En mitenkään odottanut tältä sarjalta suuria, sillä olen yrittänyt kiertää yksi pokkariset sarjat kaukaa. Kokemukseni niistä eivät ole kerran kauhean hyviä. Kaikki neljä tarinaa ovat itsenäisiä toisistaan ja tästä päästäänkin tällaisten tarinoiden yleisimpään heikkouteen; tarinan kerrontaan. Yleensä tällaiset kokoomapokkarien tarinat ovat tylsiä ja niissä tarinan kerronta uupuu paljon. Tarinat ovat usein mitään sanomattomia, eikä kaikkea saada kerrottua kunnolla ja järkevästi. Kauhugenre onkin melko joustava tässä asiassa, sillä se antaa paljon anteeksi jos sudenkuoppiin upotaan. Se ei kerran ole sidottu järkeviin ratkaisuihin ja realistisiin tapahtumiin, vaan ratkaisu voi olla melkein minkälainen tahansa. Saksinainen onnistuu kuitenkin hyvin pitämään katsojan tarinoissa mukana. Se ei yritä olla enempää kuin se on, eikä se yritä tehdä mitään ylimääräistä. Toisaalta sarja taas ei anna mitään uutta. Tarinat sinänsä ovat ihan hyviä, vaikkakaan ne eivät itseä pelottaneet. Kylmät väreet kyllä kulkivat selkää pitkin ja melkein jo luulin näkevän Chin ikkunassa. Aina uuden tarinan alkaessa tuleva pohjustetaan hyvin jonkin huhun tai menneisyyden takauman avulla, eikä lukijan tarvitse alkaa miettiä, että mikä on homman nimi ja mikä nyt taas liittyi mihinkin. Mutta kun alkaa päästä tarinaan mukaan, niin se loppuukin yhtäkkiä. Jännityspotenttiaalia ei saada huippuunsa, koska lukijalle ei jää aikaa miettiä tilannetta ja päästämään jännittyneeseen tilaan. Tarinat vain loppuvat liian nopeasti.
Tarinoiden kulku on hyvin samanlainen, sillä ensin kerrotaan kavereille jokin huhu tai kertomus jostakin tapahtumasta tai hahmosta ja sitten alkaakin kaikki mennä mönkää. Hyvin kliseinen idea, mutta toimii. Juonen kuljetus on sujuvaa ja lukijan on helppo pysyä mukana tapahtumista. Vaikkakin jotkin asiat jäivät pimentoon, kuten kolmannen tarinan olioiden alkuperä.
Sarjan hahmot eivät ole mitään puhtaita pulmusia. Kukaan hahmoista ei ole samaistuttava, eivätkä herätä minkäänlaista myötätuntoa. Ne kaikki ovat melkein järjestänsä unohdettavia, eivätkään mitenkään persoonallisia. Sarja esittelee, kuitenkin hahmojen kautta ihmisten ruman puolen erinomaisesti ja sen, että jokaisella ihmisellä on kääntöpuolensa, eikä mikään ole vättämättä sitä miltä näyttää. Hahmojen kieroutuneisuus on myös kiinnostavaa, sillä hahmot ovat toisaalta niin ovelia ja luotaantyöntäviä, mutta samalla ne vaikuttavat viattomilta (ainakin aluksi). En enää katso nuoria samalla tavalla...
Valitettavasti mangan taide ei ole kauhen persoonallista. Hana Umenon taide on hyvin tavallista ja samoin on myös hahmojen suunnittelu. Vaikka Umenon kädenjälki on tarkkaa ja selkeää ja välillä hyvinki yksityiskohtaista, se vain on tylsää. Hahmojen ulkonäöissä ei ole paljonkaan eroavaisuuksi, vaan jokasella on kalan mullukkasilmät ja samanlasiet kasvon piirteet. Hahmoja onkin välillä vaikeaa erottaa toisistaan, vaikkakin jokaiselle hahmolle on yritetty keksiä oma hiustyyli. Umeno on kuitenkin etevä piirtämään vääristyneitä ilmeitä, sekä voimakkaita tunteita. Ne hän onkin piirtänyt erittäin tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Osa hahmosta ovat ihan oikeasti creepejä, eikä niitä tosielämässä haluaisi kävelevän vastaan. Valkoisen noidan arvostelussa parjasin sen taustoja, mutta onneksi Saksinaisessa on panostettu vähän enemmän niihin. Vaikkakin harmaan eri sävyjä oltaisiin voitu käyttää enemmän sysyyttä tuomaan, niin on taustat kuitenkin hyvin tehty.
Mangan painolaatu on aivan priimaluokkaa. Vaikka sarja on hyvin tumma, ei muste ole lähtenyt leviämään, vaan musta on pysynyt mustana ja valkoinen on valkoista. Taattua Sangatsua siis.
Alkuperäiset äänitehosteet on säilytetty hyvin, vaikka osa niistä onkin korvattu suomenkielisillä vastineilla. Ne on kuitenkin sijoiteltu nätisti japanilaisten efektien viereen, eivätkä ne häiritse lukukokemusta. Kim Sariolan suomennos on oikein sujuvaa ja sarjaan sopivaa. Se on oikein joustavaa ja suomalaisen suuhun sopivaa. Vuorosanat sopivat myös hahmojen suuhun erinomaisesti. Jos julkaisusta nyt jotain negatiivista pitää keksiä, niin se on se yksi sivu missä suomenkielinen ääniefekti oli jostakin syystä joutunut puhekuplaan ja vuorosana efektin paikalle. Tämä nyt on kuitenkin inhimmillinen virhe, jota ei vain huomattu oikolukiessa. Muuten oikein huippulaatua.
Peruskauhu kertomuksia, jotka voi lukea ilman omantunnon tuskia. Ei yllätä lukijaansa miteenkään, mutta vaikka tarinat ovat kliseisiä niin kyllä ne pitävät silti lukijansa otteessaan. Ei yritä liikaa, mikä on tämän sarjan vahvuus. Hahmot melko mitäänsanomattomia, mutta piirtäjä on niiden kautta osannut tuoda ihmisen sisäisen rumuuden ja kataluuden ilmi. Mangan taide on aika simppeliä, selkeää ja terävää, vaikkakaan ei ole mitään erikoisinta. Kauhukohtauksiin on kuitenkin paneudettu ja piirtäjä on taitavasti osannut piirtää vääristyneitä kasvoja. Sarjan sävymaailma on hyvin suppea ja onkin hyvin mustavalkoista ja harmaan sävyjä on käytetty vähän liiankin niukasti.
Julkaisu on aivan perusta Sangatsu Mangalta. Puhdas painojälki ja selkeä käännös edesauttavat tunnelmaan pääsemisessä. Sarja oli itselle positiivinen yllätys, sillä se keskittyy olennaiseen ja puskee vääjäämättä eteenpäin. Kannattaa tutustua, jos on vähänkää kyseisen genren fani tai jos on yhtään kiinnostunut tutustumaan kauhun maailmaan.
Teos:
Julkaisu:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti