Manga-maanantai: Hirviöprinsessa Hime

Nimi: Hirviöprinsessa Hime / Kaibutsu Oujo
Tekijä: Yasunori Mitsunaga
Kustantaja: Kodansha USA / Egmont Kustannus
Julkaisuaika: 2005 - 2013 / 2008 - 2011
Osia luettu: 20/20
Mistä: Kirjastosta
Tuomio: Välillä mielenkiintoinenkin sarja, joka valitetavasti kompastuu omaan nokkeluutensa. Omaa hyvät verimättökohatukset, mutta siihen se sitten jääkin.

Täällä taas ja tällä kertaa manga-maanantain merkeissä. Tällä kertaa vuorossa goottimaista gorea Hirviöprinsessa Himen muodossa. Sarja kertoo nuoresta tylsästä Hiro-pojasta, joka kuolee heti kättelyssä jäätyään pakettiauton alle. Kuolettavasta onnettomuudesta huolimatta hän herääkin yhtäkkiä sairaalan ruumishuoneelta – tosin vain ihmetelläkseen sitä, mitä ihmettä on oikein tapahtunut. Pian selviää, että tämän kovan onnen sankarimme palautti elävien kirjoihin Hime, hirviöiden kuninkaan tytär, joka haluaa tehdä Hirosta palvelijansa ja suojelijansa.

Hirviöprinsessa Hime on niitä mangasarjoja, jotka loppuivat aikanaan suomeksi kesken Egmont Kustannuksen toimesta. Tosin en toisaalta ihmettele, vaikka sarjan menekki ei ollut kovin suurta Suomen markkinoilla, sillä sarja on melko keskiverto tapaus. Sarja kosiskelee lukijaansa goottimaisella ulkoasullaan, sekä suurella verimäärällä. Äärimmäisestä väkivaltaisuudestaan huolimatta sarjaa ei olla tarkoitettu vakavasti otettavaksi, vaan sitä kuuluu pikemminkin katsoa tietty pilke silmäkulmasda. Sarjan viljelemä huumori on äärettömän mustaa ja äärimmäisen väkivaltaista, jossa verta vuodatetaan litratolkulla ja ruumiinosia lennätetään jatkuvasti. Lukijaa hauskuutetaan erityisesti sillä, että Hiro on käytännössä kuolematon niin kauan kuin hänen ”valtiattarensakin” pysyy hengissä. Näin ollen poikaparkaa sattuu joka suunnasta taistelujen tuoksinassa sekä vihollisten että Himen koheltaessa teräaseilla tai muulla satuttamiseen kelpaavalla työkalulla.

Sarjan pääpaino on selvästi olla vain päätöntä ja veristä kolistelua ilman päätä tai häntää. Se onkin viihdyttävimmillään, kun se vain rymisee pää kolmantena jalkana eteenpäin. Sarjaa kuitenkin kuljettaa eteenpäin sen pääjuoni. Hime on nimittäin koko ajan hengenvaarassa, johtuen sisarusten välisestä valtataistelusta jossa joko taistelet ja selviydyt tai taistelet ja kuolet. Välimuotoja ei ole. Pääjuoni on oikeastaan todella mielenkiintoinen, sillä se sekoittaa pakkaa loistavasti aina välillä ja rikkoo tasapaksua episodimaisuutta, jossa sisarusten lähettämät tappajat tai muutenvaan verenhimoiset kummajaiset yrittävät saada Himen seuralaisineen hengiltä. Hirviöprinsessa Himen kiinnostavimmat hetket ovatkin silloin, kun sisarusten välillä sattuu yhteentörmäys ja välejä selvitellään. Sarjan edetessä sisarussota muuttaa hieman muotoansa eikä olekaan niin mustavalkoinen. Valitettavasti sarja keskittyy enemmän päättömään mättöön, kuin juonelliseen päättömään mättöön. Mitsunagalla on selvästi ollut liian paljon ideoita sarjaa kirjoittaessa, sillä sarja tuntuu välillä liian pitkitetyltä. Sarjan tapahtumat kierrättävät jatkuvasti samoja juonikuvoita ja varsinkin aikamatkustusideaa käytetään liiankin monta kertaa. Välillä sarja yrittää myös olla neuvokkaampi kuin se todellisuudessa on, jolloin jotkin arkit ovat turhan sekavia.

Koska sarja keskittyy enemmän siihen millä kaikilla erilaisilla ja kummallisimmilla tavoilla Hime saataisiin hengiltä, niin pääjuoni jää liian sivuun. Juonella olisi monta hyvää syytä olla loistavan kutkuttava ja jännittävä sisarusdraama kaikkien käänteineen. Valitettevasti Mistunaga ei käytä loistavaa ideaansa sen täydellä potenttiaalillaan, vaan tuloksena on puolitiehen jätetty raakile. Itse ainakin odotin sarjan lopetukselta jotain suurta ja eeppistä, mutta joka oli lopuksi melko valju. Lopetus tuntui turhan turvalliselta sarjan makuun eikä tyydytä lukijaa mitenkään.

Rizan ja Reirin välinen suhde on paljon mielenkiintosiempi kuin kliisesti kylmä Hiron ja Himen suhde. 

Itse hahmoja riittää laidasta laitaan. Mukaan mahtuu seksuaalinen vampyyri Reiri, poikatyttö puoli-ihmisusi Riza sekä Hime itse sisaruksineen. Lisäksi mukaan mahtuu merenneitoja, outoja vesihirviöitä, jetejä, kuolleita murhaajia, hämähäkkijumaluuksia ja kaikkea muuta mukavaa. Hahmot ovat mukavan persoonallisia vaikkakin täysin stereotyyppisiä. Hahmoja on kiva seurata, mutta heistä ei juuri kerrota mitään. Muun muassa Reirin ja Rizan taustoja ei käydä läpi ollenkaan ja Himenkin menneisyys käydään niin pintapuolisesti ja nopeasti läpi ettei siitä jäänyt mitään käteen. Hahmojen väliset suhteet jäävät myös melko alkukantaiselle tasolle, vaikka Hiron ja Himen välillä jotain kipinää on ja Reiri ja Riza voisivat olla mahdollinen lesbopari. Himen kohdalla mahdollista hahmokehitystä tapahtuu, vaikka tämä on edelleen yhtä kivikasvoinen alusta loppuun. Hiron puolesta taas odotin koko ajan jotain suurta heräämistä, koska tästä tulee se ennustettu suursoturi. Sitäkään ei koskaan oikein tapahdu, mutta onneksi Hiro kehittyy vahvemmaksi hahmoksi eikä ole yhtä nyhverö. Tosin tätä sarjaa ei lueta hahmojen vaan sen päättömyyden ja vapaamielisyyden takia.

Egmont Kustannuksen ”suomalaistama” ja aavistuksen verran kenties varttuneempaan makuun suunnattu Hirviöprinsessa Hime edustaa piirrostyyliltään melko kliinistä ja tavallaan hyvin yllätyksetöntä linjaa. Kun itse tarina on olemukseltaan näinkin ronski ja mieletön, olisi myös Yasunori Mitsunagalta odottanut huomattavasti rohkeampaa oman viivan etsimistä ja visuaalista seikkailumieltä. Toisaalta ulkoasu on selkeä ja sinänsä hyvännäköinen. Se ei vain itsessään tarjoa mitään varsinaista lisäarvoa sarjalle. Ja koska sarja on suunnattu nuorille mieheille, niin tyylilajille kuuluvasti pikkuhousuja vilahtelee ja kaksimielisiä lauseita viskotaan jatkuvasti. Antti Kokkosen suomennos on sen sijaan varsin onnistunut, ja jopa puhetyylit ja lausahdukset istuvat aika ajoin enemmän kuin hyvin sarjakuvan henkilöhahmojen suuhun. Englannin kielinenkin käännös toimii yhtä hyvin kuin suomalainenkin.

Loppujen lopuksi Hirviöprinsessa Hime oli yksi iso sekamelska kaikkea. Mitsunaga ei tuntunut tietävän haluaako hän tehdä sarjasta täysin aivotnarikkaan toimintamätön vai dramaattisen sisarusten költtäysfestivaalin. Epätasainen toteutus sotki valitettavan paljon sarjan tarinan kuljetusta. Verinen meininki ja äkkiväärä väkivaltahuumori vaativat lukijalta myös tietynlaista suhtautumista, eikä Hirviöprinsessa Hime arvatenkaan ole ihan jokaisen mangaharrastajan mieleen. Sillä ei ole lopulta mitään erityisen korkealentoista sanottavaa  tai olemaan muutenkaan hurttia hosumista kummallisempaa kerrontataidetta. Itse asiassa koko mangansta saa parhaiten kaiken irti, kun pistää ne aivot narikkaan ja antaa sen rehellisen älyvapaan toiminnan joko kolista tai ei. Jos lukemseltaan kaipaa enemmän älyllistä toimintaa niin Hirviöprinsessa Hime kannattaa kiertää parin kädenmitan päästä. Jos taas kaipaa jotain jota lukiessa ei tarvitse ajatella sen kummepaa, vaan riittää että saat uppoutua syvään verivirtaan niin tähän sarjaan kannattaa tutustua.

#34. Devilman Crybaby

Sarja kertoo nuoresta Akira Fudousta, joka on aikamoinen itkupilli mutta on kuitenkin pohjimmiltaan kiltti ja hyväsydäminen ihminen. Hän viettää melko tavallista opiskelijaelämää ja harrastaa juoksemista yhdessä ystäviensä Miki Makimuran ja Miko Kawamoton kanssa. Akiran arki muuttuu kuitenkin kerta rysäyksellä, sillä tämän lapsuudenystävä Ryo ilmestyy yllättäen tämän elämään. Ryo kertoo ihmisten keskuudessa elävistä demoneista, jotka kylvävät tuhoa ja kauhua. Mutta jos demoni yrittää kaapata puhdassydämmisen ihmisen niin kuin Akira, niin tämä todennäköisesti pystyisi kukistamaan demonin ja kahlitsemaan sen sisäänsä. Akira suostuu auttamaan Ryota ja ei aikaakaan kun Amon niminen demoni yrittää vallata Akiran kehon. Näin tästä tulee Devilman, joka nyt pyrkii puhdistamaan maailman demoneista.

Devilman Crybaby on yksiä vuoden 2018 puhutuimpia sarjoja, jonka pääsee katsomaan Netflixistä kokonaisuudessaan suomisubeilla. Itse en ollut alkujaan järin kiinnostunut tai innoissani tästä sarjasta, sillä Devilman Crybabyn konsepti ei oikein iskenyt itseeni. Mutta päätin kuitenkin lopulta katsoa sen, sillä halusin nähdä itse onko sarja kaiken hypetyksen arvoinen. Myöskin koska kuulin, että tämä sarja käy symboliikallaan läpi monia asioita, niin kiinnostukseni heräsi myös sen takia. Ja voi pojat, että olen onnellinen, että katsoin tämän sarjan.

Oikeastaan sarjan tarina on melkoisen simppeli, sillä sen "hyvä vastaan paha"-asetelma on jo aika nähty. Lisäksi sarjan pääpahiksen tunnistaa jo ensimmäisessa jaksossa ja sarjan keskivaiheen jaksot olivat sarjan huonompaa antia. Mutta Devilman Crybaby kuitenkin kehittää tarinaansa kokoa ajan, jolloin sen tarkoitus muuttuu aivan toisenlaiseksi kuin alussa, ja siihen tulevat mukaa selvästi monimutkaisempia ja monisävyisempiä asioita. Pidinkin siitä miten tarina lähtee kasvamaan yhä suuremmaksi kokonaisuudeksi, joka on kaikkea muuta kuin mustaharmaata. Sarjassa myös käytetään hyvin plajon symboliikkaa kuvaamaan tämänkin päivän maailman ja ihmisten ongelmia. En varmasti edes ymmärtänyt kaikkea mitä tämä sarja yritti kertoa, mutta olen varma, että Devilman Crybaby kestää useammankin katsomiskerran. Siitä huomaa varmasti joksiella kerralla eri asioita, jotka oli edellisella katsomiskerralla jäänyt huomaamatta.

Mutta se miten tämä sarja esittää itsensä ja luo sen uniikin tunnelman on mielestäni yksi syy miksi tämä sarja on niin hyvä. Devilman Crybabyllä on selvästi ollut tähtäimessä tavoitella aikuisempia katsojia, sillä se sisältää hyvin paljon asioita jotka eivät sovi aivan jokaisille silmille. Siitä löytyy mm. seksiä, alastomuutta sekä verta ja suolenpätkiä. Sarja ei ole tehty kaikille, sillä varmastikaan kaikki katsoja eivät sulata sen melko röyhkeääkin esitystapaa. Mutta juuri sarjan anteeksipyytelemättömyys tekee siitä kiinnostavan ja kutkuttavan. Se myös toteuttaa kaikki aivoituksensa todella hyvin, eikä se silti kaiken mässäilyn jälkeen tunnu liian yliampuvalta.

Sarjasssa tulee myös hyvin esiin Masaaki Yuasan taiteellinenn ja uniikki animaatiotyyli, joka ei varmasti iske kaikkiin katsojiin. Omalaatuinen ja usein jopa halvalta näyttävä animaatio varmasti ajaa joitakin katsojia pois. Itsekään en aluksi pitänyt Devilman Crybabyn visuaalisesta ilmeestä, sillä se tuntui olevan huono yritys kosiskella länsimaalaisiakin katsojia. Tosin osa sarjan kauneudesta piilee juuri sen animaatioissa. Se on selkeälinjaista ja nopeatempoista, joka taipuu jokaiseen suuntaan. Animaation ilmeeseen tottuu kuitenkin pääsääntöisesti melko nopeasti ja omalla tavallaan tykästyin siihen. Mua kuitenkin häiritsi välillä se, että onko jotkin kohtaukset tarkoituksella tehty näyttämään typerilta ja huonoilta, vai onko kyseessä vain laiskuus ja budjetin loppuminen. Eikä edes puhuta niistä juoksukohtauksista...

Mutta parhaiten Devilman Crybaby luo tunnelmansa musiikkinsa avulla. Ai, että mä rakastan tämän sarjan musiikkia! Ylipäänsä, jos sarjalla on hyvä sekä mieleenpainuva ost niin olen myyty. Devilman Crybabyn musiikki on juuri sitä ja se iskee todella lujaa ja varoittamatta tajuntaan. Sarja on täynnä todella voimakkaita ja mieleenpainuvia biisejä, joista sarjan tunnistaa pidemmänkin ajan jälkeen. Sen ost kuitenkin vaihtelee mukavasti karmivista ja mahtipontisesta musiikista aina surullisen herkkiin biiseihin. Ost ei jää yksiulotteisiksi, sillä sieltä löytyy vähän jokaiselle jotain. Se minkä sarja häviää sen animaatiossa, voittaa se musiikissa. Ehdottomia suosikkejani ovat mm. "D.V.M.N", "Who is she?", "Buddy Ryo", "Judgment", "From here to Eternity" sekä kaunis mutta samalla surullinen "Crybaby".

Sarjan ost oltiin tuotu todella hyvin tähän päivään ja se sopi hyvin Devilmanin maailmaan. Ja kun kerran tuli puheeksi, niin pidin kovasti siitä miten tekijät olivat päivittäneet vuoden 1972 Devilmanin alkutunnarin tähän päivään. "Devilman no Uta" on varmasti kaikkien sarjan katsoneiden mielessä, mikä ei ole mikään ihme, sillä tämä kappale on aivan upeaa kuunneltavaa, Se on varmasti kappale, joka muistuttaa tästä sarjasta vielä pitkänkin ajan päästä. Crybabyn oma alkutunnari "Man Human" taas on myös ihan hyvä sekä muistettava biisi, vaikka se ei vedä vertoja "Devilman no Utalle". Omasta mielestäni se on jopa hieman karmiva ja saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkärankaa. Sen animaatio on kuitenkin yksi iso spoileri, josta pystyy turhankin hyvin päättelemään sarjan tapahtumia.

Vielä viimeisenä hypätään sarjan hahmoihin. Hahmot ja heidän väliset suhteensa ovat selvästi hyvin suuressa osassa tätä sarjaa, ja pidinkin pääosin siitä miten tekijät käsittelevät niitä sarjan aikana. Akira on mielestäni koko sarjan paras hahmo ja hän kehittyy sen aikana huimasti. Sarja kertoo hyvin miten tämä painii itsensä ja oman uuden kehonsa kanssa, joka auttaa huomattavasti hahmoa kehittymään. Akiran perusluonne tulee myös hyvin ilmi, eikä se kiltii ja hieman itkupillinen poika katoa minnekään edes devilman-muutoksen jälkeen. Akiran hahmoa ei ole kuitenkaan vedetty aivan ylikiltiksi tai typeran oikeudenmukaiseksi, vaan tällä saattaa oikeasti kärvähtää käämi eikä tämä ole valmis antamaan kaikkea anteeksi. Mua kuitenkin vaivasi hieman hänen sinisilmäisyytensä, varsinkin tämän suhteessa Ryon kanssa. Sillä Ryo vain tuntuu käyttävän Akiraa hyväkseen, eikä tämä edes tunnu tajuavan sitä. Itse kuitenkin pidin Ryon hahmosta, sillä hänen kylmän järeä päättelykykynsä sekä ajoittaisen kylmäverisyytensä tekevät hahmosta mielenkiintoisen. Pidin myös siitä miten sarjassa esitettiin Akiran ja Ryon välistä menneisyyttä, jolloin heidän välisen suhteen ymmärsi paljon paremmin. Myös Ryo kehittyy ja avautuu enemmän sarjan loppupuolella.

Devilman Crybabyssä myös sivuhahmot saivat kivasti ruutuaikaa, mikä oli erittäin suuri plussa. Muun muassa Maki sekä räppärijäbät saivat enemmän tarinaa ja tarkoitusta olla mukana sarjassa. Sarjasta kuitenkin huomaa ikävästi kuinka siltä loppuu aika kesken. Ja se näkyy hahmoissa sekä näiden välisissä suhteissa. En oikein pitänyt siitä miten sarja kohteli joitakin hahmoja ja kuinka huonosti joidenkin hahmojen väliset suhteet kerrottiin. Tämän huomaa varsinkin Mikin hahmossa. Omasta mielestäni Miki on aivan liian täydellinen hahmo, sillä hän tuntuu olevan oikein pyhimys eikä oikeastaan suutu kellekään. Hänessä nähdään sarjan aikana yksi ainut hahmon sisäinen ristiriita, jonka kanssa Miki ei kuitenkaan paini kovin kauaa. Mikin hahmon koko idea ja tarkoitus sarjassa jäi vähän hakuseen, sillä välillä hän on pelkkä naiivi fanservicen tarjoaja, kun taas seuraavassa hetkessä hän on yksi keskeisempiä hahmoja koko sarjassa. Olisin myös kaivannut lisää tietoa Akiran, Mikin ja Mikon välisistä suhteista ja ennen kaikkea näiden yhteisestä menneisyydestä. Sarjan antaa ymmärtää, että nämä kolme ovat olleet jo pidemmän aikaa ystäviä, mutta katsojille ei lainkaan anneta lisää tietoa siitä. Jos sarjassa oltaisiin käytetty edes yksi jakso kertomaan tästä, niin se olisi korostanut tiettyjä sarjan loppupuolen tapahtumia vielä entisestään.

Osaapa sarja repiä välillä ihan kelpo huumoriakin.

Summa summarum

En odottanut pitäväni tästä sarjasta näin paljon, sillä varsinkin sen alkupään jaksot eivät meinanneet iskeä itseeni lainkaan ja olinkin vähällä menettää toivoni sen suhteen. Mutta mitä enemmän sarja eteni sitä paremmaksi se muuttui. Devilman Crybaby kasvattaa tarinansa aivan uusiin mittoihin ja se luo tarinastaan moniulotteisen, eri säikeistä koostuvan verkon. Sarjan tarina vetoaa tunteisiin ja se laittaa miettimään tiettyjä asioita. Sarjan lopetus myös iski tajuntaani myrskyn lailla, enkä olisi uskonut itkeväni näin paljon tätä sarjaa katsoessa. Varsinkin kun pääasiassa jo tiesin mitä tulee tapahtumaan. Sarjalla on omat vikansa, kuten ennealta-arvattava pahishahmo sekä sen tietty kiire saada asioita pois alta, jonka takia osa asioista taas jäi selvittämättä. Mielestäni Devilman Crybaby kaikista vioistaan huolimatta ansaitse arvosanaksi Kerrassaan hengästyttävä! Okei, sarja ei sovi kaikille, mutta sen monikerroksisuus sekä syvällisyys nostavat arvoa omissa silmissäni. Lisäksi sarjalla on niin upea ja koskettava ost, että se ansaitsee kunniaa. Koin sarjan myös todella voimakkaasti niin monella tavalla, että jään muistelemaan sarjaa eritäin suurella lämmöllä. Yksi niistä sarjosta joka varmasti kestää usemmankin katsomiskerran.

#30: Gakkou Gurashi

Yuki Takeya rakastaa koulua. Hän rakastaa sitä jopa niin paljon ettei haluaisi koskaan lähteä sieltä. Megurigaokan yksityinen lukio on eloisa paikka, jossa Yuki viettää leppoisaa kouluelämää tavallisen kolmosluokklaisen tavoin. Hän kuuluu koulun Kouluelämäkerhoon, johon kuuluvat myös muut hahmot; Yuuri Wakase, Kurumi Ebisuzawa, Miki Naoki, Megumi Sakura sekä kerhon koira Taroumaru. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä näyttää, sillä koko iloinen ja huoleton elämä on vain illuusiota. Koko koulu ja luultavasti sen ulkopuolinenkin maailma on todellisuudessa zombiepidemian vallassa, joka on muuttanut kaikki muut koulun oppilaat ja opettajat karmeiksi zombeiksi. Yuki itse ei pysty käsittämään todellisuutta vaan uskoo edelleen, että kaikki on hyvin. Tytöt ovat linnoitautuneet kouluun ja yrittävät parhaansa mukaan selviytyä elossa barrikadien takana. 

En yleensä välitä kovinkaan moe-sarjoista, sillä en ole vain koskaan tuntenut vetoa niihin. Söpöjen tyttöjen, jotka tekevät söpöjä tyttöjen juttuja, katselu ei vain yleensäkään tunnu itselleni kovin relevantilta ja usein koen tällaiset sarjat pitkästyttäviksi. Mutta Gakkou Gurashilla on ässä hihassaan, jonka takia halusin alun alkaeankin katsoa sen. Nimittäin söpön ulkokuoren alta paljastuukin rosoinen, raaka ja surullinen todellisuus, jota ei ede kirkkaat karkkivärit pysty peittämään. Kuten olettaa saattaa Gakkou Gurashin tarina on todella mielenkiintoinen. Rakastan sarjoja, jotka antavat itsestään väärän kuvan ja lopulta paljastuvatkin aivan toisenlaisiksi mitä aluksi olisi luullut. Gakkou Gurashi onnistuu myös yhdistämään söpön moe-tyylin sekä kauhu-animen. Sarja osaa olla myös yllättävä pariinkin otteeseen, varsinkin jos on onnistunut väistämään spoilereita sarjasta. Ensimmäinen jakso on mielestän yksi sarjan parhaimpia jaksoja, sillä koska siinä seurataan tarinaa Yukin näkökulmasta katsoja saa kuvan, että kaikki on hyvin. Kunnes sarja päättää vetää maton jalkojen alta ja yllättää totaalisesti. Muuten sarja ei taas toisaalta eroa muista selviytymisarjoista kuten vaikka Highschool of the Deadistä, sillä sen ideanahan on näyttää miten nuoret selviytyvät tästä zombie-epidemiasta.

Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä sarjan setup on muuten niin mielenkiintoinen. Joten onkin valitettavaa, että sarja kadottaa suurimman osan potentiaalistaan melko nopeasti. Ensimmäisen jakson jälkeen olin oikein innoissani sarjasta ja halusin malttamattomana nähdä mitä muuta se keksii. Sarjan päätarina jää kuitenkin junnaamaan paikoilleen pitkäksi aikaa ja sarja keskittyy enemmän leikkimään koulua, kuin varsinaiseen selvitymiseen siellä. Tämä taas johtaa sarjan tylsimpiin jaksoihin. Olin oikeastaan vähällä dropata tämän sarjan, sillä se kävi omaan makuuni jo liian pitkäveteiseksi ja tylsäksi. Sarjan loppupuolella päästään jo paremmin käsiksi sarjan synkempään puoleen ja täytyy sanoa, että pari juonenkäännettä onnistuivat yllättämään ja jaksoin katsoa sarjan loppuun. Gakkou Gurashi ottaa kuitenkin loppua kohden turvallisia ratkaisuja ja sen climax loppuhuipennus lässähti hieman kasaan. Tämän lisäksi sarja jää karusti kesken, mikä vähän jätti ilkeän maun suuhun.

Sarjan kesken jääminen ei varsinaisesti itsesään ole niin suuri ongelma, mutta se mikä siitä tekee ongelman on se, että sarja ei vastaa kysymyksiin. Mitään ei selitetä ja katsoja jää aivan kuin nallin kalliolle ilman minkään sortin vastauksia. Gakkou Gurashi ehti sivuuttaa tarinan aikana mm. salaliittoteoriaa, mutta ei tartu asiaan sen kummemmin. Näin ollen viruksen, joka nyt on muuttanut ihmiset zombeiksi, alkuperää ei saada selville, kuten ei myöskään sitä, että minkälainen tilanne muualla maailmassa on. Tämä saa sarjan tuntumaan keskeneräiseltä eikä lainkaan ehjältä ja loppuun mietityltä.

Hypätään sitten sarjan hahmoihin. Gakkou Gurashilla on neljä päähahmoa; Yuki, Miki, Yuuri, Kurumi sekä lisäksi on Megumi. Kirsikkana kakun päällä Yukin kannoilla juoksentelee jatkuvasta yli-innokas Taroumaru-koira. Oikeastaan minulla ei sen kummemmin sanottavaa näistä hahmoista, sillä he ovat tavallaan kaikki melko stereotyyppisiä ja jo nähtyjä. Mutta vaikka mulla ei olekaan paljoa sanottavaa hahmoista itsessään, niin on heillä kaikilla silti jokin rooli sarjassa. Yuuri ja Megumi ovat sarjan äitihahmot, jotka kantavat vastuuta muista, Kurumi on porukan suojelija, joka költtää zombeja turpaan lapiolla, Miki on se uusi tulokas ja Yuki on liima joka pitää porukan yhdessä.

Hahmot ovat kaikki ihan kivoja tapauksia, mutta ainoastaan Yuki on muistetta. Yuki on nimittäin samalla mielenkiintoisin, että ärsyttävin hahmo koko sarjassa. Hänen huoleton ja pöljä asenteensa voisivat olla söpöjä piirteitä, mutta valitettavasti juuri nämä piirteet saavat hänet ja kaikki muut hahmot vaaraan. Yukin tapa sulkea kaikki paha pois päästään on yksi sarjan suuremmista twisteistä, mutta se ei tuntunut reilulta muita hahmoja kohtaan. Se ,että Yuki saa pysyä omassa huolettomassa pään sisäisessä maailmassa samalla, kun toiset yrittävät säilyttää henkikultansa, ei vain tuntunut oikealta. Kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa, sillä toisaalta Yukin luonne tuo sarjaan kivan mausteen. Katsoja nimittäin odottaa koko ajan että missää vaiheessa Yuki oikeasti napsahtaa kokonaan ja että minkäläinen se hetki tulee olemaan. Yuki ei kuitenkaan saa osakseen taustatarinaa, kuten ei Yuuri tai Megumikaan. Miki ja Kurumi saivat kaikista eniten aikaa ja näiden menneisyys käytiinkin aika hyvin läpi. Oli kuitenkin harmillista etteivät Yuuri Ja Yuki saaneet sen kummepaa sisältöä hahmoihinsa. Varsinkin Yuki, joka muutenkin tuntuu eroavan porukasta jo ennen apokalypsen alkua

Olisin myös toivonut, että hahmojen kokema stressi ja ehkä mahdollinen henkinen hajoaminen olisi tuotu paremmin esille, ja että se olisi näkynyt hahmoissa sekä heidän käyttäytymisessään. Tietenkin osviittaa tällaiselle henkiselle hajoamiselle oli esim. sarjan loppu puolella, mutta sarja käsitteli senkin asian hieman puolivillaisesti.Varsinkin Kurumin hahmossa tämä olisi voinut edes näkyä, sillä hänen hahmonsa on ainoa joka oikeasti tappaa niitä zombeja. Onkin outoa, ettei tämä näytä mitenkään vaikuttavan Kurumiin, vaikka zombiet ovat olleet ihmisiä ja tämän entisiä luokkatovereita tai opettajia. Zombien surutta mäiskiminen saakin Kurumin tuntumaan vain kylmäveriseltä tappajalta.

Gakkou Gurashin animaatio toimii yllättävän hyvin, vaikka se on kauhuanimelle epätyypillisn värikäs. Sarjan onkin tuottanut studio Lerche, joka on tuottanut mm. Assassination Classroomin sekä Danganronpa animaatiot. Olin aluksi hieman epäileväinen, että miten varsinkin hahmojen  värikäs hahmosuunnittelu oikein toimii näinkin synkässä sarjassa. Olinkin yllättynyt miten hyvin sarja leikittelee sen värikkyyden ja synkkyyden välillä. Iloinen ja pirteä kohtaus voi muuttua aivan yllättäen synkäksi ja painostavaksi ja tähän riittää taustojen värityksen ja valaistuksen muuttaminen. Näiden kikkoken avulla synkemmät ja iloisemmat kohtaukset pystyttiin erottamaan toisistaan ja päästiin siirtymään paremmin kohtauksesta toiseen. Pidin varsinkin sarjan synkästä ja karusta animaatiostiosta, sillä näissä kohtaukissa näkyy sarjan kurja ja iloton totuus. Myös kaikki yksityiskohdat olivat kaunista katsottavaa varsinkinkin taustojen kanssa. Myös huumori näkyi animaatiossa mikä hieman elävöiti sarjaa. Sarjan huumori itsessään oli ihan mukiinmenevää, mutta välillä se tuntui hieman pakotetulta eikä sopinut tilanteeseen.

 Hahmodesing taas on söpöä ja moemaista, mutta muuten mitenkään ihmeellistä tai muistettava. Olin kuitenkin vähän pettynyt siihen, miten sarja esitti zombiet. Nähkääs kaikki zombiet oli peitetty mustalla varjolla, jolloin näiden kasvoja tai yleensäkään ruumiiden ruhjoutuneisuutta ei voinut nähdä. Tämä oli mielestäni hieman typerää ja söi tunnelmaa. En tiedä onko takanut ollu jokin katsojaystävällisyys, mutta ei tällainen sensuuri kuitenkaan istu sarjaan mitenkään. Zombiet oli myös animoitu 3D-animaatiolla, mikä oli pääasiassa ihan ookoon näköistä. Olivathan zombiet jäykän näköisiä eivätkä ne aina istuneet sarjan taustoihin, mutta täytyy sanoa, että Lerche hoiti ne kuitenkin kunnioittettavasti.

Tykkäsin myös sarjan alkutunnarista. En aluksi välittäny sen pirteydestä ja yli-innokkaasta meiningistä, mutta sarjan edetessä tunnarin animaatiokin kehityy. Se muuttuu koko ajan synkemmäksi ja karmivammaksi mitä enemmä sarja kulkee eteenpäin ja se saa odottamaan, että kohta tapahtuu taas jotain kauheaa. Alkutunnarin musiikki taas oli ihan jees kuunneltavaa. "Friend Shitai" on pirteä ja tyypillinen moe-sarjojen biisi, joka soi päässä aina ärsyttävyyteen asti. En niinkään välittänyt siitä, mutta ajoi se silti asiansa kunnialla. Lopputunnareista ei taas niinkään ole sanottavaa, sillä niistä ei oikeastaan mikään jäänyt päähäni. Tunnarit vaihtuvat aina sarjan myötä, mutta mikään niistä ei kuitenkaan ollut kovinkaan mieleenpainuva.

Muuten sarjan OST oli aika tavallista. Sarjalla ei ollut mitään kovin joukosta erottuvaa musiikkia, eikä sitä oikeataan edes jäänyt kuuntelemaan. Musiikki vaihtuu synkemmästä iloiseen aina kohtauksen vaatiessa, mutta eivät kuitenkaan antaneet kohtauksille mitään lisäarvoa. Mutta yksi kappale jäi mieleeni ja se on "Music Box". Tämä karmivalla tavalla kaunis ja herkkä biisi toimii oikeastaan tilanteessa kuin tilnateessa. Se sopii iloisiin hetkiin, mutta voi pojat, miten se nostaa niskakarvat pystyyn jännittävissä ja pelottavissa kohtauksissa. Ja kyseessähän on siis vain käytännössä soittorasian soittoa.

Tuomio

Gakkou Gurashi ei nyt aivan yltänyt odotuksiini asti. Se ei ole varsinaisesti huono sarja, vaan se ei yksinkertaisesti osannut rakentaa itseään tarpeeksi hyvin. Sillä oli todella lupaava tarina ja kiinnostavia ideoita, mutta se ei vain toteuta itseään parhaalla mahdollisella tavalla. Sarjalla ei yksinkertaisesti ole aikaa käydä kaikkia taustoja ja muita olennaisia asioita läpi, jolloin kokonaisuus jää yhtä reikäiseksi kuin hiiren syömä reikäjuusto. Sarjassa olisi ollut ainesta luoda syvempi ja monitahoisempikin tarina, mutta se ei hyödynnä tarinan parhaimpi puolia tarpeeksi ja jämähtää pelkäksi pintaraapaisuksi. Myöskään hahmoihin ei saatu tarpeeksi syvyyttä, eikä heidän mahdollisia henkisiä kärsimyksiään käsitelty tarpeeksi. Gakkou Gurashi on sotku, eikä se kaikille sovikaan. Päädynkin antamaan sarjalle arvosanaksi Harkittavan, sillä sen huonot puolet peittävät sen hyvät puolet alleen. Sillä on omat hyvät hetkensä, vaikka kokonaisuus ontuukin. Jos tykkää zombeista ja haluaa nähdä kauhuanimeltaan hieman jotain uuttaa, niin kanntaa sarjaan tutustua. Muuten sarja ei tarjoa kovinkaan mielenpainuvaa kokemusta ja saattaa jättää hieman pettymyksen maun suuhun. Jos sarjalta ei odota liikaa ja pystyy unohtamaan kaikki epäloogisuudet niin sarja on hyvinkin nautittava.

#29: Hell Girl (kaudet 1-2)

Oletko kuullut Hell Linkistä? Ne joilla on tarpeeksi suuri kauna toista ihmistä kohtaan, voivat päästä keskiyöllä Hell Linkin nettisivuille, ja kirjoittamalla kohteen nimen nimikenttään, lähettää kaunansa kohteen helvettiin. Pyyntöön vastaa nuori, punasilmäinen tyttö, jonka kanssa voi tehdä sopimuksen. Jos tytön kanssa solmii sopimuksen, saa haltuunsa olkinuken, jonka kaulaan on sidottu punainen nauha. Kun nauhan irrottaa nuken kaulasta, joutuu kaunan kohde suoraan helvettiin. Ihmisen lähettämisestä helvettiin täytyy kuitenkin maksaa käypä hinta; sopimuksen tekijäkin joutuu myös Helvettiin auttamatta. Tämä tietenkin tapahtuu kuoleman jälkeen.

Viimeistään nyt huomaan kuinka suuri osa twitteri on nykyään elämään, sillä Hell Girlinkin pariin päädyin, kun pyysin twitterissä kauhuanime ehdotuksia. Olin itsekin tosin laittanut sarjan katsomislistalle, mutta jostakin syystä en muistanut enää koko sarjan olemassaoloa. Nimi kuitenkin astui eteeni uudestaan, kun joku sitä ehdotti katsottavaksi. Olen nyt katsonut sarjan kaksi ensimmäistä kautta ja koen, että nyt on hyvä aika hieman puhua siitä.

Hell Girl tuntuu olevan jossakin suhteessa melko suosittu sarja, sillä se sai uuden kaudenkin tänä vuonna. Itse en taasen ole aivan varma pidinkö sarjasta vai inhosinko sitä. Sarja toimii hyvin episodimaisesti ja tähän asti kaikki kaudet ovat olleet melko lailla samanlaisia. Jokaisessa jaksossa nähdään uusi ahdingossa oleva hahmo, jonka päätöstä lähettää vihollisensa helvettiin seurataan jakson ajan. Hahmot ovat yleensä tarinan uhreja, joita on kiusttu, ahdisteltu tai tämän elämä on pilattu muulla tavalla. Välillä myös hahmo haluaa kostaa jonkun toisen puolesta, jolloin päädytään taas vetämään lanka olkinuken kaulasta. Joissakin harvoissa tapauksissa sarja kääntää asetelman päälaelleen ja roolit vaihtuvat hahmojen välillä. Tosin kaikki hahmot eivät ole mustavalkoisia ja usein katsoja joutuu miettimään ja kyseenalaistamaan kaikkia sarjan hahmoja. Ja tässä sarjassa, jos missä paha saa aina tavalla tai toisella palkkanas. Usein jopa hyvisten kustannuksella. Minua kuitenkin häiritse kuinka yksipuolisesti vain naishahmoja oli sarjassa. Lähes kaikki hahmot (paria poikkeusta lukuunottamatta) olivat tyttöjä/naisia. Varsinaisestihän tämä ei häirinnyt, mutta välillä tuntui, että vain naishahmot olivat valmiita vetämään narusta. Olisin toivonut siis enemmän miespuolisiakin hahmoja mukaan sarjaan.

Ensimmäisenä kuitenkin sarjan tarinassa vaivaa sen toistuvuus ja moniulotettomuus. Vaikka yksittäisten hahmojen tarinat ovat erilaisia ja sarja käsittelee tabumaisiakin teemoja, niin jaksot kulkevat silti samoja ratoja pitkin muuttumatta perusidealtaan miksikään. Jaksot muuttuvatkin sarjan edetessä koko ajan yllätyksettömimmiksi, mauttomiksi sekä hajuttomiksi. Hell Girlissä kuljetetaan kuitenkin koko ajan mukana pientä jatkuvaa juonielementtiä. Sarjalla on tapana aluksi vain vihjailla asioita, mutta suurempi juonikuvio saa koko ajan enemmän näkyvyyttä. Sarjalla on yleensä pari tekijää mitkä liittävät pienet tapahtumat osaksi lopullista kokonaisuutta ja sitä suurempaa tarinaa. Valitettavasti en järin välittänyt sarjan loppuhuipennuksista. Vaikka ne onnistuivat avaamaan enemmän päähahmomme menneisyyttä ja kohtaloa, niin eivät ne tuntuneet yhtä kiinnostavilta kuin sarjan yksittäiset hahmotarinat. Pidin joistakin asioista kausien loppuhuipennuksissa, mutta ne eivät vain saaneet herätettyä minkäänlaisia tunteita tai ajatuksia. Reaktioni varsinkin ensimmäisen kauden lopussa oli aika meh. Tämä oli suuri harmi, sillä sarjan vahvin osa-alue tuntuu olevan erilaisten tunteiden herättäminen.

Ja tästä täytyykin antaa sarjalle kunniaa, sillä sen yksittäiset tarinat herättävät oikein tunteiden vuoristoradan. Voisi luulla, että koska lähes aina paha saa palkkansa sarjassa niin jakosita jäisi lopulta melko hyvä maku suuhun. Jaksojen loput ovat kuitenkin pääsääntöisesti kaikkea muuta kuin tyydyttäviä ja onnellisia. Sarjan jaksot ovat nimittäin todella synkkiä, eikä niissä järin iloa tai naurua ole. Kaikki hahmot ovat jollain tasolla ahdistuneita tai jopa masentuneita, jonka lisäksi nämä joutuvat kokemaan jos mitä kauheuksia sarjan aikana. Sarjan tunnelma onkin painostava ja siitä huokuu hahmojen epätoivo omaa tilannettaan kohtaan. Hell Girl sisältääkin erittäin synkkiä ja ahdistavia aiheita kuten kiusaaminen, itsemurha, raiskaus, uhkailu, siepaus, kiristys ja murha. Suoraan sanoen tämä sarja on ahdistava, ja jotkin sen jaksoista ovat todella brutaaleja. Välillä mietinkin miksi oikein katson tätä sarjaa, sillä se tuntuu heittäytyvän sitä inhottvammaksi ja karummaksi mitä enemmän se etenee. Jotkin jaksot olivat niin oksettavia, että jotkin hyisemmistä jaksoista muistuu mieleeni vielä tänäkin päivänä.

Valitettavasti tämä jääkin Hell Girlin suurimmaksi vahvuudeksi, sillä se ei loista sen lisäksi niin hahmoissa kuin myöskään animaatiossa. Sarjan vaihtuvat hahmot eivät omaa minkäänlaista osaa varsinaisessa juonessa vaan näiden tarkoitus on olla irtonaisia hahmoja omassa tarinassaan. Kaikki hahmot ovatkin ulkonäöiltään melkein täysiä kopioita toisistaan ilman tunnistettavia piirteitä. Sarjalla on kuitenkin neljä hahmoa, jotka kulkevat koko ajan sarjan mukana ja ovatkin ainoat sen pysyvät hahmot. Suurimman roolin sarjassa saa kuitenkin eittämättä Ai. Ai on kivikasvoinen, punsilmäinen ja mustatukkainen tyttö, joka toimii aivavn kuin nukke. Vaikka Ain tarina ja mennesiyydestä sekä siitä miten tämä on päätynyt nykyiseen pestiinsä, saatiin paljon selville, niin mielestäni Ai jäi silti nelikon tylsimmäksi ja mielenkiinnottomaksi hahmoksi. En saanut hahmosta kunnollista kontaktia missään suhteessa, mikä taas osaltaan vesitti loppuhuipennuksien iskevyyttä, sillä Ain on niissä keskeisessä osassa. Muut kolme hahmoa olisivat olleet paljon mielenkiintoisempia tapauksia kuin Ai, mutta näiden taustat käydään vain pikaisesti läpi eikä heihin ehditä perehtymään yhtä paljon kuin Aihin. Tästä huolimatta heihin sai paljon paremmin yhteyden ja heidän tarinansa tuntuvat oikeasti surullisilta.

Hell Girlin vahvuus kauhuanimen saralla ei olekaan sen pelottavuus vaan se miten se onnistuu herättämään katsojassaan puistattavia ja inhottavia tuntemuksia. Animaatio loistaa sen tunnelman luonnissa, sillä se hallitsee synkät ja ahdistavat kohtaukset. Myös valoisimpiin kohtauksiin on saatu aimo annos melankolisuutta ja painostusta mukaan. Muuten sarjan animaatio on suoraan sanottuna aika kauheaa. Voisin valittaa sarjan hahmojen rumuudesta vaikka kuinka kauan, sillä en ole nähnyt yhtä surkeaa hahmoanimointia pitkään aikaan. Yksinkertaisesti sarjan hahmot eivät näytä kovin hyviltä. Ne ovat kuin suoria kopitoita toisistaan, joidenka hiustyyliä on hieman muutettu. Ilman mitään kunnon tunnistettavia tai massasta erottuvia piirteitä. Tosin suurin osa hahmoista kuuluu olla pelkkiä puun lehtiä tuulessa, jolloin näille ei olisi mitään mieltäkään keksiä mitään erikoisia tunnistuspiirteitä, joista hahmot jäisivät mieleen. Ainoastaan pääkaartille on luotu tunnistettava sekä erottuva ulkonäkö. Mutta itseä eivät niinkään häiritse hahmojen persoonattomuus vaan niiden rumuus, kuten jo mainitsin. Studio Deen ei ole kovin tunnettu laadukkaasti animoiduista sarjoista, joten tämä ei toisaalta tullut yllätyksenä. Jotkin kohtaukset näyttivät ihan hyviltä ja sarjan taustat oloivat ihan ookoo katsottavaa. Mutta hahmojen animointi olisi vaatinut aimo annoksen hiomista. Hahmojen liikkuminen näyttää välillä jäykältä ja kasvojen piirteetkin vääristyvät aivan outoihinkin lukemiin. Hell Girlissä on kuitenkin toteutettu kiinnostavasti ja uniikisti ne hetket, kun Ai kumppaneineen vetävät hahmot Helvettiin. Mikään tasalaatuinen sarja ei siis ole kyseessä animaation  saralta, mutta siihen tottuu eikä siihen kiinnitä enää lopuksi niin kovasti huomiota.

Mites sitten sarjan musiikki? No, sanottakoon että se oli yllättävän hyvää. Sen OST ei ole mitenkään erikoinen tai joukosta erottuvaa, mutta sillä on muutamia hyviä biisejä, joista sarjan muistaa. Sarja on täynnä kauhuelementein maustettuja biisejä, jotka saavat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää. Biisit ovat pääsääntöisesti synkkiä ja ahdistavia, mutta joukossa on myös herkkiä sekä surullisia kappaleita. Jotkin näistä biiseistä olivat jopa omalla tavallaan helliä, mutta samalla melankolisia. Pidin eritoteen siitä, että musiikissa oltiin käytetty japanilaisia perinnesoittimia, kuten kotoa, jotka toivat mieleen vanhan Japanin. Hyviä kappaleita ovat mm. "Kumo to Rouba to Shoujo", "Jigoku Nagashi", "Aki ni Somaru" sekä "Kakugo".

Sarjan tunnarit taas ovat ihan kivaa katsottavaa. Sarjan alkutunnarit ovat mielestäni kuitenkin parempia kuin sen lopputunnarit. Ensimmäinen alkutunnari "Sakasama no Chou", on kaunis sekä mystinen kappale. Sen tunnelma on sopii hyvin sarjan henkeen ja se asettelee katsojan jo valmiiksi surulliseen sekä apeaan mielentilaan. Vaikka en aluksi lämmennyt sille, niin sarjan edetessä opin kuitenkin pitämään siitä. Alkutunnarin animaatio saa myös katsojan kiinnostuksen heräämään sarjaa kohtaan, sillä mystinen tunnelma ja synkkä animaatio saavat mielenkiinnon heräämään. Toinen alkutunnari "NightmaRe" oli myös ihan jees biisi, mutta ei noussut mielestäni ensimmäisen tunnarin tasolle. Molempien alkutunnareiden kappaleet esittää sama artisti SNoW, joka mielestäni toimii oikein hyvin, sillä hänen syvä ja tumma äänensä sopii kappaleisiin oikein hyvin. Sarjan lopputunnarit taas jäivät hieman valjummeksi kuin alkutunnarit. Molemmat tunnarit olivat rauhallisia sekä hidastempoisia biisejä, joissa on tietty herkkyys sekä melankolisuus mukana. Ne eivät kuitenkaan olleet kovin muistettavia. Toisen kauden lopputunnari "Aizome", oli kuitenkin parempi kuin ensimmäisen. Lopputunnareiden animaatio oli kuitenkin kaunista katsottavaa ja ne erosivat huomattavasti muusta animaatiosta. Sarja on muuten tunnelmaltaan synkkä ja harmaa, mutta lopputunnarit ovat täysiä vastakohtia sille, sillä niissä on käytetty kauniita värejä sekä erilaisia kukkia. Väreistä huolimatta tunnareissa on myös mukana haikeutta sekä pohjatonta surullisuutta.

Tuomio

Kaiken kaikkiaan Hell Girl oli melko ristiriitainen kokemus. Sen ahdistavat, mutta samalla kiinnostavat hahmotarinat pitivät mukanaan. Sen tunnelma oli myös hyvä ja se sai herätettyä monenlaisia tunnekuohuja aina ahdistuksesta suruun. Samalla sen episodimaisuus ja hieman pettymyksenomaiset lopetukset kuitenkin vesittivät katsomiskokemusta. Sen animaatiokaan ei myöskään järin innosta puhumaan sen puolesta. Hell Girlissä on siis monia hyviä puolia, mutta samalla siinä oli paljon sellaista mistä en järin pitänyt. Siksi tätä sarjaa on niin vaikea arvioida. Annan sarjalle kuitenkin tuomioksi Harkittava, sillä kaiken muuiden huonohkojen asioiden lisäksi sen päähahmo jäi etäiseksi ja mauttomaksi. Jos sarja kuitenkin parantaa yhtään seuraavilla kausilla, niin saatan nostaa sen arvon vielä Katsottavaksi. Jos pidät kauhusta, joka saa kiksinsä niin ahdistavista ja surullisista tapahtumista, että haluaisit vain kaivautua peiton uumeniin ja jäädä sinne talven yli, niin sarja on kuin sinulle tehty. Jos et kuitenkaan halua animeltasi kiusaamista, eläinrääkkäystä, itsemurhia ja kiristystä muun muassa, niin suosittelen, että pysyt kaukana tästä sarjasta.

#24: Shinsekai Yori

Onko teille tullut koskaan vastaan sarjaa, joka saa samaan aikaan sinua inhoamaan, että rakastamaan sitä? Monenlaisia tunteita herättävät sarjat ovat aina plussaa, mutta jos juoni ja toteutus menevät liian monimutkaiseksi onnistuuko sarja viihdyttämään täydellä potentiaalillaan? Tällä kertaa ruodinnassa mysteerinen jännärisarja Shinsekai Yori.

Tarina

Sarja sijoittuu Kamisu 66 kaupunkiin sekä fiktiiviseen maailmaan, jossa lähes jokaisella asukkaalla on psykokineettisiä voimia. Voimat ilmaantuvat ensimmäistä kertaa noin 10-12 vuotiailla lapsilla ja tätä kutsutaan heräämiseksi. Voimien herätessä lapset pääsevät aloittamaan koulunkäynnin, jolloin he opettelevat käyttämään voimiaan. Rauhallisen ja ystävällisen kylän pinnan alla piilee kuitenkin salaisuus, sillä jostakin syystä lahjattomat sekä mieleltään epävakaiset lapset katoavat kuin tuhka tuuleen eikä kukaan tunnu enää muistavan näitä. Tarinaa seurataan 12-vuotiaan Sakin sekä tämän ystävien silmin, kun nämä saavat tietää retkellään asioita joita heidän ei olisi pitänyt saada koskaan tietää. Saki alkaa kyseenalaistaa kyläläisten elämäntavan sekä yhteisön kokonaan, sillä paljastuva totuus on karmeaa kuultavaa. Kuoren alla piilee kuitenkin syvempi ja pimeämpi salaisuus kuin hahmomme olisivat osanneet kuvitellakaan.

Arvostelu

Jos sarjaa voi kuvailla yhdellä sanalla, niin Shinsekai Yoria voisi kuvailla sanalla hämmentävä. Se herättää heti alussa katsojan mielenkiinnon kiinnostavalla setupillaan sekä kyseenalaistettavalla teemallaan. Sarjan idea ja tarina ovatkin sen parhaimpia puolia. Tarina on erittäin monitahoinen ja 25 jakson aikana ehtii tapahtua todella paljon. Tarinaa laajennetaan monelta kantilta ja sarjan maailman kokonaiskuva saadaan melko hyvin tuotua esiin. Shinsekai Yori on kuitenkin myös yksiä niitä sarjoja, joissa katsoja voi heti päätellä, ettei kaikki ole aivan kohdillaan. Sen tunnelma on jännittävä, intensiivinen sekä karmiva samaan aikaan, jolloin katsoja kokee tunnelman välillä jopa ahdistavaksi. Sarjalla on paljon juonenkäänteitä hihassaan eikä oikein koskaan voi tietää mitä tapahtuu seuraavaksi. Vakava alkuasetelma ei oikein muutu miksikään sarjan edetessä. Sarjan tavaramerkiksi nouseekin se, että vaikka tilanne vaikuttaisi kuinka iloiselta ja kaiken olettaisi olevan hyvin, niin katsojan takaraivossa kolkuttaa silti se pieni ääni joka kertoo. että kohtaa tapahtuu jotain ikävää. Tarinassa tapahtuu hyvin harvoin mitään positiivista, sillä huonoja asioita tapahtuu koko ajan ja vihdoinkin. kun kaikki vaikuttaa taas asettuneen kohdilleen tapahtuukin taas jotain vielä edellistäkin kamalampaa.

Koska sarjassa tapahtuu niin paljon juonen kuljetus tuntua välillä vaikealta ja puuduttavalta. Paljon asioita syydetään koko ajan ulos ja katsoja yrittää koko ajan pysyä kärryillä tarinan kulusta ja miten sen tapahtumat lopulta liittyvät toisiinsa. Shinsekai Yoria katsoessa täytyykin koko ajan olla hereillä, sillä jos katsoja unohtaa itsensä hetkeksikään saattaa pudota kärryiltä aika nopeasti. Juonen kuljetus onkin hieman epätasaista eikä sarjaa sovi oikein katsoa montaa jaksoa putkeen, sillä jo kahden jakson katsominen vaatii aikamoista sulattelua. Sarja itsessään antaa myös hyvin vähän suoria ja selviä vastauksia, ja katsojan on pakko itse miettiä ja täydentää vajaita rivejä. Shinsekai Yorin sanoma on tosin vahva ja se jatkaa samoilla linjoilla kuin Shiki sekä Owari no Serpah; se kyseenalaistaa edellä mainittujen tavoin molempien osapuolien tekemiset ja katsoja päätyy jälleen kerran pohtimaan, että kuka on todellisuudessa oikeassa. Juonta joutuu hieman lukemaan rivien välistä ja minun täytyy myöntää, etten tajunnut varmaan suurinta osaa asioita mitä tämä sarja yrittää kertoa vaivihkaa.

Shinsekai Yorin hahmoista on oikeastaan vaikea sanoa yhtään mitään. Osa hahmoista tuntui turhilta tarinan kannalta, eikä edes Sakiin päässyt kunnolla sisälle. Hahmoista ei saanut oikein kunnolla otetta ja itselleni ne jäivät hyvin etäisiksi. Hahmot tekivät välillä myös tyhmiä päätöksiä, eivätkä he tunnu näkevän itsestään selviä asioita. Oikeastaan mikään hahmo ei tuntunut kauhean pidettävältä tai samaistuttavalta, vaikka nämä kokevat välillä koviakin asioita ja joutuvat tekemään vaikeita päätöksiä. Ilahduttavaa kuitenkin oli, että hahmojen kasvua seurataan aina varhaisteiniydestä aikuisuuteen asti, jolloin tarinakaan ei ahtaudu liian pienelle aika välille vaan tapahtumien välissä saattaa olla aikaa jopa useita kuukausia tai vuosia.

Pääviisikko koostuu hahmoista, joita oli ihan kiva seurata sarjan ajan, mutta samalla nämä olivat melko stereotyyppisiä synkemmillä mausteilla. Saki on se perus sankaritar, joka haluaa ajatella kaikista hyvää ja haluaa auttaa toisia. Saki jäi minulle melko mauttomaksi ja hajuttomaksi hahmoksi, sillä on vaikea nähdä hänen päänsisäiseen maailmaansa. Satoru taas on se tuittupäinen pojannulikka, jonka kanssa päähahmomme jaksaa kinata. Satoru on oikeastaan Shunin lisäksi sarjan pidettävin hahmo. Valitettavasti hän on kuitenkin sen tarpeettomin ja turha hahmo, joka ei lopuksi saa oikeastaan mitään aikaiseksi. Hänen tehtäväkseen jää vain Sakin hienoinen tukeminen ja olla äänessä aina välillä. Näiden kahden suhde tuntuu myös pakotetulta enkä koko sarjan aikana nähnyt sellaista kipinää heidän välillään. Kolme vähemmälle huomiolle jäävää hahmoa ovat tietenkin Shun, Maria ja Mamoru. Shun on ihanan symppis naapurinpoika ja hänen ja Sakin välinen romanssi tuntuu paljon aidommalta kuin Satorun ja Sakin. Hänen ruutuaikansa jää kuitenkin harmillisen lyhyeksi kuten myös Marian. Maria on Sakin paras ystävä ja hän taitava käyttämään voimiaan. Hän kykenee mm. levitoimaan sekä lentämän. Mariankin rooli jäi sarjassa lopuksi melko köykäiseksi ja vähäiseksi. Mamoru taas saa vielä vähemmän ruutuaikaa kuin toiset ja hänestä on oikeastaan vielä vaikeampi saada mitään irti. Mamoru on hiljainen, pelokas ja rauhallinen, mutta hänen toimensa tuntuvat enemmänkin ärsyttämään.

Vielä mainittakoon pahiksemme Squealer. Tämä hahmo, jos mikä saa niskakarvat pystyyn. Hahmo on sarjan onnistuneimpia, sillä hän on niin niljakas ja juonitteleva ettei hänestä voi pitää, vaikka hänen aikeensa ovat omalla tavallaan hyvät, keinot vaan ovat väärät. Squealer huutaa koko olemuksellaan epäluotettavuutta ja hänen suhteensa sarjan hahmot tekevät ne suurimmat virheet. Hän on niitä hahmoja, joita säälii heidän ollessa heikkoja mutta joita vihaa näiden ollessa voimakkaita. Squealer jättää katsojaan hyvin ristiriitaiset tunteet, sillä hahmoa ei voi puhtain paperein luokitella joko hyväksi tai pahaksi.

Shinsekai Yorin animaatiolla ja minulla on ilmiselvä viha-rakkaussuhde. Pidin todella paljon värimaailmasta ja taustoista todella paljon. Varsinkin luonto- sekä metsämaisemat ovat todella kaunista katsottavaa. A-1 Pictures -studio osaa myös leikitellä tummilla väreillä, sillä se käyttää hyvinkin synkkiä sävyjä tuomaan tunnelmaan hieman karmivuutta ja painostusta. Sarja osaa tehdä itsestään myös selkäpiitä karmivan myös punaisen, violetin ja sinisen eri sävyillä. Värimaailman ansiosta tunnelma on huipussaan ja kohtaukset tuntuvat aina vain kuumottavimmilta. Mutta sitten on ne hahmot. Hahmomallit ovat todella hienot ja hahmojen päälle on luotu mitä kiinnostavimpia ja erikoisempia vaateluomuksia, jotka erottavat sarjan maailman meidän maailmastamme. Mutta hahmojen animaatio on vähän tönkköistä. Hahmot on myös piirretty hyvin yksinkertaisesti, eikä heissä näy paljon yksityiskohtia, kuten ryppyjä tai varjoja. Hahmojen ulkonäkö myös muuttuu joissakin jaksoissa, joka todellakin häiritsi minua. En tiedä onko kyseessä sarjan oma niksi erottaa todelliset hetket taikahetkistä, mutta itse en kovinkaan lämmennyt tälle jipolle. Joissakin kohdissa hahmojen kasvojen ilmeet myös näyttivät väkinäisiltä, eivätkä näiden ne tuntuneet kuvaavan tarpeeksi hyvin sitä tunnetta mikä hahmoissa vallitsi.

Sitä vastoin, sarjan musiikki on aivan loistavaa. Shinsekai Yori on täynnä intensiivisiä ja karmivia biisejä, jotka saavat niskakarvat nousemaan pystyyn. Mitään kovin aggressiivisen voimakasta musiikki sarjassa ei kuulla, vaan kappaleet ovat melko rauhallisia ja hidastemoisia sekä omalla tavalla voimallisia. Musiikki istuu sarjaan upeasti ja kuoropainotteinen lyriikallinen musiikki pukee sarjan maailmaa hyvin. Herkän karmaisevat biisit tekivät hyvin tehtävänsä tunnelman luonnissa, ja vaikka oikeasti iloisia ja valoisia kohtauksia näkee sarjassa harvoin, onnistuu musiikki nostamaan tunnelman jalustalle sekä aivan uudelle tasolle. Vaikka suurin osa kappaleista kuulostaakin melko samankaltaisilta löytyy seasta muutamia mainitsemisen arvoisia kipaleita, kuten: "Place Of Bakenezumi", "Gouma" , "Sad Separation" sekä "Kage no Denshouka Daisanbu".

Alkutunnareita sarjassa ei ole ollenkaan, vaan tarina jatkuu suoraan jakson alkaessa turhia kiertelemättä. Lopputunnarit kuitenkin löytyy ja ne ovat sekä visuaalisesti että musikaalisesti onnistuneita. Vaikka Shinsekai Yori häviääkin muussa animaatiossa, niin lopputunnareiden animaatioihin oltiin selvästi panostettu ja ne olivat silkkaa visuaalista ilotulitusta. Molemmilla tunnareilla on selkeä teema, sillä ensimmäinen kertoo selvästi Sakista ja toinen Mariasta. Heidän ääninäyttelijänsä laulavatkin tunnarit. Ensimmäinen tunnari on hieman iloisemman sävyinen kuin toinen, vaikka se on tavallaan melankolinen sekä synkkä sarjan tyyliin sopien. Animaatio on melko yksinkertaista, mutta todella hyvin toteutettua ja kaunista. Tummasta ulkoasustaan sekä yksinkertaisuudestaan huolimatta taustalla pyörii ajoittain, joitakin visuaalisia yksityikohtia. Myös Risa Tanedan laulama "Wareta Ringo"-biisi on todella kaunis ja rauhallinen. Tanedan syvä ja lämmin ääni sopii sarjan tunnelmaan ja tekee kappaleesta koskettavan. Toinen lopputunnari "Yuki ni Saku Hana" oli myös todella hyvä ja se tekee eron ensimmäisen tunnarin kanssa. Toinen tunnari on selvästi vahvempi ja se on paljon latautuneempi kuin ensimmäinen. Sen animaatio on edelleen melko simppeliä, mutta siinä on käytetty hieman enemmän taustoja ja yksityiskohtia täyttämään ruudun. Lisäksi animaatio on myös huomattavasti värikkäämpää. Kana Hanazawan kirkas, mutta rauhallinen ääni luo tunnarille surullisen ja sydäntä särkevän. Molemmat tunnarit ovat erittäin onnistuneita ja sopivat sarjaan todella hyvin.

Tuomio

Kannattaako Shinsekai Yori katsoa?

Mielestäni... kyllä...

Sarjasta joko pitää tai sitten sitä inhoaa. Shinsekai Yori on kunnianhimoinen teos eikä todellakaan sovi aivan kaikille katsojille. Tematiikaltaan vakava ja jopa brutaali sarja ei ole lisäksi tarinan kuljetukseltaan kaikista parhainta luokkaa, vaan se takkuillee joissakin kohdissa. Sarja onnistuu kuitenkin olemaan uniikki ja tarjoamaan katsojalle erilaisen katsomiskokemuksen. Se käyttää maailmaansa upeasti hyödykseen tarinan ja maailman luonnissa. Shinsekai Yorin tarina on vahva, intensiivinen ja puhutteleva, mutta samalla synkkä ja karmiva. Sarjassa tapahtuu hyvin harvoin mitään hyvää ja tapahtumat ovatkin enemmän negatiivisia kuin positiivisia asioita. Maratoonattavaksi sarja ei sovi, sillä jo kahden jakson katsomisessa on tekemistä ja jotta sarjan tapahtumissa pysyy perässä täytyy siihen keskittyä koko ajan. Kevyeksi iltapäiväkatsottavaksi sarjasta ei ole. Hahmoista on vaikea sanoa oikein mitään, sillä he olivat joko tylsiä, tarpeettomia tai katoavat sarjasta liian nopeasti. Sarja ei kerro hahmojen tunteista tai suhteista vaan pikemminkin siitä, mitä nämä tekevät ja näiden seurauksista. Hahmoista on vaikea saada kiinni ja jotkin hahmojen väliset suhteet tuntuivat pakotetuilta. On kuitenkin mukavaa seurata tarinaa, kun se ajoittuu aina hahmojen varhaisteiniydestä aikuisikään asti, joka avartaa näkökulmaa katsojalle. Hahmojen animaatio tuntuu jäykältä enkä pitänyt hahmojen vaihtuvasta animaatiotyylistä. Muu animaatio ja musiikki tekivät kuitenkin tehtävänsä loistavasti ja varsinkin sarjan musiikki on kaunista ja muistettavaa. En ehkä suosittelisi Shinsekai Yoria kaikista nuoremmille katsojille, sillä se selvästikin tarvitsee vanhemman ja karaistuneemman katsojan. Sarjalla on ainakin korkea uudestaan-katsomiskynnys, sillä siitä tajuaa paljon enemmän toisella katsomiskerralla.

Arvosana: 7,7/10

Kesäyön tarinat - kauhua ja ei-niinkään

Kauhumangan rantautuminen Suomeen jatkuu edelleen hieman erilaisessa muodossa kuin tähän asti. Kesäyön tarinat tai Byakuyazoushi- nimellä tunnettu opus sisältää neljä itsenäistä tarinaa plus yksi lisätarina, sekä piirtäjän terveiset "Kuinka manga valmistuu". Siinä missä Saksinainen oli kertaallen luettu, mutta ihan viihdyttävä ja Vaarallinen sivusto oikeasti selkäpiitä karmiva, niin Kesäyön tarinat jätti vähän kylmäksi.

Neljä ensimmäistä tarinaa olivat kaikki saman tyyppisiä kerronaltaan ja juoneltaan. Tarinoiden otsikot kyllä herättivät mielenkiinnon, mutta ne eivät oikein vakuuttaneet sisllöltään. Tarina tuntui jäävän niissä vähän puolitiehen ja vaikka ne ovatkin lyhyitä ontuu kerronta aika pahasti. Ainoastaan Hautaus - nimisessä tarinassa tuntuu olevan jotain ideaa. Nämä tarinat tuntuvat olevankin enemmän niitä iltanuotiolla kerrottavia muka pelottavia kertomuksia, jotka nyt korkeintaan saavat haukotuksen osakseen. Sivutarina taas tuntuu poikkeavan aika paljon neljästä ensimmäisestä tarinasta, sillä se ei ole kyllä kauhua nähnytkään. Se myös tuntuu liian pitkältä pelkäksi sivutarinaksi, ja itselle ainakin jäi sellainen maku suuhun, että piirtäjä oli suunnitellut sen nykyistä pidemmäksi. Sen juoni on täynnä aukkoja sekä epäolennaisuuksia ja loppukin tuntuu hoputetulta. Asiat saatiin kerrottua kyllä ihan hyvin pois alta, mutta silti jokin oleellinen jäi tarinasta puuttumaan. Tylsistä tarinoistaan huolimatta pokkari ei ole kuitenkaan ole umpisurkea, vaan menee ihan kelpo lukemisena vaikka reissussa.

Tooko Miyagin taide on ihan nättiä katsottavaa ja seurattavaa koko pokkarin ajan. Neljän ensimmäisen tarinan piirrostyyli muistuttaa hieman Matsuri Hinon käden jälkeä ja osa hahmoista muistuttaa jopa Vampire Knightin hahmoja. Ensimmäisten tarinoiden taide kuitenkin tuntui jämähtäneen vain luonnostasolle. Viimeistely tuntuu unohtuneen joissakin kohdissa ja viiva näyttää aika karkealta. Miyagin vahva kädenjälki on viimeistelystä huolimatta kuitenkin selkeää ja tarinaa on helppo seurata. Hän osaa selvästi piirtää yksityiskohtaisia kohtauksia, vaikka tarinankerronta vähän ontuukin. Sivutarinan taide on taas huomattavasti erilaisempaa kuin ensimmäisten. Jälki on huomattavasti selkemäpää ja viimeistellympää, mutta se näyttää aivan jonkun toisen ihmisen tekemältä. Avatessani ensimmäisiä sivuja tarinasta mieleeni ei tullut Hino vaan pikemminkin Arina Tanemura. Varsinkin päänaishahmomme muistuttaa suurine silmineen ja vaatteineen Tanemuran ensimmäisiä töitä. En tiedä huomasiko kukaan muu tätä yhdennäköisyyttä, mutta itse ainakin kiinnitin siihen huomiota. Tästä huolimatta taide oli kaunista katsottavaa, eikä siitä niinkään mitään pahaa sanottavaa ole.

Yksityikohtainen ja tarkka taide vaatii onnistuakseen hyvän painolaadun. Ja sitähän Sangatsu Mangalta löytyy. Pokkarin painolaatu on aivan ensiluokkaista, eikä se jää missään toiseksi Punaisen Jättiläiselle. Kaikki pienetkin yksityiskohdat erottuvat hienosti ja musta sekä valkoinen näyttävät siltä miltä niiden kuuluukin. Äänitehosteet on käännetty tavalliseen tapaan alkuperäisten viereen. Myöskään värisivuja ei ole, joita jäin vähän haikailemaan, sillä Miyagin taidetta olisi ollut hienoa nähdä myös värimuodossa. Kim Sariolan käännös on virheetöntä ja selkeää, eikä siitä oikeastaan löydy yhtään mitään nokan koputtamista. Käännös toimii oikein hyvin kaikissa tilanteissa ja eri hahmojen puhetyyli välittyy tekstistä hyvin.

Kesäyön tarinat ei ole mikään maata mullistava opus ja jää keskiverto tekeleeksi. Tarinat eivät ole edes pelottavia ja osa niistä jäi vähän vajavaisiksi. Pokkari on kuitenkin harmiton lukea, vaikkei siitä mitään uutta irti saa. Taide on kaunista ja ykityiskohtaista, vaikkakin hieman karkeaa ja viimeistelemätöntä. Sivutarinan taide eroaa myös huomattavasti muiden tarinoiden taiteesta.
Painolaadusta ei löydy mitään valitettavaa kuten ei myöskään käännöksestä. Sangatsu Manga on tehnyt taas laadukasta työtä sen kanssa.

Tarina: 1,5/3

Julkaisu: 2,5/3

English translate: A Byakuyazoushi is not an earth-shaking book and will average a fabrication. The stories are not even scary, and some of them get a bit incomplete. However, it is harmless to read, even if it gets out of nothing new. Art is beautiful and detailed, albeit a little rough and unfinished. The art of the page story differs from other stories noticeably art very much and it seems like it was made by another person.
I don´t wound any regret about to print quality and the translation. Sangatsu Manga is done while high-quality work with it.

#8: Shiki

Arvostelu numero kahdeksan. Harvoin tulee vastaan anime joka osaa esittää tutun asian eri tavalla ja saa sarjan idean kuulostamaan ja tuntumaan aivan uniikilta. Shiki onnistuu erinomaisesti tässä asiassa, mutta kysymys kuuluukin miten se muuten onnistuu lopetuksessaan, animaatiossaan sekä tunnelman luonnissa?

Tarina

Sarjamme sijoittuu pieneen Japanilaiseen maalaiskylään, Sotobaan. Eletään 1990 lukua ja kylää riepoittelee kyläläisten mystiset kuolemat. Kylän lääkäri, Toshio Ozaki, epäilee kysessä olevan epidemia, mikä saa potilaat ensin aneemisiksi ja tappaa lopulta, kun uhrin elintoiminnot pettävät. Tutkimusten jatkuessa, epäilys epidemian suhteen kuitenkin herää tohtorin ja muutaman muun nuoren sisimmässä, sillä kyläläiset väittävät nähneensä epidemian kuolleita uhreja elossa. Toshion tehdessä tarkempia tutkimuksia, hän tulee siihen johtopäätökseen, että joku tappaa kyläläisiä. Mysteerin paljastaessa salansa, totuus paljastuu kauheimmaksi sekä surullisemmaksi mitä voisi kuvitella.

Arvostelu

Anotherin katsottuani noin puolitoista vuotta takaperin, kiinnostukseni kauhuun lopahti pidemmäksi aikaa täysin. Shikiä aloin katsomaan ihan hetken mielenjohteesta. Ja täytyy sanoa, että tämän sarjan aloitus vetää ihan varmasti mukaansa. Heti alussa katsojan mielen sopukoissa alkaa heräillä monia kysymyksiä ja mysteerin syventyessä ei katsoja voi enää irroittautua ruudun ääreltä. Sarjan ns. mysteeri on ehkä vähän liian ilmiselvä, sillä ei tarvitse kauhean kovia hoksottimia, että tajuaa homman nimen. Toisaalta sarja ei oikeastaan pyrikkään peittämään mitään, vaan juoni kulkee suoraviivaisesti eteenpäin.
Shikiä on monesti kritisoitu sen hitaasta ja pitkäveteisestä aloituksesta. Omasta puolestani voin kuitenkin sanoa, että se onnistuu pitämään paketin niin hyvin kasassa ettei sarja ehdi käydä tylsäksi. Oikeastaan sarjan alkupuolisko on moninkertaisesti parempi kuin lopetus. Alussa on se tietty impakti ja jännitys mukana, mikä saa katsojan jännittämään tulevaa juonenkäännettä. Okei, ehkä hahmot vaikuttavat välillä vähän hidasälyisiltä ja typeriltä, mikä saattaa alkaa jossain vaiheessa ketuttamaan ihan varmasti joitakin. Mukana on kuitenkin aina tietty jännitys ja kauhu-tunnelma, mikä saa kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin. Mutta...(syvä huokaus)... sarjan loppussa tapposimulaattori saa mielestäni liian suuren roolin ja lopetus on aikamoista kuraa. Joo, sarjalle pitää saada suht järkevä lopetus, joo ihmiset eivät voi elää vampyyrien kanssa rinnakkain ja joo, tämä on kauhu-anime. Mutta silti; pitikö sarjalle tehdä näin typerä ja tunteeton loppu. Saahan lopetus tietenkin inhon ja puistatuksen nousemaan ihmiskuntaa kohtaan, mutta olisi lopetuksen voinut tehdä toisellakin tavalla. Vaikka kuinka pidinkin sarjan ideasta ja tarinasta, niin lopetus on silti mielestäni typerä. Myöskään se, että viiteen viimeiseen jaksoon oli tungettu enemmän materiaalia ja tapahtumia kuin laki sallii ja siinä tuntui se tietty hätäisyys ja kiire saada sarja päätökseen, ei auttanut nostamaan intressejä lopetuksen suhteen. Tekijät ottivat ehkä liian helppoja ja ennakoitavia päätöksiä sen suhteen. Mutta siitä huolimatta, että lopetus oli mitä oli se ajoi ihan tyydyttävästi asiansa, vaikka jättikin pahan maun suuhun.

Vampyyriys on ollut kaikissa sarjoissa aina vähän meh- aihe. Varsinkin Twilightin rantauduttua jokaiselle mantereelle on teema kaluttu aika huolellisesti loppuun. Siitä on oikeasti vaikea keksiä mitään uutta. Shikin tapa kääntää asiat päälaelleen on kuitenkin erittäin mielenkiintoinen ja oiva ratkaisu. Vaikka juuri manasin lopetuksen alimpaan helvettiin, on siinä tietyt hyvät puolensakin. Lopetus nimittäin saa katsojan miettimään kuka oikeasti lopulta on se pahis. Tietty ihmisten raakuus, kylmyys ja ymmärtämättömyys toisia lajeja kohtaan tulee upeasti esille sarjassa ja lopulta katsoja haluaa vain, että koko perhanan kylä poltettaisiin maan tasalle. Vaikka itse olen sitä mieltä, että kuolleen kuuluu pysyä kuolleena, niin lopussa kaikki empatiani oli kuitenkin näiden epäkuolleiden puolella. Shikin tarina kätkeekin alleen kauhun lisäksi surullisuutta, ykinäisyyttä sekä rakkautta. Hhamojen kautta katsojat kokevat varmasti kaiken tämän. Sarjassa myös tajuaa sen, ettei kaikki ole aina niin mustavalkoista kuin luulisi.
 Mitä sarjaan pelottavuuteen ja karmivuuteen tulee, ne ovat aivan huippu luokkaa. Sarja tarjoilee useasti selkäpiitä karmivia kohtauksia, joista osa oli niin pelottavia, että pala nousi kurkkuun. Shikiä ei todellakaan kannata katsoa juuri ennen nukkumaan menoa. Sarjassa ei turvauduta perus pelotteluun esim. pätkivään puhelinsoittoon, vaan siinä on hyvin uniikkeja tapoja saada katsoja tuntemaan vilunväristyksiä.


Shikissä on hyvin, hyvin suuri liuta hahmoja. Alkupuoliskolla vain tietyt ja sarjan kannalta oikeasti tärkeät hahmot ovat mukana. Sitten lopussa tupataankin lisää hahmoja jotka eivät ole oikeastaan millään tavalla merkityksellisiä. Sarjan suuri heikkous piileekin juuri siinä, että sillä on liikaa hahmoja. Turhien ja aivan tarpeettomien hahmojen lisääntyessä koko ajan tärkeimmät hahmot unohtuvat pitkiksikin ajoiksi. Itselle tulikin moneen kertaan sellainen elämys, että "Ai, onks toi vieläkin hengissä?". Mutta jos tämä sarja jotain osaa hahmojen suhteen, niin tappaa ne hahmot. Oikeastaan 90 %:lla kaikista sarjan hahmoista on mahdollisuus päätyä vampyyrin ateriaksi, joten tämän sarjan hahmoihin ei kannata kiintyä liikaa. Toisaalta suurin osa sarjan hahmoista eivät herätä katsojassa minkäänlaista empatiaa, jonka vuoksi heihin ei voi oikeastaan kiintyäkään. Osa hahmoista on kuitenkin kiinnostavia tapauksia, joiden ansioista jaksoin sarjaa seurata.

Yuuki Natsuno on 15 vuotias nuorukainen, jolla ei näytä olevan minkäänlaisi haluja kommunikoida toisten ihmisten kanssa. Hän muutti vanhempiensa kanssa Sotobaan, koska nämä halusivat vaihtaa ympäristöä. Natsuno kuitenkin inhoaa elämää pikku kylässä ja haikaileekin takaisin kaupunkiin. Hänen ulkokuorensa on hyvin kylmäkiskonen ja ilmeeton, mutta hän on kuitenkin vastuuntuntoinen ja sydämmeltään lämmin ihminen. Aluksi pidin Natsunosta oikein paljon, sillä hän haluaa palavasti ottaa selvää kylän tapahtumista. Hän on myös sellainen kaveri, jolla on voimakkaat mielipiteet, sekä voimakas tahto. Hän on niitä hahmoja joita jaksaa seurata ihan puhtaan mielenkiinnon takia. Natsunosta kerrotaan ensinnäkin erittäin vähän ja hänen päänsisäiseen maailmaan on vaikea päästä käsiksi. Puolessa välissä sarjaa hänen roolinsa kuitenkin pienenee vähä vähältä ja lopulta hän katoaa pidemmäksi aikaa kuvioista. Ja sitten, kun hän tulee takaisin hän on vain varjo siitä mitä hän oli alussa. Vaikka hänen kohtalonsa onkin sarjassa surullinen, niin ei se herättänyt ainakaan meikäläisessä minkäänlaisia tuntemuksia. Natsunoa nimittäin näytettiin sarjan loppu puolella kuvassa hyvin lyhyitä pätkiä ja sitten, kun hänen tähtihetkensä koitti ei hahmoon enää päässyt käsiksi ja loppuhuipennus jäi aika latteaksi. Natsuno on kuitenkin varsinkin sarjan alussa erittäin samaistuttava ja vaikka hahmokehitys oli aikamoista kuraa, niin pidin hahmosta kuitenkin tosi paljon.

Toinen sarjan päähenkilö on kylän lääkäri, Toshio Ozaki. Ozakissa on tiettyjä samoja piirteitä kuin Natsunossa, sillä hän on hyvin maaninen ja vähän pelottavakin. Hän on myös erittäin omistautunut työlleen ja välittää lähimmäisistään. Se mikä kuitenkin yhdistää näitä kahta eniten on heidän tavoitteensa karkoittaa/tappaa vampyyrit kylästä. Ja se mikä taas erottaa heidät on... heidän saamansa hahmokehitys. Siinä missä Natsunon kehitys jämähtää paikalleen, Ozakin kehitys on aivan huimaa. Mutta se, että pitääkö hahmon saamasta kehityksestä voidaan olla kahta eri mieltä. Itse en oikein osaa sanoa pidinkö Ozakin hahmokehityksestä. Toisaalta pidin siitä ettei hahmosta oltu tehty mitään puhtoista rauhanrakastajaa, mutta taas toisaalta hahmon psykoottisuus vietiin ehkä liian pitkälle. Ozakissa kuitenkin ihmisen julmuus ja karmeus kiteytyy upeasti. Hänen hahmossaan on vikana myös se, että häntä ei halua kannustaa. Mielestäni hän muuttuu vain liian kylmäksi ja tunteettomaksi hahmoksi, jonka tehtävänä on niitata kaikki vampyyrit.

Mad doctor is back!

Vielä pitänee mainita yksi sarjalle tärkeä hahmo eli Kirishiki Sunako. Sunako on ainakin ulkokuoreltaan nuori tyttö, joka ihailee Muroi Seishiä ja tämän teoksia. Aina kun hänen kuullaan puhuvan, hän puhuu hyvin mysteerisesti ja jo koko hänen olemuksensa herättää kysymyksiä. Hän haluaisi, että kaikki hyväksyisivät vampyyrit. Sarjan aikana käykin ilmi, että juuri Sunako kaipaa eniten sitä hyväksyntää. Hän on sarjan empaattisimpia hahmoja ja hän on varmasti jossain määrin samaistuttava, sillä kukapa ei haluasi olla toivottu ja rakastettu. Sunakosta saadaan kuitenkin irti aika vähän ja yleensäkin kaikki vampyyrit saivat huomiota vasta viime metreillä, jolloin teurastus on jo täydessä käynnissä.

Shikin animaatio jakaa varmasti mielipiteitä sekä puolesta, että vastaan. Varsinkin hahmosuunnittelu on erikoista. Itse pidin hahmojen kasvojen piirteistä sekä ruumin rakenteesta. Erityisesti pidin hahmojen pistävistä silmistä, jotka on vampyyreilla mustattu mustiksi ja pupillit ovat punaiset. Pitää kyllä vielä peukuttaa hahmojen upeille ilmeille ja eleille, sillä varsinkin vihan ja inhon ilmeet näkyvät hienosti hahmojen kasvoilta. Myös väsymys, masennus tai veren hukka näkyy hahmoissa upeasti mm. mustina silmäpusseina ja "sairaat" hahmot erottaa helposti terveistä ihmisistä. Ainoa asia mistä en pitänyt hahmodesingissa oli hahmojen hiukset. Lähes jokaisen hahmon hiukset näyttävät hyvin raskailta ja osa kampauksista rikkovat huimasti painovoiman lakeja. Tämä häiritsi vähän sarjan alussa, mutta pikku hiljaa hiuksiin tottui. Hahmot ovat jollain tavalla karkeita, mikä kuitenkin lisää sarjan karmivaa tunnelmaa ja toimii todella hyvin kaikissa tilanteissa. Muuten sarjan animaatio on hyvin perus luokkaa. Mikään kohtaus ei ole henkeäsalpaava, paitsi tietenkin kohatukset joissa Megumi tuijottaa metsästä tai sängyn alta. Saan kylmiä väreitä aina kun muistan tuon kohtauksen.
Sarjan taustat eivät mitenkään hetkauta, mutta sopivat kuitenkin sarjaan. Valaistus taas on sarjassa huomattava keskivertoa parempaa ja kerrankin voin sanoa, ettei sarja ole liian värikäs eikä valoisa, vaan juuri sopiva.

Hrrrrrr... Tää kohtaus tuloo mun uniin!

Mitä sarjaan musiikkin tulee; se on upeaa kuunneltavaa. Shikin OST on aivan korvia hivelevää ja se huokuu sarjan henkeä. Osa musiikista on jokseenkin ihan perus kauhu-musiikkia. Musiikki luo kuitenkin niin käsin kosketeltavan painostuksen, että ilmaa voisi leikata veitsellä. Musiikista myös jo melkein tietää minkälainen kohtaus on tulossa ja katsoja pystyy eläytymään sen mukaan. Suurin osa musiikista on tunteellista ja hyvin surullista. Sydäntä raastavat biisit saavat varmasti tuntemaan piston sydämmessä. Osa biiseistä vaikuttavat aluksi hyvin lempeiltä, mutta sitten ne kuitenkin muuttuvat hyvin karmaiseviksi. Mm. Pendulum ja Blue Bells-kappaleet ovat oivia esimerkkejä tällaisistä biisistä. OST:ssä on paljon sellaisia kappaleita jotka päätyvät soittolistalleni. Ehdottomia lempibiisejäni ovat: Day and Night, Epitaph, Dead Sea, Silent Night, SHI-KI ja Untitled
Myös sarjan alkutunnareille täytyy antaa tunnustusta. Molemmat alkutunnarit sopivat sarjan henkeen upeasti ja ne saavat katsojat innostumaan sarjasta. Ensimmäinen alkutunnari, Buck-Tickin  Kuchizuke, on jollain tavalla karmiva ja samalla upean voimakas biisi, jonka kruunaa erikoinen ja synkkä animaatio. Joissakin kohdissa animaatio on synkattu hienosti kappaleeseen. Varsinkin tunnarin lopussa, kun pisarat tippuvat yksitellen kallon päälle musiikin tahtiin. Toinen alkutunnari ei säväyttänyt itseä välittömästi samalla tavalla miten Kuchizuke teki, mutta katsottuani sen pariin kertaan rakastin kappaletta yli kaiken. kanon x kanonin kappale Calendula Requim on ihanan voimakas ja kaunis biisi, mikä saa perhoset läpättämään vatsassa. Varsinkin biisin kertosäe on kaunista kuultavaa ja jäi ainakin meikäläisellä soimaan päähän. Ehdottomasti soittolistalle meneviä biisejä molemmat.
Entäs sitten sarjan lopputunnarit? Noh, eiväthän ne missään nimessä pärjää alkutunnareille, mutta varsinkin toinen alkutunnari on hienoa kuuneltavaa. Ensimmäinen alkutunnari oli vähän meh. Walk no Yakusoku-biisi ei hetkauttanut minua missään vaiheessa, enkä oikeastaan välittänyt nangin lauluäänestä. Ei kappale huono ole, mutta kunneltuani sen kerran, en enää jaksanut kuunnella sitä ja aloin sitä sitten skippaamaan. Toinen lopputunnari Gekka Rejin taas on huomattavasti parempi biisi. Tykkään Buck-Tickin laulajan syvästä ja matalasta äänestä, jota on kiva kuunnella. Kappaleen sanoitus on myös hieno ja tykkäsin toisen alkutunnarin animaatiosta tosi paljon. Musiikin puolelta Shiki on siis onnistunut lähes täydellisesti.

Ouh God! Kattokaa noita hiuksia!

Tuomio

Kauhu-animena Shiki on lähes priimaluokkaa. Se ei paneudu turhiin, päivän selviin asioihin vaan keskittyy koko ajan olennaiseen. Se myös onnistuu pitämään sarjan idean tuoreena ja kiinostavana, mikä saa katsojan seuraamaan sitä herkeämättä. Tunnelman luonnissa sarja on onnistunut upeasti ja se onkin täynnä kohtauksia joissa kylmän väristykset kulkevat pitkin selkää jalkoihin asti. Tappaminen nousee ehkä liian suuren osaan sarjan lopussa, mikä syö sarjan uskottavuutta. Se kuitenkin jättää lopullisen kysymyksen leijumaan ilmassa (Kuka lopulta on paha?), mikä jättää päätöksen katsojan tulkinnan varaan.
Sarjalla on liian paljon hahmoja ja tärkeät hahmot jäivät liikaa taka-alalle. Varsinkin Natsuno, Megumi ja Sunako jäivät liian etäisiksi hahmoiksi. Hahmoista vain Sunako herättää kunnollista säälin tunnetta ja lopuille ei heru lainkaan empatiaa. Hahmojen kehitys ei varmaankaan ole kaikkien mieleen, mutta tämä tvisti kuitenkin erottaa sarjan muista, eikä hahmoista olla leivottu liian puhtoisia.
Sarjan animaatio on keskikastia, sillä se ei oikein erotu millään saralla, Tietyt alku- ja lopputunnareiden kohtaukset ovat kaunista katsottavaa. Kuitenkin erilainen animaatio-tyyli on edukseen, sillä hahmomallit eivät ole liian tavallisia ja ne istuvat hyvin sarjaan. Hahmojen hiukset vaan ovat jokaisen kampaajan kauhistus.
Jos Shiki onnistuu jossain niin se on musiikki. Musiikki saa animaation kanssa tunnelman tuntumaan käsin kosketeltavalta ja jännityksen tuntumaan vatsan pohjassa. Alkutunnarit saavat katsojan varmasti kiinnostumaan sarjasta ja vetämään siihen mukaan.
Shiki onnistuu monissa asioissa, missä muut saman genren edustajat ovat epäonnistuneet. Vaikka se ei ole täydellinen sarja se on silti sellainen minkä jokaisen tulisi katsoa. Jos ei muuta niin sarjan  uudelleen katsomis-prosentti on korkea, sillä sarjasta saa paljon irti varmasti toisellakin katsomis kerralla. Suosittelen ehdottomasti jokaiselle.

Arvosana: 8,5/10

English translate: Like horror-animes Shiki is almost prime class. It does not go into unnecessary, today's clear things but to focus full-time on the essentials. It also manages to keep the series fresh and of interest when the idea of ​​what the viewer to follow it relentlessly. To create the atmosphere of a series has succeeded magnificently and it is full of scenes in which the cold creeps go along to back down to the foot. The killing will perhaps too great a part of the end of the series, which eats a series of credibility. However, it leaves a final question to hover in the air (in the end Who is bad?), which leaves the decision upon the viewer's interpretation.
Series has too many characters and too many important figures were relegated to the background. Especially Natsuno, Megumi and Sunako were too distant to reality figures. Characters only Sunako raises a proper sense of pity, and the rest will not flow, no empathy. Development of the characters is probably not to everyone's liking, but this trick separated from the other series, and the characters to be baked too too strict. A series of animation is the middle range, because it does not really stand out in any field, certain start and end sountracks scenes are beautiful to watch. However, a different animation style is a benefit, because the character models are not too common and they fit well in series. The characters have hair, but every abomination to the hairdresser. If Shiki successful to some as it is music. Music has the animation with the mood and feel tactile feeling of tension on the bottom of the abdomen. Start intro make the viewer will certainly interested in the series and pull it under. Shiki is successful in many cases, where others of the same genre representatives have failed. Although it is not a complete series it's still kind of what everyone should watch. If nothing else as a series of re-viewing percentage is high because of the series will certainly get a lot out even second view at once. Definitely recommended for everyone.

Luukku 16: Paras kauhuanime

Oli kyseessä sitten amerikkalainen B-luokan kauhuleffa tai japanilainen animaatio, ei kauhuaihe ole koskaan nostanut odotuksiani korkealle. Ensinnäkin; toteutus on niissä usein surkeaa ja toiseksi; loppu on usein typerä, katastrofaalinen tai molempia. Ja jos sarja ei onnistu hätkähdyttämään tai saamaan kylmiä väreitä kulkemaan pitkin selkärankaa, on sarja useinmiten mokannut totaalisesti. Sarja joka ei pelota tai värisytä ei ole mitään kauhua. Mutta tämän päivän sarja onnistuu pitämään katsojan jännityksessä ja luomaan oikean kertomuksenkin siinä sivussa.

Arvoisat psykopaatit ja kaiken karvaiset otukset, vuoden 2015 paras kauhusarja on:

Hyytävää jännitystä ja gore-elementtejä täynnä oleva Higurashi no naku koro ni, 

tai englanninkieliseltä nimeltään Higurashi: When they cry!

Higurashi on maailman laajuisesti tunnettu ilmiö ja sillä on hyvin laaja kannattajakunta. Jokainen joka on katsonut koko sarjan, mikä käsittää kaksi tuotantokautta, tietää, että sarja on aivan loistava. Sarjan ensimmäinen kausi saatta karkoittaa osan katsojista pois, koska kieltämättä sarjan alku on sekava. Sen loistokkuus kuitenkin piilee juuri siinä, että se antaa katsojille tärkeitä tärppejä ympäri sarjan, eikä se paljasta mitään liikaa. Paljon jää katsojien oman tulkinnan varaan. Toisella kaudella sarja kuitenkin ompelee kaikki yhteen ja palaset loksahtavat kohdilleen aivan kuin itsestään. Vaikka sarja vaikuttaa aluksi pelkältä verenlento-päänheitto-mässäilyltä niin se kuitenkin on paljon enemmänkin ja varsinkin toisella kaudella, kun katsoja alkaa saada enemmän irti sarjasta, tarina alkaa syventää itseään ja tarjoilee syvemmän kertomuksen mitä aluksi luulisi. Higurashin tarinankerronta on ehdottamasti parhaimpia mitä olen koskaan nähnyt. Se pitää otteessaan koko ajan ja tarjoilee pelottaviakin hetkiä.

Sarjan hahmot eivät erotu aluksi mitenkään vaan jokaisen kuului vain teilata joku sarjassa. Hahmot kuitenkin syventyvät sarjan loppua mentäessä ja he ovat huomattavasti sympaattisempia, kuin alussa. Heidän tekemisiään ei koskaan tiedä, mikä on olennainen osa tarinan jännityksestä. ja siksi heitä jaksaa seurata kaikki 50 jaksoa.

Inhosin aluksi Higurashin hahmosuunnittelua, sillä se on ehkä liian simppeliä ja pelkistettyä. Myös hahmojen chibimäisyys ärsytti. Laatu kuitenkin parani huimasti toisella kaudella ja hahmoihin oli selvästi nähty enemmän vaivaa ja aikaa. Hahmosuunnittelu säilyttää kuitenkin yksinkertaisuutensa loppuun asti, vain paremmalla laadulla höystettynä. Jos tämä sarja jotain osaa niin se on kauheat goreilmeet. Jokainen hahmo on aivan puistattavan näköinen, kun kasvoilla kareilee psykopaattinen hymy ja pienet pupillit. Kuvakulmia ja värimaailmaa oltiin myös käytetty nerokkaasti. Musiikki on perus jännitymusiikki, mikä sopii sarjaan hyvin ja sai aikaan loistavan tunnelman.

Genrensä parhaimpana Higurashi no naku koro ni ansaitsee paikkansa vuoden 2015 joulukalenterissa!

Saksinainen - kauhutarinoita kerrakseen

Saksinainen on yksi Sangatsu Mangan tämän talven uutuuksista. Pokkari sisältää nimikkotarinansa lisäksi kolme muuta kauhukertomusta, joista jokainen kertoo oman tarinansa. En ennemmin ole lukenut yhtäkään kauhumangaa vaikka olen saman genren animea katsonut, joten tämä oli samalla meikäläiselle uusi aluevaltaus. Saksinainen yllättikin minut positiivisessä mielessä. Kauhu on rantautunut Suomeen!

En mitenkään odottanut tältä sarjalta suuria, sillä olen yrittänyt kiertää yksi pokkariset sarjat kaukaa. Kokemukseni niistä eivät ole kerran kauhean hyviä. Kaikki neljä tarinaa ovat itsenäisiä toisistaan ja tästä päästäänkin tällaisten tarinoiden yleisimpään heikkouteen; tarinan kerrontaan. Yleensä tällaiset kokoomapokkarien tarinat ovat tylsiä ja niissä tarinan kerronta uupuu paljon. Tarinat ovat usein mitään sanomattomia, eikä kaikkea saada kerrottua kunnolla ja järkevästi. Kauhugenre onkin melko joustava tässä asiassa, sillä se antaa paljon anteeksi jos sudenkuoppiin upotaan. Se ei kerran ole sidottu järkeviin ratkaisuihin ja realistisiin tapahtumiin, vaan ratkaisu voi olla melkein minkälainen tahansa. Saksinainen onnistuu kuitenkin hyvin pitämään katsojan tarinoissa mukana. Se ei yritä olla enempää kuin se on, eikä se yritä tehdä mitään ylimääräistä. Toisaalta sarja taas ei anna mitään uutta. Tarinat sinänsä ovat ihan hyviä, vaikkakaan ne eivät itseä pelottaneet. Kylmät väreet kyllä kulkivat selkää pitkin ja melkein jo luulin näkevän Chin ikkunassa. Aina uuden tarinan alkaessa tuleva pohjustetaan hyvin jonkin huhun tai menneisyyden takauman avulla, eikä lukijan tarvitse alkaa miettiä, että mikä on homman nimi ja mikä nyt taas liittyi mihinkin. Mutta kun alkaa päästä tarinaan mukaan, niin se loppuukin yhtäkkiä. Jännityspotenttiaalia ei saada huippuunsa, koska lukijalle ei jää aikaa miettiä tilannetta ja päästämään jännittyneeseen tilaan. Tarinat vain loppuvat liian nopeasti.

Tarinoiden kulku on hyvin samanlainen, sillä ensin kerrotaan kavereille jokin huhu tai kertomus jostakin tapahtumasta tai hahmosta ja sitten alkaakin kaikki mennä mönkää. Hyvin kliseinen idea, mutta toimii. Juonen kuljetus on sujuvaa ja lukijan on helppo pysyä mukana tapahtumista. Vaikkakin jotkin asiat jäivät pimentoon, kuten kolmannen tarinan olioiden alkuperä. 

Sarjan hahmot eivät ole mitään puhtaita pulmusia. Kukaan hahmoista ei ole samaistuttava, eivätkä herätä minkäänlaista myötätuntoa. Ne kaikki ovat melkein järjestänsä unohdettavia, eivätkään mitenkään persoonallisia. Sarja esittelee, kuitenkin hahmojen kautta ihmisten ruman puolen erinomaisesti ja sen, että jokaisella ihmisellä on kääntöpuolensa, eikä mikään ole vättämättä sitä miltä näyttää. Hahmojen kieroutuneisuus on myös kiinnostavaa, sillä hahmot ovat toisaalta niin ovelia ja luotaantyöntäviä, mutta samalla ne vaikuttavat viattomilta (ainakin aluksi). En enää katso nuoria samalla tavalla...

Valitettavasti mangan taide ei ole kauhen persoonallista. Hana Umenon taide on hyvin tavallista ja samoin on myös hahmojen suunnittelu. Vaikka Umenon kädenjälki on tarkkaa ja selkeää ja välillä hyvinki yksityiskohtaista, se vain on tylsää. Hahmojen ulkonäöissä ei ole paljonkaan eroavaisuuksi, vaan jokasella on kalan mullukkasilmät ja samanlasiet kasvon piirteet. Hahmoja onkin välillä vaikeaa erottaa toisistaan, vaikkakin jokaiselle hahmolle on yritetty keksiä oma hiustyyli. Umeno on kuitenkin etevä piirtämään vääristyneitä ilmeitä, sekä voimakkaita tunteita. Ne hän onkin piirtänyt erittäin tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Osa hahmosta ovat ihan oikeasti creepejä, eikä niitä tosielämässä haluaisi kävelevän vastaan. Valkoisen noidan arvostelussa parjasin sen taustoja, mutta onneksi Saksinaisessa on panostettu vähän enemmän niihin. Vaikkakin harmaan eri sävyjä oltaisiin voitu käyttää enemmän sysyyttä tuomaan, niin on taustat kuitenkin hyvin tehty. 

Mangan painolaatu on aivan priimaluokkaa. Vaikka sarja on hyvin tumma, ei muste ole lähtenyt leviämään, vaan musta on pysynyt mustana ja valkoinen on valkoista. Taattua Sangatsua siis.

Alkuperäiset äänitehosteet on säilytetty hyvin, vaikka osa niistä onkin korvattu suomenkielisillä vastineilla. Ne on kuitenkin sijoiteltu nätisti japanilaisten efektien viereen, eivätkä ne häiritse lukukokemusta. Kim Sariolan suomennos on oikein sujuvaa ja sarjaan sopivaa. Se on oikein joustavaa ja suomalaisen suuhun sopivaa. Vuorosanat sopivat myös hahmojen suuhun erinomaisesti. Jos julkaisusta nyt jotain negatiivista pitää keksiä, niin se on se yksi sivu missä suomenkielinen ääniefekti oli jostakin syystä joutunut puhekuplaan ja vuorosana efektin paikalle. Tämä nyt on kuitenkin inhimmillinen virhe, jota ei vain huomattu oikolukiessa. Muuten oikein huippulaatua.

Peruskauhu kertomuksia, jotka voi lukea ilman omantunnon tuskia. Ei yllätä lukijaansa miteenkään, mutta vaikka tarinat ovat kliseisiä niin kyllä ne pitävät silti lukijansa otteessaan. Ei yritä liikaa, mikä on tämän sarjan vahvuus. Hahmot melko mitäänsanomattomia, mutta piirtäjä on niiden kautta osannut tuoda ihmisen sisäisen rumuuden ja kataluuden ilmi. Mangan taide on aika simppeliä, selkeää ja terävää, vaikkakaan ei ole mitään erikoisinta. Kauhukohtauksiin on kuitenkin paneudettu ja piirtäjä on taitavasti osannut piirtää vääristyneitä kasvoja. Sarjan sävymaailma on hyvin suppea ja onkin hyvin mustavalkoista ja harmaan sävyjä on käytetty vähän liiankin niukasti.

Julkaisu on aivan perusta Sangatsu Mangalta. Puhdas painojälki ja selkeä käännös edesauttavat tunnelmaan pääsemisessä. Sarja oli itselle positiivinen yllätys, sillä se keskittyy olennaiseen ja puskee vääjäämättä eteenpäin. Kannattaa tutustua, jos on vähänkää kyseisen genren fani tai jos on yhtään kiinnostunut tutustumaan kauhun maailmaan.

Teos:

Julkaisu: