sarjasta julkaistaan myös tasaiseen tahtiin jatkokausia, jolloin suuri jaksomääräkin rupeaa hirvittämään. Inhoan nimittäin jättää sarjoja kesken. Takahashi on loistava mangaka ja kunnioitan hänen töitään, löytyyhän niistä yksi lempisarjoistani, mutta Rinne tuntuu tähän astisista sarjoista heikoimmalta. Jo nähdyt ideat tuskin jaksavat innostaa minua tutustumaan animeen tarkemmin.

 
 Tokyo Ghoul 


Kuka muistaa vielä sen kuinka Tokyo Ghoul-buumi rantautui Suomeen? Ja jälleen kerran minä olin sen, joka jäi rannalle ruikuttamaan, kun muut hypettivät Tokyo Ghoulin hienoutta. En viitsinyt lukea mangaa, sillä kuumottelin sen suomijulkaisua. No kaivattu julkaisu saatiin vihdoin, mutta suurin buumi oli jo ehtinyt mennä jo ohitse. Animeakaan ei tullut buumin aikana katsottua, koska halusin lueka mangan ensin. Nyt mangan lukeneena animen katsominen lähinnä hirvittää, sillä kaikki mitä olen siitä kuullut on enemmän tai vähemmän huonoa. Erittäin huonon palautteen takia en ole animeadaptioon koskenut ja tuskin tulen koskemaankaan. 

 Tu Love Ru 


To Love Ru päätyi katsomislistalleni silloin aikanaan, kun olin vasta hiljan löytänyt animemaailman. Eikä se ole sieltä lähtenyt, vaikka sarja ei ole kiinnostanut herran aikoihin. Sarja vaikuttaa asteen rivommalta, kuin muut ecchi-sarjat mikä ei varsinaisesti saa minua karsastamaan sarjaa. Se vain vaikuttaa niin nähdyltä ja typerältä. Miksen poista tätä listalta? Oikein hyvä kysymys...


 Kobayashi-san Chi no Maid Dragon 


Pyydän anteeksi kaikilta, jotka rakastatte tätä sarjaa, sillä minua se ei kiinnosta pätkääkään. Katsoin ensimmäisen jakson silloin, kun se tuli ulos, mutta eipä tuo tehnyt suurta vaikutusta. Sarja kuulemma paranee edetessään, mutta en itse ainakaan kärsimättömänä ihmisenä jaksa odottaa koska sarja muuttuisi itselle katsomisen arvoiseksi. Sarja on ehkä turhan arkinen omaan makuuni ja huumorin pitää olla juuri tietyn tyyppistä, jotta se jaksaa meikäläistä naurattaa. Söpöt moe-sarjat eivät muutenkaan ole koskaan olleet minulle iso juttu, joten en toisaalta ylläty vaikka sarja jäisi kiikkumaan iäisyydeksi listalleni.


 Nisekoi 


Jep tämäkän sarja on listallani. Ja se jää sinne todennäköisesti samoista syystä kuin muutama edellinenkin sarja. En koe sarjan tarjoavan itselleni mitään uutta, sillä vanhat juonikuviot on näemmä otettu kompostista uusiokäyttöön. Lisäksi olen niin pahasti spoilaantunut animen tapahtumista, että innostus sarjan aloittamisesta on melko matala. Mieluummin taidan lukea mangan, jos joskus sarjan pariin hairahdun.


 Black Clover 


Tästäkin sarjasta on yksi jakso katsottuna, jonka takia siedätyinkin sarjasta kohtalaisesti. Ensimmäinen jakso oli melko kömpelö yritys kosiskella fantasian ja toiminnan ystäviä, mutta meni omissa silmissäni pahemman kerran metsään. Kuulopuheiden mukaan sarja paranee koko ajan. Minun ja tämän sarjan välissä on kuitenkin kaksi asiaa; Asta ja animaatio. Moni varmaan ymmärtää mistä puhutaan, kun mainitaan Astan puhe tässä sarjassa. En halua mollata Gakuto Kajiwaran ääninäyttelytaitoja, mutta aina kun Asta aukaisee suunsa niin korvani tekevät kuolemaa. Okei, Gakuto on melko uusi ääninäyttelijä, joten kyse on varmaankin harjaantumisen puutteesta, mutta kamalalta se silti kuulostaa. Astan puhetta ei jaksa vain kuunnella kauaa ja se vain alkaa ärsyttämään. Sarjan animaatiokaan ei näytä parhaimmalta, sillä varsinkin mitä olen alkutunnareita katsonut niin animaatio näyttää tasolta "Naruto". Black Cloverille on jo kertynyt myöskin kohtuullsesti jo jaksoja ja sarja jatkuu edelleen, joten en ihan helposti sen kelkkaan uskalla hypätä. Tässäkin tapauksessa varmempi vaihtoehto on manga. Säästän ainakin korvani.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Patriootti Moriarty - keinoja kaihtamatta


Lukupinoni kasvaa kasvamistaan, sillä koko ajan eteeni osuu uusia manga-sarjoja jotka haluaisin mielelläni lukea joskus. Valitettavaa vaan on se, etten todennäköisesti koskaan tule lukemaan kaikkia sarjoja mitä haluaisin. Ja samalla, kun lisään sarjoja lukulistalleni, niin jotkin sarjat vain hukkuvat ja unohtuvat muiden sarjojen joukkoon. Tästä syystä olin unohtanut kokonaan lukea Punaisen Jättiläisen uutuuden Patriootti Moriartyn. Kirja osui käteeni, kun purkasin viimeisiä muuttolaatikoitani. Suoralta kädeltä sitten rhdyin pokkaria lukemaan, enkä tohtinut lopettaa kesken, sillä sarjan tarina veti mukaansa.

Patriootti Moriarty kertoo Sherlock Holmesin arkkivihollisesta, rikollisnerona tunnetusta James Moriartysta. Tunnettu mestarietsivä sää siirtyä pois parrasvaloista, sillä Moriarty valloittaa parrasvalot aivan yhtä huumaavasti kuin itse Holmes. Tarinaa päästään seuraamaan heti Moriartyn lapsuudesta asti, josta tarina lähtee etenemään pikkuhiljaa. Pidin todella siitä, miten tarinaa oltiin lähestytty Moriartyn kannalta. Lukijalle selvitetään mitkä ovat rikollisneroa liikuttavat motiivit ja päästään muutenkin tutustumaan hahmoon syvemmin. En tiedä kuinka paljon Moriartyn hahmo tai tarina on uskollisia Holmes-kirjoille, sillä en ole lukenut niistä yhtä ainoatakaan. Onneksi lukijan ei tarvitse tietää Holmesista tai itse Moriartystakaan mitään, sillä tarina toimii hyvin itsenäisenäkin teoksena.

Tarina onnistuu myös olemaan mielenkiintoinen ja jännittävä, jolloin pokkari on pakko lukea loppuun yhdeltä istumalta. Myös hahmoista on saatu mielenkiintoisia ja varsinkin aina kylmän rauhallisesti toimiva Moriarty herättää mielenkiinnon. Ensimmäinen pokkari rakentuu hyvin episodimaisesti omiin lyhyisiin tarina-arkkeihin, joista tulee väkisinkin mieleen Yana Toboson Kuroshitsuji 1800-luvun Englantineen kaikkineen. Itse pidin jokaisesta tarinasta, sillä tunsin pääseväni tarinaan todella helposti sisälle ja yksittäisten hahmojen tarinat koskettivat minua. Myös sivuhahmoista oltiin saatu yllättävän samaistuttavia, vaikka joitakin nähdään vain luvun tai kahden ajan. Tiedä häntä sitten onko näillä suurempi merkitys jatkossa. Sarjan episodimaisuus alkaa kuitenkin pitkän päälle kyllästyttämään ja tuntumaan yksitoikkoiselta. Yhden pokkarin verran tarina pitää hyvin itsensä kasassa mutta toivon, että se ryhtyy rakentamaan päätarinaansa jo toisen osan aikana. Tähän asti Moriartyn tarina on myös hyvin mustavalkoinen. Toivon tarinan saavan enemmän lihaa luidensa päälle jahka itse Holmes astuu kuvioihin.

Mietin kauan aikaa, että mistä Patriootti Moriartyn taide on tuttu. Sitten hoksasin, että sen takana on Hikaru Miyochi, jonka kädenjälkeä on Suomessakin julkaistu Psycho-Pass. Itse tarinasta vastaa Ryosuke Takeuchi. Vaikka Miyochin taide ei ole mitenkään erikoista, niin se on silti kauniin selkeää. Mangaa on helppo lukea, kun ei juutu ruutuihin hahmottamaan tapahtumia. Miyochin kädenjälki on myös erittäin joustavaa, sillä hän hallitsee liikkeet ja anatomian ja saa myös toimintakohtaukset toimimaan. Hänen taidoillaan olisi varaa kokeilla kuvakerronnallisesti jotain rohkeampaakin. Käännös on jälleen hyvää Punaisen Jättiläisen laatua. Jäykkä suomenkieli myös istuu loistavasti hahmojen konservatiiviseen ja kohteliaaseen puhetyyleihin.

Patriootti Moriarty oli todellinen positiivinen yllätys. Se antaa kunnollisen taustatarinan Moriartyn hahmolle ja kertoo tämän motiiveista toimia. Mitkä ovatkin aivan ymmärrettävät. Sarjasta voi myös nauttia jos ei ole Holmes.kirjoihin aiemmin perehtynyt, mutta sopii varmasti myös niitä jo lukeneillekin. Plussaa tuo selkeä ja helposti seurattava taide. Sarja ei ehkä ole mikään maatamullistava, mutta sen parissa viihtyy todella hyvin. Itse ainakin jäin janoamaan lisää, joten odotan toista osaa innolla.


lauantai 20. huhtikuuta 2019

Spring 2019

Onko aikaa todellakin kulunut niin paljon, että uusi animekausikin alkoi jo? Vuotta on siis kohta takana jo kohta neljännes. Apua. Tavallisesti tutkailen alkavia sarjoja jo paria viikkoa ennen niiden alkua, mutta tällä kertaa olin jopa melkein pari viikkoa myöhässä. Kevät kaudelta näyttäisi löytyvän yllättävän monta mielenkiintoista sarjaa, sekä vanhojen tuttujen jatkokausia. Muun muassa One Punch-Manin toinen kausi on kiikarissa sekä Bungou Stray Dogsin kolmas kausi. Lisäksi Attack on Titanin uusin kausi on alkanut, joka ei itseni jaksa vieläkään innostaa, sillä en ole edelleenkään päässyt sarjan ytimeen. Tältä kaudelta bongasin jatkokausien lisäksi muutamia uusia tuttavuuksia.


Kimetsu no Yaiba


Olenko ainoa, jonka mielestä tämän tyyppisiä sarjoja ilmestyy nykyään tavallista enemmän? En tosin moiti, sillä rakastan esihistorialliseen Japaniin sijoittuvia yliluonnollisia toiminta-fantasiasarjoja. Kimetsu no Yaiba näyttää sitä paitsi todell hyvältä oman lajityyppinsä edustajalta. Tiettyjä kertaalleen nähtyjä niksejä on selvästi käytetty, mutta kunhan sarja on viihdyttävä niin en valita pahasti. Silti hieman hirvittää, sillä en osaa yhtään sanoa millainen kostotarina tästä on luvassa. Toivottavasti sarja keksisi edes jotain uutta tai olisi edes toteutukseltaan hyvä. Animaatio ainakin näytti kauniilta ufotablen sarjoille tyypillisesti.


Fruits Basket (2019)


Olen aivan onnessani, että Fruits Basket saa uuden filmatisoinnin. Vanhempi versio ei ole kestänyt aikaa hyvin ja tällä kertaa saamme koko mangasarjan kattavan animen. Uskalsiko joku muu toivoa tätä? Minä en ainakaan. Sarja näyttää tosi hyvältä ja uudet ääninäyttelijät kuulostavat hyvältä. Pidän myös siitä miten hahmomalleja on hieman päivitetty, vaikkei Takayan "vanhoissakaan" malleissa mitään vikaa ole. Tämä on selvästi tämän kauden odotetuin sarja enkä ihmittele, sillä monelle Fruits Basket on lapsuuden/nuoruuden lempisarja. Ajattelin ensin katsoa sarjan vasta sitten jahka sen kaikki jaksot ovat ulkona, mutta saattaa olla etten malta odottaa ja hyppään mukaan jo aiemmin.


Fairy Gone


Öööh tästä sarjasta on todella vaikea sanoa mitään. Samalla se vaikuttaa todella kiinnostavalta ja ehkä jopa sellaiselta sarjalta josta voisin itse tykätä. Mutta taas toisaalta se vaikuttaa jotenkin halvalta kopiolta kaikista muista sotasarjoista. En halua tuomita sarjaa vielä mitenkään, sillä siitä on tullut ulos vasta yksi jakso. Mitään mairittelevia arvosanoja Fairy Gone ei ole myöskään saanut, joten pienet epäilykset tämän sarjan suhteen on.


Kenja no Mago


Isekai-skene ei näytä laantumisen merkkejä, sillä tälläkin kaudella saamme yhden uuden isekai-sarjan. Jotenkin tämä sarja epäilyttää vielä enemmän kuin Fairy Gone. Olin aluksi aika innoissani tästä sarjasta, mutta kun näin kuinka paljon tämä sarja tarjoaa fanserviceä ja mahdollista haaremielementtiä niin en ole enää niin innoissani sarjasta. Onneksi tyttöjä on tällä hetkellä vain kaksi, mutta veikkaan tämä eskaloituvan vielä. Valitettavasti pääpoikakin vaikuttaa liian koppavalta pervolta, joka ajattelee vain alapäällään eikä omaa maalaisjärkeä. Okei Hanna, ei tuomita liian nopeasti. Toisaalta sarja voi vielä yllättää ja ainakin pääpojalle voi toivoa hyvää kehityskaarta. Ja onhan Shin aika cool kun tämä ampuu atomipommin voimalla taikasäteen.


Carole & Tuesday


Tämä sarja näyttää niin herttaiselta. Halusin tutustua tähän sarjaan ensin vain siksi, koska se näytti niin kivalta. Sarja vaikuttaa kuitenkin melkoiselta yllättäjältä, sillä se tuntuu jo heti aluksi mukaansa vetävältä ja koskettavalta. Päätytyt vaikuttavat myös kivoilta. Tuleekohan tästä nyt sitten itkuanime vai hyvän mielenanime, vai molemmat?


Shoumetsu Toshi


Vähän olin epäileväinen tämän sarjan suhteen, että kannattaako tähän sarjaan tutustua. Varsinkin, kun MALissa sen arvosanaksi on annettu 6,01. Mutta ei tämä sarja niin huonolta vaikuta. Sarjalla on mielenkiintoisia juonielementtejä ja tällä hetkellä jopa kiinnostavat hahmot. Animaatio tosin näyttää hieman tönköltä ja halvalta, mikä on pettymys varsinkin kun Madhousen animaatiot ovat yleensä hyvää luokkaa. Tosin sarjan tarinakaari näyttää sen verran laajalta, että epäilenpä saadaanko sitä kokonaan pakettiin.


Gunjou no Magmel


Yllätyin, että tämän sarjan alkuperäis materiaalina on manhua ja studiona on kuitenkin Pierrot. Joko mulla on mennyt jotain ohi tai tää on eka japsien animoima sarja manhuan pohjalta. Mutta en valita (tästäkään) sillä sarja vaikuttaa kiinnostavalta. Voisin veikata, että luvassa on geenimanipulaatiota, synkkiä ihmistarinoita ja turhaa yksipuolista ihastumista. Tässä vaiheessa on kuitenkaan vaikea sanoa juuta tai jaata sarjasta, mutta nyt sarja vaikuttaa kuitenkin hieman melkoiselta sekametelisopalta. On kummallisia otuksia, ihmeellisiä supervoimia sekä outoa teknologiaa. Mielenkiintoista nähdä kuinka sarja sulattaa kaiken materiaalinsa. Jos ei muuta niin pääpoika on super cool ja omaa jopa hienon hahmodesingin.


Kono Oto Tomare!


Ihastuin tähän sarjaan totaalisesti! Kono Oto Tomare vaikuttaa tyypilliseltä shoujo-sarjalta, mutta jotenkin tällaiset sarjat vetävät silti joka kerta puoleensa. Tälläkin kertaa edessä näyttäisi olevan suuria tunteita ja draamaa, mutta jopa ystävyyttä. Tykkään myös kovasti, kun hahmojen soittimiksi on valittu jokin erilainen soitin, tässä tapauksessa koto. Päähahmotkin vaikuttavat kivoilta, varsinkin päätydy vaikuttaa mukavan kovapintaiselta ja luonnekkaammalta naishahmolta. Tässä vaiheessa myös arvuuttelen onko tarina kolmiodraamaa kolmikon välllä vai kannustavaa tukemista toistensa ihastuksien kanssa. Manga päätyi ainakin salaman nopeasti lukulistalle.


Sarazanmai


En oikein tiedä mitä sanoa tästä sarjasta xD. Se vaikuttaa hullunkuriselta ja jotenkin vähän hölmöltä sarjalta, jolla on symppikset päähahmot. Meinasin aluksi jättää sarjan kokonaan katsomatta, sillä sen animaato on juuri sellaista mistä en tavallisesti järin välitä. Mutta tämä sarja vaikuttaa niin oudolta ja kappapojat kivoilta, joten pakkohan siihen on tutustua edes parin jakson verran. Lisäksi poliisijäbät ovat niin homoja etten kestä xD.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

#42. Psycho-Pass

Eletään 22. vuosituhatta, jolloin maan teknologia on kehittynyt huimasti ja turvallisuus on saanut uudet kasvot. Tarina sijoittuu Japaniin, jossa niin kutsuttu Sibyl-järjestelmä valvoo kansalaisten turvallisuutta. Järjestelmä valvoo kansalaisiaan alituisesti, ja mittaa näiden niin kutsuttua pyscho-passia eli henkistä mielentilaa. Psycho-Passin eli ns. psyykepassin värin perusteella sinut saatetaan passittaa hoitoon tai  leimata latentiksi rikolliseksi, mikä tarkoittaa ihmistä, joka ei ole toteuttanut rikollisia taipumuksiaan. Pienetkin asiat ja tapahtumat voivat nostaa Psycho-Passin lukemaa, kuten stressi sekä epätyypilliset tapahtumat. Joillakin ihmisillä lukemat ovat syntymästään asti korkeita, jolloin nämä tuomitaan automaattisesti latenttien joukkoon. Sibyllan tahtoa valvovat niin kutsutut tarkastajat, jotka ovat nykymaailman poliiseja. Heidän alaisenaan toimii usein ryhmä niin kutsuttuja ajokoiria, latenteista rikollisista koostuva ryhmä, jotka toimivat Tarkastajien alaisuudessa ja omaavat poliisien valtuudet. Päähahmo Akane Tsunemori on vastavalmistunut tarkastaja, joka ei vielä tunne työnsä nurjia puolia. Esimiehensä mukaan hänen pitäisiä kohdella latentteja kuin rikollisia, mitä Akane ei ymmärrä. Pian Akane saa huomata ettei Sybilla ole niin aukoton ja kansalaisten turvallisuuttaa ajava järjestelmä. Akane alkaakin miettiä Sibyllan tarkoitusta ihmiskunnassa ja mitä järjestelmän takana todella on.


Psycho-Pass on osa synttäriarvostelujani ja on neljänneksi eniten ääniä saanut sarja. Olen katsonut sarjan joskus pari kolme vuotta takaperin ja muistikuvani sarjan tapahtumista sekä aikajärjestyksestä olivat ehtineet sumetua todella kiitettävästi. Oikeastaan sarjaa katsoessa tuntui siltä, että sarjaa olisi katonut ensimmäistä kertaa. Ensimmäisellä katsomiskerralla en sarjasta niinkään välittänyt, mutta näin tosella kerralla koin saavani siitä paljon enemmän irti sarjasta kuin ensimmäisellä kerralla.

Psycho-Passin tarina on monisäikeinen, joka sukeltaa hyviin syviin vesiin ihmisten psyykkeeseen. Sarjassa Sibyl-järkestelmää kuvataan täydelliseksi järjestelmäksi, joka takaa tavallisten kansalaisten turvallisuuden. Ajatus täydellisestä järjestelmästä, joka kykenee suojelemaan kanslaisiaan jopa sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät ole vielä syyllistyneet mihinkään, on kieltämättä mielenkiintoinen ja kutkuttava. Kuka ei haluaisi elää rauhassa ilman pelkoa murhatuksi, raiskatuksi tai hakatuksi tulemisesta. Lisäksi tässä mailmassa ei ole käytännössä työttömyyttä ollenkaan. Aluksi katsoja voi ajatella, että Sibyllan hallitsema maailma on harmoninen ja turvallinen, kunnes katsoja päästetään katsomaan pinnan alle. Sibyllan luoma turvallisuuden kuva on kaikkea muuta kuin todellinen ja itse järjestelmässä on suuri puutteita. Järjestelmän kiertämiseen on omia keinoja, mitä tullaan todistamaan sarjan aikana useaan kertaan. Pian myös huomataan, että on olemassa ihmisiä joidenka psyykepassi ei värähdäkään, vaikka tämä murhaisia kymmenia ihmisiä. Tämä luo sarjaan sisäisen ristiriidan, kun Sibyl yrittää pimittää kyseisten ihmisten olemassa olon, kun koko Sibylin toiminta perustuu juuri psychopassin värin muuttumiseen. Tähän sarjan pääidea perustuu. Esitellään vakaan psyykepassin omaava hahmo ja katsotaan kuinka järjestelmä näihin reagoi.

Valmiina palvelukseen!

Lisäksi se, että järjestelmällä on omat heikkoutensa, niin koko Sibyl tuntuu haiskahtavan pitkälle. Sarjan kiinnostavin juonenelanka onkin itse Sibyl-järjestelmä ja se mitä sen taakse kätkeytyy. Sillä katsoja varmasti huomaa heti ensimmäisestä jaksosta lähtien miten epäreilu järjestelmä Sibyl on. Ihmisen ei nimittäin ole tarvinnut välttämättä tehdä mitään, jotta Sibyl tuomitsee tämän. Jopa pienet lapset eivät ole poikkeus. Jopa rikosten uhrit joutuvat usein kaltoinkohdelluiksi, koska heidän psyykepassinsa väri on muuttunut. Akuuttien tilanteiden takia johtunut värin muuttuminen on usein palautettavissa takaisin nornaalille tasolle, mutta jahka se ylittää tietyn rajan psyykkeen normalisoituminen ei enää onnistu. Tällöin sinut luultavasti teljetään, jonnekin huoneeseen loppuiäksi tai parhaammassa tapauksessa, jos Sibyl näkee sinussa potentiaalia, niin pääset liittymään ajokoiriin ja vaarantamaan oman nahkasi rikollisten kiinniottamisessa.

Sibyl-järjestelmä on kieroutunut ja käsittämätöntä onkin, ettei kukaan tunnu kyseenalaistavan sen toimintaa lainkaan. Lisäksi sarjan aikana tuodaan esiin se, kuinka maailma menee sekaisin, jos Sibyl-järjestelmä kaatuu tai joku löytää keinon vastustaa sitä. Sarjan ihmiset ovat nimittäin niin kasvaneet kiinni Sibyllaan, että nämä antavat sen tehdä puolestansa melkein kaikki suuret elämän päätökset, aina tulevaisuuden ammatista tämän päivän vaatekertaan. Samalla ihmisltä on kadonnut kyky tunnistaa vaara. Tämä huomataan sarjassa pariin otteeseen. Psycho-Pass tuokin vaivihkaa esiin teknologian riskit ja sen millaiset seuraukset voivat olla, kun teknologia alkaa olla liikaakin osa päivittäistä elämää. Ajatus, että joku valitsee sinulle tulevaisuuden työn tai tämän päivän vaatekokonaisuuden tuntuu vieraalta ajatukselta. Itselleni tällainen järjestely lähinnä veisi omaa itsemääräämisoikeutta ja romuttaa unelmoimisen. Psycho-Passin maailma ja sen luomat järjestelmät ovat mielenkiintoisia, mutta eivät kuitenkaan ole sarjan ainoa vetävä juonielementti.

Sarjan pääjuoni mutkittelee joen lailla kehittyen pienestä purosta kohisevaksi koskeksi. Sarjan aloitus on hieman varovainen ja jopa tunnusteleva, josta sitten se lähtee kasvattamaan tarinaansa monitahoisemmaksi. Pyscho-Passin juoni jakautuu kahteen osaan. Sarjan alkupuolisko on hieman episodimainen, kun päähahmokaartimme selvittelee rikoksia toisensa perään. Toinen puolisko taas keskittyy enemmän Kougamin ja Makishiman välien selvittelyyn ja Makishiman kiinniottamiseen. Alkupuoliskon tarina-arkkeja kuitenkin yhdistää koko ajan yksi ja sama tekijä, joten tapahtumat eivät tunnu irtonaisilta toisiinsa nähden ja ne keskustelevat myös hyvin tulevien tapahtumien kanssa. Juoni- ja tarinarakenne ovatkin sarjassa todella upeasti kirjoitettu. Kaikki tapahtumat ovat jotenkin kytköksissä toisiinsa ja tapahtumat tuntuvat tasapinoiselta. Ainoastaan yhden hahmon menneisyysjakso tuntui oudolta ja irtonaiselta, aivan kuin se ei olisi ollut kiinni tarinssa ollenkaan. Psycho-Passin tarina on koukuttava ja mielenkiintoinen, mutta se ei silti kohtele kaikkia hahmoja hyvin.

Harmillisen usein sivupahikset ovat mielenkiintoisia, mutta jäävät typerän ohuiksi ja kertäkäyttöisiksi.

Luonnollisesti sarjan päähahmot Akane sekä Shinya Kougami saavat kaikista eniten ruutuaikaa. Mikä ei siis ole huono juttu, sillä molemmat hahmot ovat mielenkiintoisia seurata. Akane on hahmona loisto esimerkki hyvin toteutetusta hahmosta, joka kehittyy sarjan aikana. Sarjan alussa Akane on aivan yhtä pihalla tapahtumista ja maailmasta kuin katsoja itsekin. Lisäksi Akane osoittautuu alkumetreillä melko naiiviksi ja ehkä hieman ärsyttäväksikin hahmoksi. En aluksi pitänyt Akanen hahmosta, sillä tämä kuvattiin siksi avuttomaksi ja sinisilmäiseksi hahmoksi, jonka tarkoitus on vain roikkua muiden hahmojen mukana ja reagoida näiden tekemisiin. Voi kuinka olinkaan väärässä, sillä Akanen kehitys hahmona on aivan ilmiömäistä. Hän kehittyy naiivista ja keltanokkaisesta hahmosta vahvaksi, äykkääksi ja kovapintaiseksi johtajaksi, joka ei kuitenkaan kadota pehmeyttään ja empatiakykyään toisia ihmisiä kohtaan. Hän osaa tarvittaessa laskelmoida kylmästi, mutta hän asettaa itsensä ja asemansa hyvin monesti sivuun puolustaakseen muita. Akanen kehityskaari saavuttaa huippunsa lopussa, mista johtuen sarjan jatkokausi tuntuu hyvin turhalta. Mutta nyt emme puhu siitä.

Kougami on taas toisella tavalla kiinnostava hahmo kuin Akane. Kougamin hahmossa ei niinkään nähdä suurta hahmokehitystä kuten Akanella. Tästä huomaa tiettyjen seikkojen muutoksen, mutta varsinaisesta kehityksesta en niinkään puhuisi. Kougami on kiinnostava hahmo sen takia, koska tästä ei tiedetä paljoa. Tämän mysteerinen aura sekä kylmän laskelmoiva olemus ja arvaamattomuus, tekevät hänestä jännittävän seurata. Vaikka Akane venyttää sarjassa sääntöjä niin Kougami taas rikkoo niitä niin, että säleitä lentää. Katsoja haluaa tietää hänen hahmostaan enemmän ja tutustua tähän paremmin. Kougami on myös sympaattinen hahmo, josta on helppo saada kiinni. Olisin kuitenkin kaivannut jotain hänen hahmoon, sillä tuntui aivan siltä kuin jotakin olisi jäänyt puuttumaan. Hänestä oppi pitämääb, mutta silti katsojana en tuntenut saavani hänestä tarpeeksi irti.

Puhutaanpa sitten hieman niistä sivuhahmoista, joita kaikkia sarja ei kohtele kovin mukavasti. Sarjalla on outo tapa ettei se paljasta paljoa hahmojensa menneisyydesta. Vain sen verran mitä tarinan kannalta on tarvittavaa. Tämä koskee niin Akane, Kougamia, Makishimaa sekä muita hahmoja. Siksi tuntuukin oudolta, että joidenkin hahmojen väliset suhteet tuntuvat jopa tarinan kannalta merkityksellisiltä, mutta joista ei kuitenkaan revitä tarpeeksi irti. Tästä oivana esimerkkinä Ginozan ja Masaokan välinen suhde. Katsojalle on selvää että näiden kahden välillä on jotain mutta sitten kun se side selviää niin sitä ei käsitellä mitenkään. Sarjan suurin ongelma onkin, ettei se ota kaikkea hyötyä irti kaikkien hahmojen välisistä kemioista ja jännitteistä. Sarja käsittelee nämä asiat melko yksioikisesti perehtymättä itse taustatarinaan. Pyscho-Pass on myös epälooginen sen suhteen kuka saa ruutuaikaa. Muun muassa Yayoi saa yhden kokonaisen jakson oman taustansa kertomiseen, mutta tämä ei kuitenkaan tee sarjassa mitään merkitsevää. Kun taas Kagari, joka toimii huomattavan aktiivempana ja tärkeämpänä hahmona, ei saa taustatarinaa juuri ollenkaan. Hahmojen epäsatapainoinen käsittely saa sarjan tuntumaan hämmentävältä ja epämääräiseltä. Etenkin Yayoin niin tarkasti kerrottu tausta tuntuu irtonaiselta, varsinkin kun kukaan muu hahmo ei saanut kokonaista jaksoa itselleen. Ratkaisu tuntuu kummalliselta, kun sarjalla oli selvästi alusta asti tietty linjaus hahmojen taustojen kanssa ja tarvittavat vihjeet hahmojen taustoista sisällytettiin varsinaiseen tarinaan. Tämä on harmillista, sillä kaikki hahmot ovat mielenkiintoisia ja heistä olisi saanut enemmänkin irti.

Makishiman ja Kougamin vastakkainasettelu toimii loistavasti. Tässäkin kohtauksessa he ovat jopa pukeutuneet vastaväreihin. 

Psycho-Passin animaatio taas on hyvin onnistunutta. Production I.G onnistui rakentamaan maailman, joka on todentuntuinen sekä mielenkiintoinen. Sarjan animaatio toimii todella hyvin ja tappelukohtaukset on todella hyvin koreografikoitu. Myöskin sarjan taustat ovat onnistuneita. Sarja sijoittuu pääasissa suurkaupunkiin, joka on öisin valaistu värikkäillä ja kirkkailla valoilla. Psycho-Passin päämiljöö tukee upeasti sarjan scifi tematiikkaa ja sen voisi kuvitella hyvin olevan tulevaisuuden kaupungin esikuva. Sarjan taustat näyttävät upeilta ja selkeiltä ja oli mukavaa, että tapahtumapaikka vaihtui välillä. Kaupungin sykkeestä saatettiin siirtyä vuoriston rauhaan tai synkkiin kaupungin alaosiin. Jokaisessa tapahtumapaikassa on selvästi oma tunnelmansa, kaupungin kulmilla tilanteet ovat lähes aina ahdistavia, työhuoneella lähinnä kerätään akkuja ja analysoidaan saatua tietoa ja tohtori Saigan luona on aina rauhallinen ja rennompi tunnelma. Sarjan erikoistehosteet loistavat myös sarjassa aina hahmojen käyttämiin aseisiin ja pelimaailmoihin asti. Pientä miinusta tulee sarjan hieman jäykistä ja tönkköisitä hahmoista. Hahmomallit itsessään ovat kivoja katseltavia, jokainen hahmo erottuu joukosta. Vaikkakin jotkut hahmot ovat ulkonäöllisesti unohdettavia.

Alkutunnareiden animaatio on myöskin nättiä. Molempien tunnareiden animaatio saa ne erottumaan toisistaan kuin myös musiikki. Ensimmäinen alkutunnarin värimaailmassa on käyetty pääasiassa mustan, valkoisen ja sinisen eri sävyjä. Sen animaatio on melko yksinkertaista sekä vähäeläistä. Toinen alkutunnari on taas selvästi värikkäämpi, kuin kylmiä sävyjä käyttävässä ekassa alkutunnarissa. Lisäksi toisessa tunnarissa on enemmän liikettä ja sen mustia varjoja on käyetty nerokkaasti luomaan kontrastia. Molemmat tunnarit kuvaavat loistavasti sarjan etenemistä sekä sen tarinan kehittymistä. Ensimmäisessä tunnarissa nimittäin Akane ja Kougami tuntuvat olevan enemmän toisiaan vastaan kuin liittolaisia. Tunnari kuvaa hyvin tarkastjien ja ajokoirien välistä suhdetta ja näiden välistä sosiaalista asemaa. Toinen alkutunnari taas näyttää kuinka hahmot vihdoin seisovat yhdessä pahuutta vastaan, eli tässä tapauksessa Makishimaa. Tunnarit ovat täysin toistensa vastakohtia, mutta tämän takia ne myös toimivat. Lisäksi alkuttaneiden musiikin tyyli muuttuu samalla lailla kuin animaatiokin. Enimmäisen tunnari kappale "abnormalize" on kylmä ja viiltävä kappale, joka sopii tunnarin kylmään tulkintaan. Toisen alkutunnarin biisi "Out of Control" on taas paljon energiantäyteisempi ja voimakkaampi kuin ensimmäinen tunnari. Toisesta alkutunnarista löytyy jo selvästi toivoa ja toveruutta, kun taas ensimmäinen tunnari on yksinäinen ja kolkko.

Virtuaalimaailmassa hahmojen avatarit kertovat paljonkin käyttäjistään.

Lopputunnarit taas jättivät hieman kylmiksi ja olivat mitäänsanomattomia. Ensimmäisen tunnarin biisi "Namae no nai Kaibutsu" on ihan kiva kappale. Se kuulostaa tosi kivalta varsinkin silloin, kun se alkaa soida ennen varsinaisten lopputekstien alkua. Valitettavasti tunnarin animaatio on todella mitäänsanomatonta, eikä oikeastaan tue mitenkaan musiikkia. Pidin todella paljon tunnarin aloituksesta, mutta EGOIST:n vahva kappale olisi tarvinnut paljon vahvemman animaation päästäkseen oikeuksiinsa. Toisen lopputunnarin biisi on taas huomattavasti rauhallisempi ja herkempi kuin ensimmäisen. Sen animaatio on myös hyvin yksinkertainen ja rauhoittava. Se on kuitenkin jopa unohdettavampi kuin ensimmäinen tunnari, sillä se ei vaan jää mieleen. Itse en ainakaan tästä tunnarista muistanut mitään tätä arvostelua kirjoittassani.

Vaikka en niin lämmennyt millekään sarjan tunnarille, niin Psycho-Passin muusta soundtrackista pidin taas oikein paljon. Pyscho-Passin ost on todella hienoa kuunneltavaa ja siletä löytyy monia hyviä kappaleita. Elektromusiikin tyyli toimii loistavasti sarjan scifi teemaan, mutta siihen on sekoitettu myös elementtä muistakin musiikkityyleistä. Lisäksi sarjassa kuullaan muutamia herkkiä ja koskettavia biisejä. Sarjan musiikki toimii juuri niin kuin sen pitääkin. Se nostaa kohtauksien tunnelman ja arvon aivan uudelle tasolle ja tukee sarjan kohtauksia. Kappaleet kuten "Sono Juukou Wa, Seigi Wo Shihaisuru", "Dominator" ja "Inochi no Arikata"  ovat todella upeaa kuunneltavaa, mutta se mistä sarjan muistaa on sen nimikko biisi "PSYCHO-PASS". Tämä biisi on todella voimakas ja monisävyinen ja aina, kun se rupeaa soimaan sarjan aikana, niin se saa adrenaliinin virtaamaan.


1 + 1 on ?

Epäröin Psycho-Passin uudelleen katsomista, sillä enimmäinen katsomiskerta ei saanut minua innostumaan sarjasta. Toinen kerta antoi kuitenkin paljon enemmän ja samalla huomasin paljon yksityiskohtia mitä en aiemmin ollut huomannut. Psycho-Passia voisi kuvailla ilotulitukseksi, täynnä jännitystä ja värikkyyttä. Mutta itse jäin kaippaamaan jotain. Vaikka kuinka pidin sarjasta, sen tarinasta ja hahmoista, jokin siinä jätti silti kylmäksi. En löytänyt itse sanoja kuvaamaan tunnetta, mutta Glass Reflection kuvasi hyvin tunteeni sanoiksi. Psycho-Pass on kuin ilotulitus, jota katsot tv:stä, etkä ole itse paikanpäällä kokemassa sitä. Sarja herättää ajatuksia ja on kiinnostava, mutta se pysyy kuitenkin sen verran etäisenä katsojalle, että siitä ei tunnu saavan kaikkea irti. Psycho-Pass ei missään nimessä ole huono sarja. En silti voi antaa sille aivan parhainta arvosanaa. Annankin sarjalle Suositeltava-leiman kylkeen, sillä tämä sarja ilahduttaa toveruudella, itkettää katkeruudella, ahdistaa vihalla ja inhottaa raakuudella. Se saa myös ajattelemaan, että onko oikeasti  Pyscho-Passin kuvaama tulevaisuus tulossa. Toivottavasti ei ole, sillä haluan jatkossakin valita omat päälle pantavani, sopivat ne sitten kuinka huonosti yhteen.

 




sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

#41: Banana Fish

New Yorkin katuja valtaavat raa'at jengit ja bisnestä pyörittävät vaaralliset mafiapomot. Kaduilla väkivaltaisuus rehottaa ja ainoastaan kovimmat selviävät. Päähahmomme Ash Lynx on kovaksi keitetty jengipomo, joka on suuren mafiapohattan Dino Golzinen ottopoika. Kovatahtoinen ja taitava ampuja Ash pääsee kuitenkin mysteerisen Banana Fishin jäljille, joka on jotenkin yhteydessä hänen veljensä onnettomuuteen. Pian Ash saa huomata, että Banana Fishin takana on jotain paljon suurempaa ja hirveämpää mitä aluksi oli kuvitellut. Pian Ash tutustuu japanilaispoika Eiji Okumuraan, jolla on erikoinen vaikutus Ashiin. Yhdessä Eijin, muiden jengiläisten sekä myös muiden hahmojen kanssa Ash ryhtyy ottamaan selvää Banana Fishistä. Mikä se on ja mikä sen tarkoitus on? Tästä retkestä on kuitenkin hauskuus kaukana, sillä astuttuaan mafiapomojen varpaille ja karatessaan Dinolta Ash on saanut peräänsä erittäin vaarallisen vihollisen.


Vihdoinkin pääsemme käsiksi synttäriarvsoteluihini, joidenka olisi pitänyt alkaa jo tammi-helmikuun vaihteessa. Kaikki kiireet kuitenkin pitivät sen verran kiireisinä, etten ehtinyt animea järin katsoa. Mutta tästä on hyvä alkaa, sillä tämä viidenneksi eniten ääniä saanut sarja, Banana Fish. Kun tulin tietoiseksi tämän sarjan animejulkaisusta, en ollut aiemmin kuullut koko sarjasta. Hypetys sen ympärillä sai kuitenkin kiinnostumaan sarjasta, joten aloitin tutustumisen lukemalla alakuperäisen mangasarjan. Ja voi että rakastuin siihen todella! Aivan tyhjästä en siis animea aloittanut. Yritän kuitenkin tässä arvostelussa olla vertailematta mangaa ja animea mahdollisimman vähän.

Lähtökohtaisesti Banana Fish on todella haastava arvosteltava, sillä samalla siitä olisi niin paljon sanottavaa, mutta taas siitä on vaikea kertoa mitään olematta spoilaamatta sen tapahtumia. Aloitetaan nyt kuitenkin turvallisesti. Sarjan tarina alkaa heti mielenkiintoisesti, kun Irakin sodassa olevista amerikkalaisista sotilaista yksi tulee hulluksi ja surmaa omiansa. Pian tarina siirtyy muutamia vuosia eteenpäin New Yorkiin. Banana Fishin tarina ei sijoitu meidän tuntemaan suhteellisen rauhalliseen New Yorkiin, vaan se on raaka ja kylmä paikka, jossa lasten prostituutio, mafiatappelut ja huumeet ovat arkea. Nykypäivän katsojalle Banana Fishin kuvaama New York voi vaikuttaa oudolta, mikä johtuu puhtaasti siitä, että alkuperäinen manga sijoittui suoraan 80-luvun New Yorkiin. Tässä Isossa Omenassa kadunkuvasta silmiin pistävät suuret graffitit sekä kaduilla norkuvat rotuihin jakautuneet jengiläiset. 80-luvulla tuollaiset asiat olivat varmasti tavallisempia katukuvassa, mutta jotka ovat jo kadonneet nykypäivän modernissa New Yorkissa.

Tässä piileekin sarjan suurin ongelma. Banana Fish juontaa juurensa 80-luvulta, jolloin hyvin erilaiset henkilöt ja tapahtumat olivat kansalle tutumpia. Animen myötä sarja haluttiin tuoda paremmin 2010-luvulle päivityksen kera. Valitettavasti animessa oikaistaan mutkia turhan suoriksi päivityksen kanssa, jolloin sarja tuntuu hieman epäuskottavalta. Vietnamin sota on muutettu Irakin sodaksi, jokainen hahmo on saanut älypuhelimen ja vaatteet muutetu nykyaikaisemmaksi. Tällaiset asiat on muutetu näppärästi, kun taas jotkin muut asiat ovat jääneet vähän puoli tiehen. Välillä jotkin hahmot käyttävät vielä lankapuhelinta ja osa jengiläisistä olisi kaivannut selvästi päivitystä nykypäivään. Tällaiset asiat saivat sarjan tuntumaan hutiloidulta ja asiat riitelivät keskenään. Sarjan huumorikin kärsi lievästi, kun nuorikot eivät enää ihmittele mikseivät vanhemmat hahmot osaa käyttää titokonetta. Eri vuosikymmenien tyylien yhdistäminen olisi voinut toimia, mutta vaikka se olisi ollutkin tässä tapauksessa tietoinen valinta niin se ei toiminut. Banana Fishin nykyaikaistaminen ei ollut huono idea, mutta näin puolihullun toteutuksen takia olisi voinut olla parempi, että sarja oltaisiin tehty sijoittumaan suoraan 80-luvulle alkuperäismateriaalin tapaan.

Banaani esiintyy sarjassa monessa konseptissa.

Silti vaikka Banana Fish ei onnistunut kaiksta parhaiten tuomaan itseään 2010-luvulle, niin ei se missään nimessä huono sovitus ole. Sarjan tarina on todella mukaansa vetävä ja kutkuttava. Tarina kehittyy koko sarjan ajan, sillä kun Banana Fishistä on otettu selvän ja aihe on kaluttu, niin sarjan valokeilaan osuu enemmän Ashin kasvaminen ja kostaminen Dinolle. Lisäksi siinä sivussa käsitellään paljon hahmojen välisiä suhteita, varsinkin Ashin ja Eijin. Tarinan kehittyessä koko ajan sarja pysyy kiinnostamavan koko ajan. Sarja ehkä kierrättää samoja ideoita vähän turhankin useasti, mutta se ei onneksi edes pääse haittaamaan, kun uusiakin hahmoja on maustamassa tarinaa. Tarinan tauotuksesta tulee vähän miinusta, sillä tarinan kuljetus tuntuu välillä turhan rushatulta. Tapahtumia ajoitetaan niin tiiviiseen tahtiin, että pidempi lepotauko olisi antanut vähän katsojallekin aikaa hengähtää. Tosin nopean temmon takia katsoja jaksaa pysyä hereillä jaksojen ajan ja sarjassa ehditään näkemään kaikki merkittävät tapahtumat. Sarja on selvästi kohdistettu vähän vanhemmalle katsojakunnalle, sillä sen tematiikasta löytyy hyvin synkkiö ja vakaviakin aiheita aina lasten prostituutiosta huumeisiin. Tarinan sävy on myös erittäin seksuaalinen, joka kuvastuu varsinkin Ashistä, joka käyttää seksuaalista vetovoimaansa häikäilemättömästi hyödykseen. Sarjassa nähdään myös muitakin seksuaalisia kohtauksia ja jopa seksiä. Mistään kovin kevyestä sarjasta ei siis ole kyse ja kovin herkille katsojille sarja voi olla hyvinkin ahdistava. Se kuitenkin onnistuu herättämään varmasti tunteita sekä keskustelua asioista, jotka ovat hyvin relevantteja vielä tänäpäivänäkin.

Vetävän ja vähkevän tarinan lisäksi Banana Fishin hahmot ovat erittäin onnistuneita. Päähahmojen Ashin ja Eijin lisäksi sivuhahmoistakin löytyi pureskeltavaa. Hahmot eivät ole yhden jakson ihmeitä, vaan nämä jäävät katsojan mieleen ja näillä on paikka tarinassa omien taustojensa kanssa. Oli sitten kyse Ashin vihamies Arthurista tai kiinalaisjengin pomoista, niin hahmot olivat mielenkiintoisia. Oli myös todella mukava huomata ettei kukaan hahmoista ollut täysin mustavalkoinen. Täysin pahikseksi leimattava Papa Dinokaan ei ole niin yksiulotteinen hahmo kuin aluksi luulisi. Moniulotteisuus näkyy myös hahmojen välisissä suhteissa, jotka eivät ole mitenkään yksiselitteisiä. Tästä varsinkin hyvinä esimerkkeinä Ashin ja Arthurin sekä Ashin ja Dinon väliset suhteet.

Yksi sarjan antoisimmista osuuksista on ehdottomasti kuinka Ash kehittyy sarjan aikana. Aluksi kovaksi ja ehkäpä jopa kylmäksi murhaajaksi tituleerattu Ash on monitahoinen hahmo. Hän jos kuka on joutunut kärsimään paljon. Ashin kovan kuoren alle käytkeytyykin Ashin herkempi ja haavoittunut puoli. Tarinan edetessä Ashin kovaakin kovempi kuori rikkoutuu pala palalta järisyttävien tapahtumien sekä Eijin ansiota. Pidin siitä miten Ash oli kuvattu huomattavasti tunteekkaampana hahmona. Tämä tekee Ashista oikeasti lähestyttävän hahmon, eikä niin kylmäkiskoista tapausta. Hänen kehitystään on hienoa seurata ja hahmona Ash tulee erittäin lähelle katsojaa. Hänen taustastaan myös paljastuu koko ajan enemmän ja enemmän. Ash on pääpojista ehdottomasti onnistuneempi ja saa enemmänkin ruutuaikaa, mutta ei Eijikään jää lepäämään laakreilleen. Eiji on selvästi persoonottomampi hahmo kuin Ash, sillä tämä ei lopulta ole kuin tavallinen poika Tokiosta. Tämä ei ole mestari ampumaan kuin Ash tai yhtä nokkela kuin Yut-Lung tai yhtä vahva ja taitava taistelija kuin Shorter. Eijistä tekeekin mielenkiintoisen hahmon juuri se, että tämä on niin tavallinen ja tämä reagoi asioihin juuri niinkuin tavallinen pullianen reakoi. Hän myös luo hyvän kontrastin Ashiin sekä muihin hahmoihin, jotka ovat elämää kohtaan lähes kyynisiä. Pelkäsin että Eijistä tehtäisin sarjan pelastettava neito, mutta hänelle oltiin annettu jopa aktiivisempi rooli kuin mangassa. Tämän tekemiset eivät myöskään vaikuta niin tyhmiltä ja naiveilta. Mitään varsinaista kehitystä Eijin hahmoon ei saada. Paitsi tämä on ehkä oppinut olemaan vähemmän nyhverö.

Naiset ovat aliedustettuina Banana Fishissä, mutta onneksi meillä on Jessica.
Silmien heijastusta käytetään sarjassa useaan otteeseen, mikä istuu sarjaan yllättävän hyvin. Tosin niistä tulee mieleen FREE

Olin onnesta sykkyrällä, kun sain tietää että Banana Fishin adaptoi studio MAPPA. Studion tuotannot ovat olleet lähtökohtaisesti animaatioltaan todella hyviä, vähintään keskivertoa. MAPPA ei pettänyt tälläkään kertaa odotuksiani. Banana Fishin animaatio on nimittäin nättiä katsottavaa. Se ei ehkä loista upeilla tehosteilla ja erikoisefekteillä, jonka takia animaatio toimiikin niinkin maanläheisessä sarjassa kuin Banana Fish. Animaatio on tasoltaan enemmän keskitasoa kuin loistavaa, mutta sarjassa on käytetty hienosti kameraa, jonka avulla kohtauksista on luotu todella dynaamisia. Sarja osaa säväyttää varsinkin toimintakohtaukissa, jotka ovat nopeita ja sulavia. Sarjan taustat ovat taas kauniita oli sitten kyse merinäköalasta tai vain katukuvasta. Hahmojen desingia on tuotu myös nykypäivään, mutta Akemi Yoshidan kädenjälkeä ei olla silti hävitetty kokonaan. Parhaiten animaatio loistaa kuitenkin alku- sekä lopputunnareissa. Alkutunnareista animaatio loistaa varsinkin toisessa alkutunnaarissa. Tunnarin erikoistehosteita on käytetty upeasti ja symboliikkaa on käyetty hahmojen kohdalla hienosti. Lopputunnareista myöskin toisessa animaatio pääsee enemmän oikeuksiinsa, sillä kaunis mutta melko yksinkertainen animaatio toimii todella hyvin.

Bananan Fishin musiikki on myös todella onnistunutta. Siitä henkii tietty 80-luku, mutta on silti selvästi nykypävää. Ost sisältää kauniita, rauhallisia ja surullisia kappaleita kuiten "Blue Bird" ja "The Last Waltz", sekä jopa hiphoppimaisia sekä aggressivisen karmivia biisejä kuiten "Dragon Blod" ja "Dino". Itse kuitenkin ihastuin sarjan alku- ja lopputunnareiden kappaleisiin. Alkutunnareista varsinkin enimmäinen alkutunnari "found & lost" on todella upean voimakas biisi, joka saa väreet kulkemaan vatsan pohjassa asti ja adrenaliinin virtaamaan. Tätä biisiä jää kuuntelemaan ja varsinkin tunnarin liekkikohtaus on upea musiikkineen ja animaatioineen. Toinen alkutunnari oli myös hyvä, mutta ei kuitenkaan vakuuta samalla tavalla kuin ensimmäinen. Ensimmäinen lopputunnari on taas veikeä musiikiltaan. Se on samalla iloinen mutta taas hetkessä sen tunnelma muuttuu surulliseksi ja ahdistavaksi. Tunnari tuntuu pilkkavan sarjan hahmoja ja näiden kärsimyksiä. Mutta ehdottomasti paras tunnari on toinen lopputunnari "RED". Kun kuulin tämän tunnarin ensimmäisen kerran olin myyty. Hätkähdyttävä musiikki ja surullinen biisi iskee tajuntaan. Tähän lisäksi tunnarin kaunis, pienieleinen animaatio, joka kokonaisuutena kihottaa kyyneleet silmiin. Jos pitäisi valita yksi biisi Banana Fishistä niin se olisi "RED".


Summati summaa:

Banana Fish on kyllä ansainnut kulttinimikkeensä, sillä sitä siivittävät synkkä ja vahva tarina, moniulotteiset päähahmot, rankat teemat ja surulliset ihmiskohtalot. Banana Fish on siis jotain muutakin kuin kertomus kahden pojan suhteesta, mistä varmaan moni sarjan tietääkin. Ylipäänsäkin Eijin ja Ashin suhde on niin monitulkintainen, että jokainen voi tehdä siitä omat päätelmänsä. Animeadaptio ei missää nimessä pärjää mangalle, mutta se on kuitenkin melko hyvä yritys ja kunnioittaa alkuperäistä materiaalia. Sarjan päivittämisestä tähän päivään voidaan olla kahtaa eri mieltä, mutta koska koen toteutuksen vähän hutiloiduksi niin sarjan olisi voinut jättää kokonaan alkuperäiseen muottiinsa. Animessa on myös tiettyä kiiruhtamisen makua, sillä tapahtumia tapahtuu tapahtumien perään melkoisella tahdilla, ettei hengähdystaukoja juuri ole. Vioistaan huolimatta Banana Fish on koskettava ja puhutteleva teos vielä tänä päivänäkin. Annankin Banana Fishille arvosanaksi Suositeltava. Animesta saa parhaiten kaiken irti, jos ei ole vielä lukenut mangaa. Mangan lukeneille sarja voi jäädä hieman kylmäksi, mutta tarjoaa kuitenkin viihdyttävän kokemuksen. Suosittelen jokaisen tutustumaan sarjaan edes muutaman jakson verran.

PS. video sisältää kaikki tunnarit ;).


sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Winter 2019

Vuoden 2019 ensimmäinen animekausi on täällä! Ja täytyy sanoa, että tämä kausi näyttää yllättävän hyvältä. Talvikaudelta nimitäin bongasin jopa kahdeksan sarjaa, jotka kiinnostavat katsomaan niitä ainakin muutaman jakson. Tosin, kun miettii että aikanaan bongasin yhdeltä kaudelta jopa yli kymmenen sarjaa niin kahdeksan tuntuu kohtuu vähältä. Mutta tällä kaudella laatu ehkä korvaa määrän. Haluaisin jo nyt maratonata suurimman osan näistä sarjoista.

Tate no Yuusha no Nariagari


Fantasia tuntuu olevan kovassa nosteessa, sillä ainakin parilta viime kaudelta nousee esiin ainakin yksi hyvä fantasiasarja. Eikä tämä kausi ole poikkeus, sillä Tate no Yuusha no Nariagari vaikuttaisi oikein hyvältä fantasia-toiminta-seikkailulta. Tätä sarjaa ei kuitenkaan kukaan ole hehkuttanut etukäteen enkä ole vieläkään nähnyt sarjasta mitään hehkutuksia, vaikka se on saanut yhden jakson perusteella MAL:n arvosanaksi melkein 8,5. Tällä hetkellä sarja kuitenkin vaikuttaa hyvältä ja ehkä tältä sarjalta voi odottaa jotain. Odotan innolla onko Tate no Yuusha no Nariagari yhtään adrenaliinin täyteinen.


Yakusoku no Neverland


Kyllä vaan... odotus on päättynyt! Olen odottanut The Promised Neverlandin animesovitusta siitä asti, kun tutustuin mangaan. Ja sanon vaan, että jos tämä sarja onnistuu puoliksikaan yhtä hyvin kuin manga, niin luvassa on todella hyvää viihdettä. Tietenkin itseni kohdalla on se, että tiedän mitä tuleman pitää, mutta on aina mukavaa nähdä lempisarjojaan väreissä ja liikkuvalla kuvalla.


Dororo


Yksi mielenkiintoisemmista sarjoista on ehdottomasti Dororo-anime, joka on itseasiassa reboot-sarja animesta joka tehtiin vuoden 1969. Ja tietenkin tämän alkuperäisen mangan isä on itse Osamu Tezuka. Olen oikein tyytyväinen, että näinkin vanha sarja saa vielä näinkin pitkän ajan jälkeen uuden animeversion. Sarjan tarina on vähintäänkin mielenkiintoinen. Nyt mukavaa tutustua sarjaan, sillä vanhempaan versioon tai mangaan tulisi tuskin koskaan koskettuakaan.


Boogiepop wa Warawanai


Toinen rebootin saava sarja on Boogiepop Series, mikä myöskin vaikuttaa mielenkiintoiselta. Sarjan synkkä ja raakakin tarina vetää minua puoleensa, sillä tykkään yleensäkin tällaisista tummista tarinoista. Ja koska animen takana on Madhouse niin odotan tältä adaptiolta edes kohtuullista suoriutumista.


Kaguya-sama wa Kokurasetai: Tensai-tachi no Renai Zunousen


Tämän kauden sanahirviö on löytynyt. En aluksi kiinnostunut Kaguya-samasta, mutta se herätti lopulta kuitenkin mielenkiintoni, sillä sarja vaikuttaa kutkuttavalta ja hahmot mielenkiintoisilta. Etenkin kahden päähahmomme välinen suhde nostattaa pientä jännitettä sarjassa. Ehkä sarja on täynnä kolmiodraamaa ja väärinymmäryksiä, mutta aion nyt ainakin tutustua sarjaan avoimin mielin. Ainakin manga on saanut hyvät arvosanat, joten ehkä sarjasta kehkeytyy hyväkin.


Domestic na Kanojo


Siinä missä Kaguya-sama vaikutti melko pehmeältä teinidraamalta niin Domestic na Kanojo taas vaikuttaisi astetta vakavammalta. Ensimmäiseksi sarjasta tuli mieleen Kuzu no Honkai, sillä sen ote tarinaansa on selvsti aikuismaisempi, mutta samalla se tuntuu vähän hölmöltä ja kömpelöltä. Myöskin sarja vaikuttaa vähän ennalta-arvattavalta tässä vaiheessa, mutta ei parane vielä sanoa paljoa, sillä sarja on vasta alussa.


Doukyonin wa Hiza, Tokidoki, Atama no Ue.


Doukyounin vaikuttaa nän ensisilmäyksellä todella söpöltä ja ihanalta hyvänmielensarjalta. Välillä kaipaankin tällaisia rentoa mutta arkista sarjoaa harmaaseen arkeen. Hahmot vaikuttavat myös kivoilta ja sympaattisilta, vaikkakin jo ehkä vähän nähdyiltä. No hällä väliä sillä aion katsoa sarjan silti jossakin vaiheessa.


Mahou Shoujo Tokushusen Asuka


No pitihän tälle kaudelle änkeä se yksi masentava taikatyttösarja, jonka minä tietenkin noukin katsottavaksi. Asuka tuntuu kierrättävän samoja asioita kuin monet muut sitä edeltävät synkät taikatyttösarjat, mutta toisaalta eihän pyörää tarvitse välttämättä keksiä uudestaan. Jos sarja pelaa korttinsa oikein niin kyllä siitä ainakin viihdyttävän voi saada.

tiistai 1. tammikuuta 2019

Yhteenveto vuodelta 2018

Heippatirallaa jälleen kerran täältä kirjavuorien välistä! Vuotta 2019 on eletty jo melkein kokonainen päivä, joten on aika taas hieman vetää yhteenvetoa vuoden 2018 katsotuista animeista ja luetuista mangoista. Itse tykkään kovasti lukea mitä muut ovat vuoden aikan katsoneet ja lukeneet, joten toivon, että sieltä lukijoidenkin puoleleta löytyy sellaisia joita tällaiset kirjoitukset kiinnostavat.

Vuoden 2018 animet

Musta tuntuu väillä, että vuosi vuodelta katsottujen sarjojen lista pitenee pitenemistään. Viime vuonna taisin katsoa lähemmäs kolmekymmentä sarjaa. Nyt kuitenkin sain loppuun asti katsottua vuoden 2018 aikana 20 sarjaa. Neljä sarjaa on vielä kesken ja yhden olin jopa dropannut. Mulle on kehittynyt viime vuoden aikana jokin outo tapa, kun aloitan vaan uusia sarjoja enkä välttämättä pääse vanhojakaan loppuun. Tämän huomaa varsinkin tuosta keskeneräisten sarjojen määrästä, sillä tavallisesti mulla on katsottavana kaksi tai korkeintaan kolme sarjaa yhtäaikaa. Tosin olen viime vuonna saanut katsottua monia suosittujakin sarjoja, jotka ovat roikkuneet mun want-to-watch-listalla pitkän aikaa. Esimerkiksi Sword Art Online ja Attack on Titan tuli vihdoin ja viimein katsottua. Katsottuihin sarjoihin sisältyy sekä aivan ihania katsomiskokemuksia, kuin myös sellaisia jotka olisi voinut jättää ehkä katsomatta. Muun muassa Natsume Yuujinchou ja Houseki no Kuni olivat todellisia yllätyksiä, kun taas No Game No Life ja Masamune-kun no Revenge olivat pienoisia pettymyksiä.  Aika hyvin olen myös katsotuista sarjoista saanut kirjoitettua postauksia, vaikka edelleen yhä muutama sarja odottaa arviotaan. En aina jaksa ruveta kirjoittamaan heti tuoreeltaan, jolloin kaikki parhaimmat ajatukset usein ehtivät jo katoamaan. Mutta muutamista näistä on tulossa vielä arviot jossain kohtaa.

Katsotut
Kesken
  • Jitsu wa watashi wa
  • Donten ni Warau
  • Ginga Eiyuu Densetsu
  • Monster
Dropatut
  • Blood C


Vuoden 2018 mangat

Voisi melkein sanoa, että vuosi 2018 oli oikein hyvä mangavuosi. En muistakaan koska viimeksi olin saanut luettua näin paljon mangaa. Yhteensä 202 pokkaria, 22 eri sarjaa, joista seitsemään kokonaan läpi luettuja (ainakin tähän asti ilmestyneet osat) ja 15 vielä kesken olevaa. Lisäksi näistä 22 sarjasta kuusi oli suomenkielisiä ja 16 englanninkielisiä. Suomenkieliset mangat tuntuvat vähenevän lukujonostani enemmän ja enemmän ja englanninkieliset julkaisut taas kasvattavat tilaa sekä hyllyssäni, että lukulistallani. Tämä nyt tietenkin johtuu siitä, että paljon sarjoja, joita haluaisin lukea, julkaistaan englanniksi muttei suomeksi. Lempisarjoikseni viime vuodelle nousi montakin sarjaa, kuten kaikkien yllätykseksi One Piece ja Banana Fish, The Promised Neverland, Devils´ Line ja To Your Eternity. Mitään suuria pettymyksiä ei ollut vaan kaikki sarjat olivat enemmän tai vähemmän viihdyttäviä. 

Kokonaan luetut (tähän asti):
  • Eichiro Oda: One Piece osat 1-86
  • Kyoko Hikawa: From Far Away osat 1-14
  • Yasunori Mitsunaga: Hirviöprinsessa Hime osat 1-20

Kesken:
  • Abi Umeda: Children of the Whales osat 1 & 2
  • Akimi Yoshida: Banana Fish osat 1-10
  • Arina Tanemura: Prinsessa Sakura osa 1
  • Eiji Masuda: My Monster Secret: "Actually, I am..." osat 1-6
  • Higasa Akai: My Royal Tutor osat 1-3
  • Junya Inoue: BTOOOM! osat 1-3
  • Kei Sanbe: Poissa - Erased osa 1
  • ukami: Gabriel Dropout
  • Miki Yoshikawa: Yamada-kun and the Seven Witches osat 1 & 2
  • Posuka Demizu & Kaiu Shirai: The Promised Neverland osat 1-5
  • Ryukishi07: Higurashi no Naku Koro ni-sarjat yhteensä 10 osaa
  • Ryou Hanada: Devils´ Line osat 1 & 2
  • Tomo Takeuchi: Welcome to the Ballroom osat 1 & 2
  • Yoshinobu Yamada: Cage of Eden osa 1
  • Yoshitoki Oima: To Your Eternity osa 1