Manga-maanantai: Akira

Nimi: Akira
Tekijä: Katsuhiro Otomo
Kustantaja: Kodansha / Like
Julkaisuaika: 1982-1990 / 1995-2006
Osia luettu: 12/12
Mistä: Kirjastosta
Tuomio: Hurja ja vauhdikas toimintapläjäys, joka maistuu varsinkin Scifin ystäville. Sarjan hahmot jäävät kuitenkin paperin ohuiksi ja ei-pidettäviksi kehityksen ja taustatarinan puuttuessa. Lopetus antaa myös toivomisen varaa.

Eletään 2030-lukua. Kolmannen maailmansodan päättymisestä on kulunut 38 vuotta. Maailma on vihdoin toipumassa, mutta Neo-Tokiossa tapahtuu outoja. Uskonnolliset lahkot, vallankumoukselliset voimat ja nuorisojengit ovat päässeet mystisen AKIRAn jäljille ja ajojahti on käynnistynyt.
Kryogeenisessä säiliössä 30 vuotta nukkuneen Akiran salaisuuden tuntevat vain armeijan salaisimmat erikoisjoukot ja muusta maailmasta eristetyt telepaatit. Kuka hallitsee lopulta Akiran voimaa ja millä hinnalla?

Katsuhiro Otomon Akira-sarja on täällä Suomessa jo kulttisarjan maineessa. Monet suomalaiset manga-harrastajat pitävät siitä ja myös moni sellainen, joka ei tavallisesti koskisi mangaan on lukenut sen. En ihmettele ollenkaan, sillä Akirassa on paljon sellasita, mistä varsinkin suomalaiset nuoret ja keski-ikää lähentelevät miehet pitävät. Paljon toimintaa, jossa puhuminen on turhaa ja vain nopein ja voimakkain voittaa. Akiran maailmassa myös eletään kolmannen maailman sodan jälkeistä aikaa, jossa ihmiset ovat jo alkaneet toipumaan sodan tuhoista ja tekniikka on kehittynyt hurjasta eteenpäin.

Akirassa idyllisen Neo-Tokion kääntöpuolena on kuitenkin päähahmomme Kanedan elämä maailma, jossa lapsilla ei ole vanhempia, nuorisorikollisuus rehottaa ja huumeet sekoittavat nuorison päät. Sarja ei tosin missään vaiheessa anna kovin kaunista kuvaa Neo-Tokiosta, vaan sarjan maailma esitellään heti karuksi, osittain tuhotuksia ja rikotuksi paikaksi. Akiran vahvin osa-alue on ehdottomasti sen toiminta ja kuinka sen tarina liikkuu ja rakentuu edetessään. Hitaita ja rauhallisia hetkiä ei juuri ole, sillä tarina paahtaa armottomasti eteenpäin pikajunan lailla. Tarina rakentuu myös aina vain suurempien osasten ympärille, kun mukaan tulee uusia tekijöitä ja monia osapuolia. Akiran tarina elää koko ajan muuttaessaan samalla muotoaan.

Tarina kiertyy Akira-nimisen "asian" ympärille heti tarinan alussa. Kukaan ei tunnu aluksi tietävän mikä tai kuka Akira edes on. Lopulta totuus Akirasta paljastuu, jolloin alkaa kilpajuoksu toisia vastaan. Aluksi tarinasta voisi luulla, että se keskittyy koko ajan Akiran sieppaamiseen toiselta osapuolelta, mutta lopulta paljastuukin, että sarja on muutakin. Sillä vaikka tarina rakentuukin Akira-nimisen hahmon ympärille, niin itse Akira ei tee sarjassa mitään. Akira toimii katalyyttinä kaikille sarjan tapahtumille ja sittemmin kiintopisteenä Tetsuolle.

Tarina ei siis keskity nimensä mukaisesti Akiraan, vaan se on enemmän kertomus kahden ystävyksen välisestä kilpailusta. Akiran sijasta oikeina päähahmoina toimivat Kaneda, Tetsuo sekä Kei. Sarja on täynnä myös muita osapuolia, jotka tunkevat lusikkaansa mukaan hämmentämään sakeaa keitosta lisää. Mutta suurimmat tapahtumat tapahtuvat pääasiassa joko Kanedan, Tetsuon tai Kein ympärille. Mutta varsinkin juuri Tetsuon ja Kanedan välinen suhde ja kilpailu tekee sarjasta mielenkiintoisen. Ja oikeastaans se on suurin syy miksi jaksoin lukea tämän sarjan loppuun. Näiden kahden suhde muotoutuu tarinan myötä kokoa ajan, jollon se määrittää jopa koko tarinan suuntaviivat ja on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. Poikien välit vaikuttaa myös paljon näiden persoonaan ja ajatusmaailmaan. Kanedan ja Tetsuon ollessa ystäviä Testuo on aina jäänyt Kanedan varjoon sekä moottoripyöräilyssä, että johtajuudessa. Allemmuuden tunnetta poteva Tetsuo päätykin lopulta psykokineettisten voimiensa heräämisen jälkeen tappamaan ystävänsä ja haastamaan Kanedan.

Tetsuon hahmossa korostuu, kuinka tämä on koko ajan ahdistunut, haavoittuvainen ja heikko Kanedan lähellä, vaikka tämä omaakin selvästi enemmän voimaa kuin Kaneda tavallisena ihmisenä. Tetsuo pyristelee koko ajan irti Kanedan varjosta, vaikka lopulta tarvitsisi vain hyväksyntää tältä. Lopulta Tetsuo tulee kuitenkin jälleen pyytämään Kanedalta apua. Kaneda taas on ollut aina hieman raukkaa Tetsuota voimakasluontoisempi ja vahvempi henkisesti. Siinä missä Tetsuo saa jatkuvasti hermoromahduksia eikä kontrolloi itseään, niin Kaneda taas pysyy henkisesti vahvana koko ajan pystyen käsittelemään vaikeat asiat ja liikkuen eteenpäin. Lisäksi jäykkään Tetsuoon verrattuna Kaneda on rennompi, energisempi ja elämän myönteisempi. Tetsuo ja Kaneda ovat toislleen vastinparit ja täydentävät omilla tavoillaan toisiaan. Toisella on sitä mitä tosiella ei, mikä tekee heistä yksiä kiinnostavimpia hahmopareja.

Vaikka kuinka pidinkin hahmoista, niin silti ne tuntuivat jäävän liian etäisiki eivätkä ole kovin pidettäviä. Jopa Tetsuo ja Kaneda, joista pidin kaikista eniten. Koska sarja laukkaa koko ajan eteenpäin, niin hahmojen taustatarinoita ei järin selvitellä. Tetsuon ja Kanedan yhteistä menneisyyttä käsitellään ohimennen, mutta sitäkin vain raapaistaan sarjan loppupuolella. Myöskään Kei ei saa mitään tarinaa, vaikka hänen hahmonsa olisi ollut juuri oivallinen siihen. Varsinkin, kun tämä jäi loppupeleissä melko merkityksettömäksi hahmoksi toiminnan suhteen ja sarja yritti leipoa hänestä kovaa naishahmoa. Kukaan hahmoista ei myöskään juuri omaa sellaisia piirteitä, joista pidän. Kaneda on hyvä hahmo koska hän on suurisuinen, luonteikas ja hauska hahmo, Tetsuo taas on draakinen hahmo. Mutta kumpikaan ei varsinaisesti ole kovin pidettävä, sillä molemmissa hahmoissa korostuu kaikista eniten hahmojen huonot puolet. Sama koskee myös Kein hahmoa.

Akiran lopetuksesta voidaan olla kahta eri mieltä, mutta itseni se jätti kylmäksi. Sarja yrittää mielestäni olla turhan filosofinen lopuksi, vaikka siihen mennessä moottorin örinällä, aseiden paukkujen määrällä ja toisten turpaan vedolla on ollut suurin merkitys sarjassa. Pieni filosofisuus ei koskaan haittaa, mutta Akira vain onnistuu tekemään sen avulla lopusta liian sekavan keitoksen. Sarjan lopetus on muutenkin oneglmallinen, sillä varsinkin hahmojen tekemät päätökset tuntuvat oudoilta. Varsinkin kun miettii mitä tietyt asiat saivat aikaiseksi ja mitä kaikkea hahmot ovat kokeneet, niin hahmojen päätökset tuntuvat kummallisilta. Nämä eivät tunnu oppineen tapahtumista mitään vaan tekevät aivan samat virheet kuin edeltäjänsäkin. Siis kenen mielestä tämä muka oli hyvä idea? Kanedalta tällainen ratkaisu olisi ymmärrettävä, mutta kun mukana on Kei eikä myöskään Majuri yritä estellä, niin lopetus jätti vain pahan maun suuhun.

Katsuhiro Otomon taide on jo aikansa elänyttä. Siinä näkyy tietty 80-luku, paksuien viivoinen ja rosoisine hahmoineen. Otomon taide on kuitenkin hyvin realististä, mikä näkyy sekä hahmoissa mutta etenkin ympäristössä. Otomo piirtää erittäin ykistyiskohtaisia ja tarkkoja taustoja aina murtuneista rakennuksista teknologisiin laitteisiin ja robotteihin ja jopa räjähdyksiin. Hänen taiteensa on niin ykitysikohtaista, että välillä hänen piirtämiään taustoja täytyy jäädä vain tuijottamaan. Hänen kädenjälkensä tulee oikeuksiinsa varsinkin koko aukeaman kattavissa tilannekuvissa. Toisaalta Otomo ei ehkä ole niin loistava piirtämään hhmoja, sillä pääosin hänen hahmonsa näyttävät saamalta. Varsinkin nuoret hahmot eroavat toisitaan vain hisutyylien perusteella. Joissakin hahmoissa on todella suuria eroavaisuuksia, jotka pistävät silmään ulkonäöllisesti, mutta muutamien hahmojen kanssa menin jatkuvasti sekaisin. Otomo ei osaa myöskään piirtää kovin kauniita tyttöjä tai helliä ilmeitä, sillä Keikin näyttää aika-ajoin pojalta (ehkä tarkoituksellisestikin) ja hahmojen ilmeet kylmiltä. Otomon hahmomallit ovat vain persoonattomia.

Suomeksi sarjaa julkaisi aikoinaan Like-niminen yhtiö 2000-luvun molemmilla puolin. Ja se on ilmeiseti saanut kaksikin painosta. Korjatkaa jos olen väärässä. Mutta mitä painolaatuun tulee, niin sehän ei ole mitään hääppöistä. Varsinkin ensimmäisessä julkaisussa painolaatu on vähän sotkuista ja viivat näyttävät värähtäneiltä. Myös julkaisun fontti on outo eikä kaikista selkein luettava. Toinen painos korjaa muutamia ensimmäisen painoksen kauneusvirheitä, vaikkeikaan sekään mikään timantti ole. Fontti vaihtelee osien välillä ja samoin tekee Kein nimen kirjoitusasu. Painolaadussa pitää kuitenkin ottaa se huomioon, että se on painettu 2000-luvun alussa. Värisivuja ei luonnollisesti ole, mikä on harmi sillä värisivut on painettu mustavalkoisiksi, jolloin ne ovat epäselkeitä eikä Otomon taide pääse niissä oikeuksiinsa.

Akira on kokemussarja. Se antaa kaikista eniten ensimmäisellä kerralla, mutta varmasti seuraavillakin lukukerroilla sieltä bongaa jotain uutta. Sarjan puhuttelevat teemat ihmisen inhimmillisyydestä, ihmiskokeista ja ihmisten tyhmyydestä tarjoavat myös mielenkiintoisemman puolen sarjasta. Valitettavasti omalla kohdallani odotin Akiralta ehkä jotain enemmänkin. En lopulta pitänyt siitä ollenkaan niin paljon kuin olin kuvitellut. Sarjassa on hyvät puolensa ja varsinkin päähahmojen  välinen vastakkainasettelu on loistavasti toteutettu, mutta silti mielestäni sarja jätti jotain puuttumaan. Akira on mielestäni keskivertotapaus, mutta kyllä sen kannattaa lukea edes sen kulttimaisuuden takia. Ja jos muutenkin nautit päättömästä menosta, jossa liha on heikkoa ja miehen paras ystävä on moottori, niin tulet varmasti nauttimaan tästä pomppuisesta matkasta.

Manga-maanantai: Hirviöprinsessa Hime

Nimi: Hirviöprinsessa Hime / Kaibutsu Oujo
Tekijä: Yasunori Mitsunaga
Kustantaja: Kodansha USA / Egmont Kustannus
Julkaisuaika: 2005 - 2013 / 2008 - 2011
Osia luettu: 20/20
Mistä: Kirjastosta
Tuomio: Välillä mielenkiintoinenkin sarja, joka valitetavasti kompastuu omaan nokkeluutensa. Omaa hyvät verimättökohatukset, mutta siihen se sitten jääkin.

Täällä taas ja tällä kertaa manga-maanantain merkeissä. Tällä kertaa vuorossa goottimaista gorea Hirviöprinsessa Himen muodossa. Sarja kertoo nuoresta tylsästä Hiro-pojasta, joka kuolee heti kättelyssä jäätyään pakettiauton alle. Kuolettavasta onnettomuudesta huolimatta hän herääkin yhtäkkiä sairaalan ruumishuoneelta – tosin vain ihmetelläkseen sitä, mitä ihmettä on oikein tapahtunut. Pian selviää, että tämän kovan onnen sankarimme palautti elävien kirjoihin Hime, hirviöiden kuninkaan tytär, joka haluaa tehdä Hirosta palvelijansa ja suojelijansa.

Hirviöprinsessa Hime on niitä mangasarjoja, jotka loppuivat aikanaan suomeksi kesken Egmont Kustannuksen toimesta. Tosin en toisaalta ihmettele, vaikka sarjan menekki ei ollut kovin suurta Suomen markkinoilla, sillä sarja on melko keskiverto tapaus. Sarja kosiskelee lukijaansa goottimaisella ulkoasullaan, sekä suurella verimäärällä. Äärimmäisestä väkivaltaisuudestaan huolimatta sarjaa ei olla tarkoitettu vakavasti otettavaksi, vaan sitä kuuluu pikemminkin katsoa tietty pilke silmäkulmasda. Sarjan viljelemä huumori on äärettömän mustaa ja äärimmäisen väkivaltaista, jossa verta vuodatetaan litratolkulla ja ruumiinosia lennätetään jatkuvasti. Lukijaa hauskuutetaan erityisesti sillä, että Hiro on käytännössä kuolematon niin kauan kuin hänen ”valtiattarensakin” pysyy hengissä. Näin ollen poikaparkaa sattuu joka suunnasta taistelujen tuoksinassa sekä vihollisten että Himen koheltaessa teräaseilla tai muulla satuttamiseen kelpaavalla työkalulla.

Sarjan pääpaino on selvästi olla vain päätöntä ja veristä kolistelua ilman päätä tai häntää. Se onkin viihdyttävimmillään, kun se vain rymisee pää kolmantena jalkana eteenpäin. Sarjaa kuitenkin kuljettaa eteenpäin sen pääjuoni. Hime on nimittäin koko ajan hengenvaarassa, johtuen sisarusten välisestä valtataistelusta jossa joko taistelet ja selviydyt tai taistelet ja kuolet. Välimuotoja ei ole. Pääjuoni on oikeastaan todella mielenkiintoinen, sillä se sekoittaa pakkaa loistavasti aina välillä ja rikkoo tasapaksua episodimaisuutta, jossa sisarusten lähettämät tappajat tai muutenvaan verenhimoiset kummajaiset yrittävät saada Himen seuralaisineen hengiltä. Hirviöprinsessa Himen kiinnostavimmat hetket ovatkin silloin, kun sisarusten välillä sattuu yhteentörmäys ja välejä selvitellään. Sarjan edetessä sisarussota muuttaa hieman muotoansa eikä olekaan niin mustavalkoinen. Valitettavasti sarja keskittyy enemmän päättömään mättöön, kuin juonelliseen päättömään mättöön. Mitsunagalla on selvästi ollut liian paljon ideoita sarjaa kirjoittaessa, sillä sarja tuntuu välillä liian pitkitetyltä. Sarjan tapahtumat kierrättävät jatkuvasti samoja juonikuvoita ja varsinkin aikamatkustusideaa käytetään liiankin monta kertaa. Välillä sarja yrittää myös olla neuvokkaampi kuin se todellisuudessa on, jolloin jotkin arkit ovat turhan sekavia.

Koska sarja keskittyy enemmän siihen millä kaikilla erilaisilla ja kummallisimmilla tavoilla Hime saataisiin hengiltä, niin pääjuoni jää liian sivuun. Juonella olisi monta hyvää syytä olla loistavan kutkuttava ja jännittävä sisarusdraama kaikkien käänteineen. Valitettevasti Mistunaga ei käytä loistavaa ideaansa sen täydellä potenttiaalillaan, vaan tuloksena on puolitiehen jätetty raakile. Itse ainakin odotin sarjan lopetukselta jotain suurta ja eeppistä, mutta joka oli lopuksi melko valju. Lopetus tuntui turhan turvalliselta sarjan makuun eikä tyydytä lukijaa mitenkään.

Rizan ja Reirin välinen suhde on paljon mielenkiintosiempi kuin kliisesti kylmä Hiron ja Himen suhde. 

Itse hahmoja riittää laidasta laitaan. Mukaan mahtuu seksuaalinen vampyyri Reiri, poikatyttö puoli-ihmisusi Riza sekä Hime itse sisaruksineen. Lisäksi mukaan mahtuu merenneitoja, outoja vesihirviöitä, jetejä, kuolleita murhaajia, hämähäkkijumaluuksia ja kaikkea muuta mukavaa. Hahmot ovat mukavan persoonallisia vaikkakin täysin stereotyyppisiä. Hahmoja on kiva seurata, mutta heistä ei juuri kerrota mitään. Muun muassa Reirin ja Rizan taustoja ei käydä läpi ollenkaan ja Himenkin menneisyys käydään niin pintapuolisesti ja nopeasti läpi ettei siitä jäänyt mitään käteen. Hahmojen väliset suhteet jäävät myös melko alkukantaiselle tasolle, vaikka Hiron ja Himen välillä jotain kipinää on ja Reiri ja Riza voisivat olla mahdollinen lesbopari. Himen kohdalla mahdollista hahmokehitystä tapahtuu, vaikka tämä on edelleen yhtä kivikasvoinen alusta loppuun. Hiron puolesta taas odotin koko ajan jotain suurta heräämistä, koska tästä tulee se ennustettu suursoturi. Sitäkään ei koskaan oikein tapahdu, mutta onneksi Hiro kehittyy vahvemmaksi hahmoksi eikä ole yhtä nyhverö. Tosin tätä sarjaa ei lueta hahmojen vaan sen päättömyyden ja vapaamielisyyden takia.

Egmont Kustannuksen ”suomalaistama” ja aavistuksen verran kenties varttuneempaan makuun suunnattu Hirviöprinsessa Hime edustaa piirrostyyliltään melko kliinistä ja tavallaan hyvin yllätyksetöntä linjaa. Kun itse tarina on olemukseltaan näinkin ronski ja mieletön, olisi myös Yasunori Mitsunagalta odottanut huomattavasti rohkeampaa oman viivan etsimistä ja visuaalista seikkailumieltä. Toisaalta ulkoasu on selkeä ja sinänsä hyvännäköinen. Se ei vain itsessään tarjoa mitään varsinaista lisäarvoa sarjalle. Ja koska sarja on suunnattu nuorille mieheille, niin tyylilajille kuuluvasti pikkuhousuja vilahtelee ja kaksimielisiä lauseita viskotaan jatkuvasti. Antti Kokkosen suomennos on sen sijaan varsin onnistunut, ja jopa puhetyylit ja lausahdukset istuvat aika ajoin enemmän kuin hyvin sarjakuvan henkilöhahmojen suuhun. Englannin kielinenkin käännös toimii yhtä hyvin kuin suomalainenkin.

Loppujen lopuksi Hirviöprinsessa Hime oli yksi iso sekamelska kaikkea. Mitsunaga ei tuntunut tietävän haluaako hän tehdä sarjasta täysin aivotnarikkaan toimintamätön vai dramaattisen sisarusten költtäysfestivaalin. Epätasainen toteutus sotki valitettavan paljon sarjan tarinan kuljetusta. Verinen meininki ja äkkiväärä väkivaltahuumori vaativat lukijalta myös tietynlaista suhtautumista, eikä Hirviöprinsessa Hime arvatenkaan ole ihan jokaisen mangaharrastajan mieleen. Sillä ei ole lopulta mitään erityisen korkealentoista sanottavaa  tai olemaan muutenkaan hurttia hosumista kummallisempaa kerrontataidetta. Itse asiassa koko mangansta saa parhaiten kaiken irti, kun pistää ne aivot narikkaan ja antaa sen rehellisen älyvapaan toiminnan joko kolista tai ei. Jos lukemseltaan kaipaa enemmän älyllistä toimintaa niin Hirviöprinsessa Hime kannattaa kiertää parin kädenmitan päästä. Jos taas kaipaa jotain jota lukiessa ei tarvitse ajatella sen kummepaa, vaan riittää että saat uppoutua syvään verivirtaan niin tähän sarjaan kannattaa tutustua.

Akame - ninjakoirien historiaa

Ouun armeijan sotureista älykkäimpiä ja arvokkaimpia on taistelutaitojen mestari ja Igan muinaisten shinobikoirien jälkeläinen, Akame. Nyt lukija pääsee tutustumaan tämän taidokkaan ja viekkaan uroon menneisyyteen sekä suvun historiaan, kun tarina vie lukijan kauas menneisyyteen, sisällissotien riivaamaan Japaniin. Ninjakoirien sukuun on syntynyt uusi sukupolvi. Yhdestä pentueen pennusta on kasvava mahtava soturi, jonka tarina tunnetaan vielä aikojenkin päästä.

Jälleen kerran Takahashi sekä Hopeanuoli -faneja hemmotellaan uunituoreella sarjalla, joka tällä kertaa pohjautuu Akamen suvun historiaan. Kirjan nimi Akame osuukin juuri oikeaan, vaikkakaan kyseistä koiraa ei näykkään ensimmäisessä pokkarissa muuta kuin alkusanoissa. Pitkästä aikaa innostuin uudesta Hopeanuoli-sarjasta, sillä koirasoturin suvusta ja historiasta tiedetään ylipäänsä hyvin vähän, vaikka se on kulkenut mukana alusta asti. On siis mukavaa päästä vilkaisemaan Akamen historiaan.

Yhden pokkarin perusteella on hyvin vaikea sanoa oikein mitään, sillä tarina potkiasee itsensä kunnolla käyntiin kahdessa viimeisessä luvussa. Lukijalle ammenetaan roimasti tietoa ja välillä runsaan tekstin lukeminen alkoi olla jo puuduttavaa. Hahmojakin lauotaan jatkuvalla syötöllä lisää, vaikka suurin osa tuskin tulee olemaan sarjan kannalta tärkeitä. Pelkään myös, että sarja käy tylsäksi ja pitkäveteiseksi, sillä se on perus Yoshihiro Takahashia, eikä se tarinallisesti tarjoa mitään uutta niille, jotka ovat Takahashin muuta tuotantoa lukeneet. Niille, joille Ginga-saaga on tuntemattomampi, sarja on aivan loistava, sillä siinä ei painoteta liikaa Akameen vaan se on itsenäinen tarina. Mutta toisin kuin muissa julkaistuissa Takahashin sarjoissa, Akamessa oli kuitenkin sitä jotain joka sai herätettyä kiinnostukseni. Jokin siinä on erilaista kuin muissa sarjoissa ja todella toivon, että se antaa jotain muutakin kuin peruskauraa. Ensimmäisen pokkarin perusteella sarja ei ole huono, muttei mikään huippukaan. Mielestäni se kuitenkin jemmaa parhaat palansa tulevaa varten ja sen neuvon annan ettei sarjaa kannata teilata aivan heti.

Taide on tietenkin taattua Takahashia. Hänen oma piirrosjälkensä on tunnistettavaa, eikä sitä kyllästy seuraamaan. Tarkka mutta karkea tyyli on muodostunut Takahashin leimaksi jo kauan aikaa sitten ja siitähän mangaka tunnetaankin. Piirrosten jälki on jopa mielestäni parempaa kuin muissa sivutarinoissa, eikä niissä ole hätäilyn merkkejä. Pokkarissa on jopa muutamia piirroksia, jotka tarkkuudellaan hipovat jopa taivaita. Hieman hennon ja nopean viivan takia osa viivoista on jäänyt hieman himmeiksi ja katkonaisiksi. En tiedä johtuuko painosta vai onko alkuperäinenkin ollut samanlainen. Näitä on kuitenkin hyvin harvakseltaan, eikä vaikuta lukukokemukseen oikeastaan mitenkään, joten sen voi antaa anteeksi.

Kuvasta näkee, että osa musteesta on mennyt täpliksi mikä on Punikselta hyvin poikkeuksellista.

Punaisen jättiläisen leima komeilee kannessa, kuten kaikissa muissakin suomeksi julkaistuissa Takahashin pokkareissa. Painolaatu on laadukasta ja kiitosta siitä, että jopa värisivuja on pokkarissa. Tästä ISO plussa. Värit ovat tosin hieman sekoittuneet toisiinsa, eikä valkoinen ole mielstäni aivan täysin valkoista. Myös joissakin kuvissa käytetty rasterointi häiritsi silmää. Sarjan ensimmäisen pokkarin kannelle täytyy antaa kunniaa. Se on huomattavasti pikkutarkempi, kuin muissa julkaisuissa ja pidän siitä todella paljon. Pelkästään kansi onnistuu saamaan ostajia. Painatus on myös onnistunut hyvin. Juha Myllärin käännös on taattua laatua ja se sopii erinomaisesti hahmojen suuhun. Erilaisten hahmojen puhetyyli tulee hyvin ilmi, mikä mielestäni ansaitsee maininnan.

Sarja: 2/3

Julkaisu: 2/3

English translate: Once again, Takahashi and the Silver Arrow fans will be spoiled at the brand new series, which this time is based on the history of Akamen family. About a single paperback is very difficult to really say anything, because the story itself has a good start in the last two chapters. The reader is given information and tumbled from a rich reading of the text was already numbing. Characters stuffed into continuous feed more, although most of the unlikely there will be a series of important terms. I am also afraid that the series is going to be boring and tedious, because it is based on Yoshihiro Takahashi, is narrative and does not offer anything new to those who have read the other products of Takahashi. For those who Ginga-saga is less known, the series is absolutely fantastic.

Printing quality is of high quality and praised the fact that even the color pages is a paperback. Inks are a little intermingled with each other, not white not think that is just completely white. Also used in some halftone images disrupted the eye. the first paperback series deck must give glory. Juha Mylläri's translation is of guaranteed quality, and it is perfect for the characters in the mouth.

Vahtikoirat - koiramaista rakkautta

Aina, kun jokin kustantamoista ilmoittaa julkaisevansa jonkin sarjan, muodostuu sarjasta väistämättä ennakkokäsityksiä. Ne voivat olla joko positiivisiä ja negatiivia riippuen ihmisestä. Omalla kohdallani olen kuitenkin huomannut, että mitä tuntemattomampi sarja on, sitä suuremmat ennakkoluulonikin ovat. Huomasin kuitenkin taas ettei kannata antaa ennakkoluuloille valtaa, sillä jokin sarja saattaa tarjota enemmän kuin ulkopuolelta luulisi. Arvoisa yleisö; tämä on Vahtikoirat tai alkuperäisnimeltään Wannin!

Kaksi nuorta koirayookaita harjoittelee tullakseen vahtininjoiksi. Heidän tehtävänään on suojella ihmisisäntäänsä, jonka kartano kuhisee pahanilkisiä demoneja. Vahtikoirien on oltava valppaana alvariinsa, eikä todellisen ulkomuodon piillottaminenkaan ole helppoa. Karaistumattomien vahtikoirien on kuitenkin muitettava myös eräs tiukka sääntö: ihmisolentoon ei saa kiintyä liikaa - eikä varsinkaan rakastua!

Jup, jup, mistäs sitä aloittaisi. Vahtikoirien suhteen... minulla ei ollut kauhean suuria odotuksia. Oikeastaan kiinnostukseni koko sarjaan kohtaan oli pyöreä nolla. Minulla ei sitten ollut minkäänlaista mielenkiintoa lukea sarjaa. Postilaatikkoon kuitenkin ilmestyi sarjan ensimmäinen osa, ja sitä alkaessani lukea fiilikseni olivat kutakuinkin tyyliä: "Taas yksi turhake sarja. No, eipä lukeminen haavaa tee". Tarinan enimmäiset sivut eivät saaneet minua vielä innostumaan sarjasta, mutta kun tarina eteni olin pokkrain lopussa aivan koukussa sarjaan. Sarja ei edelleenkään tarjoa mitään uutta, sillä Edo-kaudelle sijoittuvia ninja-/yookai -tarinoita ei ole mikään tuttu aihe, josta oivana esimerkkinä on vaikka Inuyasha. Jotenkin kummallisesti sarja sai kuitenkin tällaisen parikymppisenkin hihertämään ja innostumaan kuin 13 kesäisen teinin konsanaan. Sarja vain herättää enemmän tunteita kuin muut sarjat ja hahmokemiat ovat oikein hyvin toteutettuja. Ylipäätään sarja on erittäin hahmovetoinen. Sarja ei saa täysin itseään käyntiin ensimmäisen osan aikana, mutta olen silti innoissani sen jatkosta, sillä sarja on heittänyt mukaan monenlaisia aineksia joista voi saada aikaiseksi tosi hyvän rakkaustarinan. Draamaa ja kolmiodraamaa on selvästi näköpiirissä. Täytynee kiittää Antti-setää joka pisti minulle tulemaan kyseisen pokkrain, sillä jos en nyt olisi sitä postissa saanut niin en olisi siihen todennäköisesti kaupassa tarttunut. Sanon siis, että käykää ostamassa Vahtikoirien ensimmäinen opus, se on joka sentin arvoinen.

Sarjan taide ei ole mitenkään silmiinpistävää, mutta sitä on kuitenkin mukava katsella. Sora Hoonokin kädenjälki on selkeää, sekä erittäin jouhevaa. Tarinankuljetus onnistuu hyvin ruutujen välillä, vaikka välillä yllättävä paikasta toiseen hyppääminen vähän häiritsi. Hoonoki osaa selvästi piirtää ihmisiä ja hieman koiriakin. Huolimatta siitä, että koirahahmot olivat aika pelkistettyjä pidin niistä todella paljon, sillä niissä on jotain humoristista eikä niiden tarkoitus varmaankaan ole olla vakavasti otettavia. Hoonoki ilmeisesti myös nauttii punastuskohtausten piirtämisestä, sillä niitä nähdään sarjassa aika hyvinkin. Hahmojen ilmeet ja tunteet on myös piirretty tarkasti ja piirtäjä on osannut käyttää tarkempaa piirrostyyliä oikeissa kohdissa.

 Taas kerran julkaisu on taattua Sangatsu Mangaa. Kim Sariolan käännöksestä ei löydy virheitä ja sopii hyvin sarjan tyyliin. Painatuslaadussakaan ei ole mitään nokan koputtamista. Sarjan yksinkertainen kannen kuvituskin toimii oikein hyvin. Värisivujakin on saatu mukaan mistä todella iso plussa. Ei tästä vaan keksi mitään mukisemista.

Sarja: 2,5/3

Julkaisu: 3/3

Muistakaa kakkososa!

English translate: Each time a new series of publication, consists of a series inevitably preconceived ideas. In my case, I have found that what is less known series, the greater are my prejudices. However, I realized again that there is no point in giving the power of prejudices, as one of the series may provide more than one would think from the outside.
I don´t have any expectations about Wannin. Actually interest in the series was a zero. But when I start to read this series my interest woke up and in the end I was completely addicted to it. Even if the series don´t offer anything special it got me excited as a teenage. I have to say that have wrong expectations of this series. Everyone should have read it.
A series of art is not in any way striking, but it is nice to watch. Sora Hoonokin touch is clear, and very smooth. Characters' facial expressions and emotions is also drawn accurately and artist has been able to use more precise drawing style at the appropriate points.
Once again, the release is guaranteed Sangatsu Manga. Kim Sariola translation is not found errors, and is well suited for a series of style. In terms of quality printing, there is no mention knocking cam. A series of simple cover illustration works very well. Not invented here, but nothing to complain about.

Koiria ja isäntiä - koirien uskollisuus ja ihmisen julmuus

Pitkästä aikaa manga-arvostelu. Eihän edellisestä taidakkaan olla, kuin muutama kuukausi -_-. Mutta tässä tätä taas. Hopeanuoli-faneja on hemmoteltu jo useamman vuoden ajan Takahashin eri teoksilla. Tänäkään vuonna Punainen Jättiläinen ei ole unohtanut intohimoisia faneja sillä alkuvuoden uutuutena saatiin Yoshihiro Takahashin sekä Akira Iton yhteisteos Koiria ja isäntiä.

Pokkari koostuu seitsemästä tarinasta, joista jokaisessa seurataan, kirjan nimen mukaisesti, koiraa ja tämän isäntää. Tarinat ovat hyvin vakavia ja ne käsittelevät todenmukaisesti oikeaa elämää, jolloin koirat jäävät aina kakkoseksi ihmisten kanssa. Tapahtumia ei olla siloiteltu, vaan kaikki tapahtumat kerrotaan niin julmina kuin ne tosi elämässä ovatkin. Ihmisen raakuutta ei kaunistella tai puolustella millään tavalla. Pokkarissa tulee kuitenkin aina voimakkaasti esiin koirien periksiantamaton uskollisuus isäntiään kohtaan. Tämä tekeekin teoksesta aivan sydäntä särkevää luettavaa, sillä koirien lojaalius ja rakkaus ihmistä kohtaan on ehdotonta oli isäntä minkälainen tahansa. Lukiessani pokkaria siinä tuli kyllä itku. Teoksen tarkoitus on selvästi ollut herätellä ihmisiä ja saada nämä tajuamaan, että koirat ovat eläviä olentoja joilla on tunteet. Silti vaikka ihmiset kuvataan ikävinä tapauksina, tarinoiden tärkeimmät ihmishahmot ovat sympaattisia ja heissä on sitä tiettyä inhimmillisyytä sekä epätäydellisyyttä. Myös koirat ovat empaattisia. Tarinoissa on aina eri rotuisia koiria; saksanpaimenkoira, shiba, siperianhusky, pyreneittenkoira. Koirien rotu on otettu hienosti huomioon ja niiden luonteet sopivat hienosti rotujen piirteisiin. Koirissa on jopa enemmän luonnetta kuin ihmisissä.

Akira Ito on tehnyt yhteistyötä Yoshihiro Takahashin kanssa myös mm. Fangin kanssa ja siinä missä Takahashi pystyy piirtämään upeita kuvia, pystyy Ito luomaan upeita tarinoita. Vaikka tarinat ovat yksittäisiä kertomuksia, niissä on yksi tietty yhtäläisyys. Nimittäin heti ensimmäisessä tarinassa nähtävä Takuma Shuuichi on jollain tavalla osana jokaisessa tarinassa, vaikkakaan ei aina suorasti. Oli mielestäni hienoa, että tarinoita sitoi toisiinsa tällainen lenkki eivätkä tarinat olleet irrallaan toisistaan. Takahashi ja Ito ovat myös lisäilleet hienoja lauseita tarinoihin. Tarinat ovat ehkä kuitenkin hieman liian samanlaisia. Jokaisessa tarinassa tapahtumat kulkevat melkein saman kaavan mukaan.

Takahasilla pysyy kyllä kynä näpeissä. Taide on taattua Takahashia ja siinä on vielä sitä samaa piirustustyyliä kuin Hopeanuolessa, mutta joka kuitenkin uupuu Weedissä. Vaikka Takahashi sanoo usein, ettei ole taitava piirtämään ihmisiä niin teoksen ihmismallit ovat kuitenkin onnistuneita vaikka vähän jäykkiä. Hänen kädenjälki näkyy ja se on tarkkaa ja upeaa. Punaisen Jättiläisen julkaisu tuo oikeutta Takahashin kynänjäljelle. Takahashin viiva on on ohutta ja soljuvaa, jolloin ne saattavat jäädä liian haaleiksi. Koiria ja isäntiä - pokkarissa ei kuitenkaan tätä pelkoa ole. Värisivujakin on saatu, mikä on aina plussaa.

Koiria ja isäntiä - pokkari on omasta mielestäni parhaimpia Takahashin ja Iton teoksia. Se kertoo karua ja surullista kieltään, mikä vangitsee lukijan. Tarinoissa on kuitenkin pieni toivon kipinä aina mukana, joka luo uskoa toivottomaan ihmislajiin. Teos sopii sekä kokeneemmalle Hopeanuoli-fanille, että vasta-alkajalle joka on vasta uppoutumassa mangojen ihmeelliseen maailmaan. Tarinoiden samankaltaisuus on ainoa miinus pokkarista.
Punaisen Jättiläisen painolaatu on ykkösluokkaa, joka vain lisää lukukokemusken nautintoa. Viivat ovat selkeitä, eikä jälki ole suttuista. Sormetkaan eivät tahriintuneet musteeseen, mitä käy valitettavasti usein. Kiitos Punis! Lisää tällaista nyt heti!

English Translate: Dogs and hosts - the paperback is in my opinion the best Takahashi´s and Ito's works. It tells the sad and harsh language, which captures the reader. However, the stories there is a small glimmer of hope always be included, which gives us hope for the hopeless human species. The work is suitable for more experienced Gin-fan that a beginner who has only just lose yourself in the wonderful world of manga. The similarity of the stories is the only con.
Punainen Jättiläinen's printing quality is first class, which only adds to the experience of reading  enjoyment. The lines are clear, and the second is not smudged. Even fingers are not stained with ink, which is unfortunately often. Thank you Punis! More like this right now!

Saksinainen - kauhutarinoita kerrakseen

Saksinainen on yksi Sangatsu Mangan tämän talven uutuuksista. Pokkari sisältää nimikkotarinansa lisäksi kolme muuta kauhukertomusta, joista jokainen kertoo oman tarinansa. En ennemmin ole lukenut yhtäkään kauhumangaa vaikka olen saman genren animea katsonut, joten tämä oli samalla meikäläiselle uusi aluevaltaus. Saksinainen yllättikin minut positiivisessä mielessä. Kauhu on rantautunut Suomeen!

En mitenkään odottanut tältä sarjalta suuria, sillä olen yrittänyt kiertää yksi pokkariset sarjat kaukaa. Kokemukseni niistä eivät ole kerran kauhean hyviä. Kaikki neljä tarinaa ovat itsenäisiä toisistaan ja tästä päästäänkin tällaisten tarinoiden yleisimpään heikkouteen; tarinan kerrontaan. Yleensä tällaiset kokoomapokkarien tarinat ovat tylsiä ja niissä tarinan kerronta uupuu paljon. Tarinat ovat usein mitään sanomattomia, eikä kaikkea saada kerrottua kunnolla ja järkevästi. Kauhugenre onkin melko joustava tässä asiassa, sillä se antaa paljon anteeksi jos sudenkuoppiin upotaan. Se ei kerran ole sidottu järkeviin ratkaisuihin ja realistisiin tapahtumiin, vaan ratkaisu voi olla melkein minkälainen tahansa. Saksinainen onnistuu kuitenkin hyvin pitämään katsojan tarinoissa mukana. Se ei yritä olla enempää kuin se on, eikä se yritä tehdä mitään ylimääräistä. Toisaalta sarja taas ei anna mitään uutta. Tarinat sinänsä ovat ihan hyviä, vaikkakaan ne eivät itseä pelottaneet. Kylmät väreet kyllä kulkivat selkää pitkin ja melkein jo luulin näkevän Chin ikkunassa. Aina uuden tarinan alkaessa tuleva pohjustetaan hyvin jonkin huhun tai menneisyyden takauman avulla, eikä lukijan tarvitse alkaa miettiä, että mikä on homman nimi ja mikä nyt taas liittyi mihinkin. Mutta kun alkaa päästä tarinaan mukaan, niin se loppuukin yhtäkkiä. Jännityspotenttiaalia ei saada huippuunsa, koska lukijalle ei jää aikaa miettiä tilannetta ja päästämään jännittyneeseen tilaan. Tarinat vain loppuvat liian nopeasti.

Tarinoiden kulku on hyvin samanlainen, sillä ensin kerrotaan kavereille jokin huhu tai kertomus jostakin tapahtumasta tai hahmosta ja sitten alkaakin kaikki mennä mönkää. Hyvin kliseinen idea, mutta toimii. Juonen kuljetus on sujuvaa ja lukijan on helppo pysyä mukana tapahtumista. Vaikkakin jotkin asiat jäivät pimentoon, kuten kolmannen tarinan olioiden alkuperä. 

Sarjan hahmot eivät ole mitään puhtaita pulmusia. Kukaan hahmoista ei ole samaistuttava, eivätkä herätä minkäänlaista myötätuntoa. Ne kaikki ovat melkein järjestänsä unohdettavia, eivätkään mitenkään persoonallisia. Sarja esittelee, kuitenkin hahmojen kautta ihmisten ruman puolen erinomaisesti ja sen, että jokaisella ihmisellä on kääntöpuolensa, eikä mikään ole vättämättä sitä miltä näyttää. Hahmojen kieroutuneisuus on myös kiinnostavaa, sillä hahmot ovat toisaalta niin ovelia ja luotaantyöntäviä, mutta samalla ne vaikuttavat viattomilta (ainakin aluksi). En enää katso nuoria samalla tavalla...

Valitettavasti mangan taide ei ole kauhen persoonallista. Hana Umenon taide on hyvin tavallista ja samoin on myös hahmojen suunnittelu. Vaikka Umenon kädenjälki on tarkkaa ja selkeää ja välillä hyvinki yksityiskohtaista, se vain on tylsää. Hahmojen ulkonäöissä ei ole paljonkaan eroavaisuuksi, vaan jokasella on kalan mullukkasilmät ja samanlasiet kasvon piirteet. Hahmoja onkin välillä vaikeaa erottaa toisistaan, vaikkakin jokaiselle hahmolle on yritetty keksiä oma hiustyyli. Umeno on kuitenkin etevä piirtämään vääristyneitä ilmeitä, sekä voimakkaita tunteita. Ne hän onkin piirtänyt erittäin tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Osa hahmosta ovat ihan oikeasti creepejä, eikä niitä tosielämässä haluaisi kävelevän vastaan. Valkoisen noidan arvostelussa parjasin sen taustoja, mutta onneksi Saksinaisessa on panostettu vähän enemmän niihin. Vaikkakin harmaan eri sävyjä oltaisiin voitu käyttää enemmän sysyyttä tuomaan, niin on taustat kuitenkin hyvin tehty. 

Mangan painolaatu on aivan priimaluokkaa. Vaikka sarja on hyvin tumma, ei muste ole lähtenyt leviämään, vaan musta on pysynyt mustana ja valkoinen on valkoista. Taattua Sangatsua siis.

Alkuperäiset äänitehosteet on säilytetty hyvin, vaikka osa niistä onkin korvattu suomenkielisillä vastineilla. Ne on kuitenkin sijoiteltu nätisti japanilaisten efektien viereen, eivätkä ne häiritse lukukokemusta. Kim Sariolan suomennos on oikein sujuvaa ja sarjaan sopivaa. Se on oikein joustavaa ja suomalaisen suuhun sopivaa. Vuorosanat sopivat myös hahmojen suuhun erinomaisesti. Jos julkaisusta nyt jotain negatiivista pitää keksiä, niin se on se yksi sivu missä suomenkielinen ääniefekti oli jostakin syystä joutunut puhekuplaan ja vuorosana efektin paikalle. Tämä nyt on kuitenkin inhimmillinen virhe, jota ei vain huomattu oikolukiessa. Muuten oikein huippulaatua.

Peruskauhu kertomuksia, jotka voi lukea ilman omantunnon tuskia. Ei yllätä lukijaansa miteenkään, mutta vaikka tarinat ovat kliseisiä niin kyllä ne pitävät silti lukijansa otteessaan. Ei yritä liikaa, mikä on tämän sarjan vahvuus. Hahmot melko mitäänsanomattomia, mutta piirtäjä on niiden kautta osannut tuoda ihmisen sisäisen rumuuden ja kataluuden ilmi. Mangan taide on aika simppeliä, selkeää ja terävää, vaikkakaan ei ole mitään erikoisinta. Kauhukohtauksiin on kuitenkin paneudettu ja piirtäjä on taitavasti osannut piirtää vääristyneitä kasvoja. Sarjan sävymaailma on hyvin suppea ja onkin hyvin mustavalkoista ja harmaan sävyjä on käytetty vähän liiankin niukasti.

Julkaisu on aivan perusta Sangatsu Mangalta. Puhdas painojälki ja selkeä käännös edesauttavat tunnelmaan pääsemisessä. Sarja oli itselle positiivinen yllätys, sillä se keskittyy olennaiseen ja puskee vääjäämättä eteenpäin. Kannattaa tutustua, jos on vähänkää kyseisen genren fani tai jos on yhtään kiinnostunut tutustumaan kauhun maailmaan.

Teos:

Julkaisu:

Valkoinen noita - Talvisota - erään tarkka-ampujan urotyöt

No niin, hyvät naiset ja herrat, ensimmäisenä piinapenkkiin joutuva manga on Valkoinen noita - Talvisota. Sarjassa seurataan Aki nimistä poikaa, joka tulee itse Simo Häyhän pelastamaksi. Näin ollen tarinamme seuraa näiden kahden urotöitä talvisodan aikana talvisessa ja kylmässä Suomessa.

Olin hyvin innoisani tästä sarjasta. Harvoin sitä nyt tehdään mangaa joka kertoo suomalaisesta sotasankarista. Itse en Simo Häyhän historiaan ja urotekoihin ole sen kummemmin perehtynyt, mutta veljeni on. Hän saikin minut innostumaan tästä sarjasta. Se mikä tekee tästä sarjasta mielenkiintoisen on se, kuinka japsit ovat keksineet tehdä kaikista miespuolisista henkilöistä naispuolisia hahmoja. Joten kaikki hahmot luutnantti Juutilaista myöten ovat naisia. Mieten vain ennen, kun aloin sarjaa lukemaan, että miten se toteuttaa tämä sukupuolivaihdoksen. Tekeekö se täydellisen alisuorituksen vai iskeekö se ällikällä? Itse asiassa voin sanoa, että se onnistuu paremmin kuin odotin

Itse tarina ei ole mitenkään yllättävä. Sen aikana vain seurataan tarkka-ampujaamme ja miten tämä suoriutuu sodassa. Vaikka tarina ei itsessään ole mitenkään syvällinen, on siinä sellaisia jippoja jotka pitävät lukijan kiinnostuneena. Tarinaan on upotettu pieniä yksityiskohtia, jotka tarkkaavainen lukija bongaa. Siihen on myös osattu sisällyttää oikeita tapahtumia sekä lausahduksia. Sarjan suurin heikkous on kuitenkin sen pituus. Valkoinen noitahan jatkuu vielä Jatkosota-osiolla, mutta itse Talvisota osiokin olisi voinut olla vaikka pokkarin pidempi. Juonen kuljetus tuntuu vähän hapuilevalta, eikä hahmoihin pääse oikein käsiksi. Ja koska tarina pitää mahduttaa yhteen pokkariin on juonen nopeus aika rivakasta. Vaikka sarja suoriutuu kunnialla ja se vastaa tärkeimpiin kysymyksiin, olisin toivonut hieman lisää tietoa hahmoista. Pokkarin loppuun olisi voitu vaikka lisätä hahmo-infoa tärkeimmistä hahmoista, kuten Juutilasta ja Häyhästä. Suurin osa lukijoista tuskin tietää, että Juutila oli Häyhän komppanian luutnantti, joka tunnettiin kovasta kurista. Itse kyllä googletin Juutilan, koska sarja sai mielenkiintoni sen verran heräämään, mutta kaikki muut lukijat eivät välttämättä innostu. Myös lukijan kannalta olisi ollut hyödyllistä tietää ketkä hahmot ovat olleet todellisuudessa olemassa. Itse vastapuolen Punainen noita Grazia oli sen verran kiinnostava tapaus, että olisin halunnut tietää perustuuko hänen hahmonsa todelliseen henkilöön.

Mangan taide ei ole mitään päätä huimaavaa. Vaikka Pairan osaa piirtää selkeitä ja nättejä kuvia ja upeita ilmeita, niin ei hänen kädenjälkensä kauhean erikoista ole. Se on jopa vähän tylsä ja sitä voisi verrata Etsiväkoira Sherdockin piirtäjän Yuuki Saton kädenjälkeen. Joidenkin hahmojen kohdalla oli kuitenkin tehty kummallisia ratkaisua desingin suhtee. Esim. luutnantti Juutilaisen hahmon desing oli aika yllättävä, enkä oikein tiedä istuuko se sarjaan. Tietenkin hahmosta on pitänyt saada näyttävän näköinen, mutta kun sarjan hahmot ovat kerran "suomlaisia", niin eikö hahmot voisi myös näyttää enemmän sellaisilta. Ja sitä paitsi erehdyin luulemaan Juutilaista mieheksi -_-.  Toinen asia mihin kiinnitin huomiota olivat taustat. Ne olivat hyvin minimalistisia tai niitä ei ollut lainkaan. Ruudut oli täytetty kokonaan hahmoilla tai silloin, kun olisi ollut tilaa taustoille, ne rajoittuivat vain muutamaan kuuseen ja lumikinokseen. Toisaaltan tämä ei häirinnyt mitenkään tarinan seuraamista ja taide kuitenkin ajaa asiansa. Mangaa on helppo ja vaivaton lukea ja ruuduista toiseen on helppo siirtyä. Ruudut ei liian täyteen tumpattu, vaan se jättä ilmavaran.

Mangan painolaatu on taattua Punaiselta Jättiläiseltä. Muste on laadukasta eikä se tartu sormiin. Muste ei ole myöskään tuhriintunut tai sotkenut pokkarin sivuja, vaan on pysynyt kauniina ja selkeänä. Harmaa on harmaata, musta mustaa ja valkoinen valkoista. Myös värisivuja on saatu mikä on tietenkin ain kotia päin. Antti Kokkosen käännös on sujuvaa, vaikka osa tekstin kieliasusta tuntuu oudolta eikä sovi hahmon suuhun tai kyseiseen tilanteeseen. Muuten käännös selkeää. Äänitehosteet on käännetty melkein joka kohdassa mikä on ihan hyvä. Minua kuitenkin häiritsi kuinka osa äänitehosteista oli peitetty kokonaan suomenlielisellä käännöksellä. Ja olisihan ne voitu sijoittaa ruutuihin vähän paremmin. Tämän kuitenkin vain pieni kauneusvirhe, mikä ei vaikeuta lukunautintoa.

Kokonaisuudessaan oikein kelpoinen lukukokemus ja katsaus sotasankarimme menneisyyteen, josta jäi ihan hyvä maku suuhun. Ei kuitenkaan kannata ottaa vakavasti, sillä tarina ei seuraa tarkasti tositapahtumia. Vaikka ei yllätä millään saralla, on se mukaansa tempaava ja viihdyttävä.  Sopii luettavaksi vaikka autoreissulle tai iltalukemiseksi. Hahmot ovat ihan jees kamaa, vaikkeikaan heistä jää paljon mitään käteen. 

Sarjan taide on yksinkertaista ja toimivaa, vaikkakin hahmodesingeissa on tehty outoja päätöksiä ja taustat ovat tylsiä. Punaisen jättiläisen painolaatu ja käännös ovat erinomaisia, vaikkakin kärsii pienistä kauneusvirheistä. Jos olet vähääkän kiinnostunut Suomen historiasta ja kaipaat jotain muuta historiankirjan lukemisen tilalle niin kannattaa lukaista.

Teos: 

Julkaisu: