Poissa - kelaa vielä kerran taaksepäin

Välillä tuntuu, että Suomen mangamarkkinat ovat todella yksipuolisia eivätkä uudet ,erilaiset julkaisut myy tarpeeksi menestyäkseen. Välillä kuitenkin muutamia yllätyksiäkin saadaan tänne Suomeen asti. Tällainen jopa nimekäskin yksilö on nyt perjantaina ilmestyvä Poissa eli kaikille varmaan tutumpi nimeltä Erased. Olen kastonut Poissa-mangaan perustuvan animen, josta pääosin pidin todella paljon. Ja koska en ollut englannin kielisen julkaisun kanssa vielä kahta ekaa pokkaria pidemmälle, niin oli aivan luonnollista että tartuin tähän pokkariin seuraavaksi.

Poissa kertoo 29 vuotiaasta Satorusta, jonka unelma tulla mangakaksi ei ota tuulta siipien alle. Mangan teon ohessa hän on päättänyt elättää itsensä pizzalähettinä. Satorun päivät tuntuvat ja näyttävät aluksi aivan tavallisilta, mutta pian lukijalle selviääkin, että Satoru kokee välillä kummallisia asioita. Jostain syystä hänen elämänsä kelaantuu taaksepäin hetkiin, jolloin jotain on vinossa. Näiden luuppien aikana Satorun täytyy ratkaista luupin lopussa tapahtuva vika päästäkseen taas normaalin ajan virtaan. Jo pelkästään Satorun kyky hypätä tahtomattaan ajassa taaksepäin tekee sarjasta mielenkiintoisen. Ensimmäisen pokkarin aikana kuitenkin muitakin mielenkiintoisia asioita alkaa tapahtua. Vahvana teemana sarjalle on Satorun menneisyys ja tämän lapsuudessa tapahtuneet lapsimurhat. Juoni porskuttaa tasaisesti eteenpäin eikä lukemisen aikana ehdi tylsistyä. Kohtauksiin on piilotettu myös ovelasti vinkkejä, joiden avulla lukijakin pystyy päättelemään itsekin paljon. Tässä sarjassa pienilläkin yksityskohdilla on merkitystä. Ensimmäinen pokkari aloittaa siis todella vahvasti tämän aikamatkustustrillerin ja kokemuksen perusteella tarina muuttuu sitä synkemmäksi mitä pidemmälle se etenee. 

Kei Sanben piirrosjälki on mukavan erilaista ja se jää varmasti mieleen. Hieman vanhahtava tyyli eroottuu edukseen ja hahmot on helppo tunnistaa. Sanben hieman rosoisen kädenjäljen luulisi muuttuvan helposti sekavaksi lukea, mutta sarjaa onkin helppo edetä. Sekä tarina- että kuvakerronta toimivat todella hyvin. Valkoiset suomikannet näyttävät myös hyvältä. Fontti näyttää kauniilta valkoista, yksinkertaista taustaa vasten ja muutenkin suomimangan pienempi pokkari näyttää paljon tyylikkäämmältä kuin enkkujulkaisun pröystäilevä kovakantinen (joka sekin on upean näköinen). 

Ensimmäisen pokkarin kapean otannan jälkeen Poissa vaikuttaa eritäin lupaavalta uutuudelta. En olisi uskaltanut toivoa sarjaa koskaan Suomeen, mutta nyt kun se on saatu niin suomiversion mukana on hyvä lukea sarja loppuun. Vivahteikas asetelma sopii varmasti vanhemmillekin lukijoille, jotka kaipaavat mangaltaan jotain muutakin kuin pörröisiä pupuja. Jos epäröit tarttua mangaversioon niin pienenä vinkkinä: sarja löytyy Netflixistä sekä näyteltynä että animoituna versiona. Ihan missä tahansa muodossa Poissa on varmasti hyvä tapa kuluttaa aikaansa.

Kuinka maailma pelastetaan osa 2

Mun on täytynyt kirjoittaa tästä osasta jo pidemmän aikaa, mutta se unohtuikin muiden kiireiden alle ja pääsin siihen uudestaan käsiksi vasta nyt. Kuinka maailma pelastetaan kakkososa jatkaa samalla varmalla tyylillään kuin ensimmäinenkin ja meno vain tuntuu yltyvän. Sarja viljelee tavalliseen tapansa mautonta ja pervoa huumoria, joka kuitenkin toimii tälläkin kertaa. Melkoiset naurun pyrähdykset pokkari sai aikaan aina välillä. Tosin jotkin vitsit menevät ehkä vähän liian yli ja hipovat huonon maun rajoja. Tosin sarja ei ole alunperinkään ollut mikään siveyden sipuli, eikä se sovi läheskään kaikille lukijoille. Itseeni kuitenkin tällaiset aikuisemmille lukijoille suunnatut sarjat purevat ja on mukavaa, kun sellaista on ssatu Suomeenkin.

Sarjan toista osaa on kuitenkin kiva lukea ja se viihdyttää aikansa. Ja vaikka tahti säilyykin melkein samana kuin ensimmäisessäkin osassa ei pokkari jää tylsäksi. Mukaan on saatu uusia kasvoja, eikä naisyleisöäkään ole unohdettu, sillä pokkarissa nähdään mies kauneutta sen parhaassa muodossa ihan mukavasti.

Sarjan huonoin asia on taas sitten se, että Kuinka maailma pelastetaan jää ikävästi kesken. Kakkospokkarin lopetus oli ihan jees, mutta toisaalta olisin kaivannut enemmään syventymistä sarjan hahmoihin. Nyt sarja jäi melko pintapuoliseksi ja lyhyeksi pintalennoksi. Välipalalukemiseksi, jota ei tarvitse ottaa liian vakavasti, tämä sarja sopii kuitenkin oikein hyvin. Jos kaipaa sarjaltaan vain päätöntä ja mielivaltaista menoa kyseenalaisella huumorilla niin Kuinka maailma pelastetaan on juuri sitä. Mukavaa, että Suomeenkin on saatu tämän tyyppistä mangaa, sillä mangaskene on pysynyt monta vuotta hyvin samanlaisena Suomessa. Ehkä sitä saataisiin joskus tulevaisuudessa enemmänkin seinen ja huumori-mangaa. Kuinka maailma pelastetaan ei ole mielestäni mikään huono alku tällaisten mangojen julkaisulle ja toivonkin, että se menestyykin kohtuullisen hyvin.

Kuinka maailma pelastetaan - pelastetaan maailma

Ennen kuin katoan koko viikonlopuksi Traconin myrskyisille merille niin käsittelen vielä yhden uutuussarjan Punaiselta Jättiläiseltä. Kuinka maailma pelastetaan on vähän erilaisempaa alueenvaltausta Suomen markkinoilla, sillä mangassa viljellään solkenaan pikkutuhmia asioita. Ei siis ihme, että manga vetoaakin ehkä enemmän testosteronilliseen osapuoleen. Moni kaveriporukkani jätkistä ovatkin pitäneet tästä sarjasta, mutta naispuolisilta lukijoilta en ole kuulunutu mangan suuntaan juuta enkä jaata. Vähän harmi sinänsä, sillä Kuinka maailma pelastetaan on ihan kelpo teos.

Mistään vakavan puoleisesta tarinasta ei ole kuitenkaan kyse, sillä Kuinka maailma pelastetaan on puhtaasti huumorisarja, jossa päähahmon pitää yrittää pelastaa maailma suorittamalla erilaisia missioita.Pikkuhousujen näpistykset ja suudelman saamista tietyltä hahmolta Tulevat melko pian tutuiksi. Konsepti ole kovin syvallinen eikä kunnianhimoinen, mutta tarjoaa kyllä viihdyttäviä hetkiä. Päähahmo Sadame muistuttaa kyllä erittäin paljon Death Noten Light Yagamia, vaikka onkin huomattavasti pehmeämpi versio tästä. Sadamen maailmavalloitus suunnitelmat ovat nimittäin niin paljon lapsenomaisempia, joten niitä ei voi oikeastaan tosissaan ottaa. Sadame on kuitenkin tavoitteensa suhteen vakavissaan ja on rakentanut ympärilleen tiukan imagon, jotta saisi mahdollisimman paljon tukijoita taakseen. Sadamen tarkasti rakennettu kulissi luo kuitenkin sarjan parhaat ja hauskimmat hetket, sillä Sadame tuntuu saavan missioita, jotka voisivat vahingoittaa hänen imagoaan. Sen lisäksi että Sadamen on suoritettava erittäin häpeällisiä ja noloja tehtäviä, on hänen myös varjeltava omaa julkisivuaan.

Emsimmäinen osa oli kyllä viihdyttävää luettavaa alusta loppuun ja sen tilannehuumori tuntuu tuoreelta. Aina yhtä maltillisen oloisen Sadamen reaktiot ovat hauskaa katsottavaa ja hänen luikerteluaan pois epämukavista tilanteista on kiinnostavaa seurata. Sarjan keskiössä on nimen omaan Sadame, joten muuta hahmot jäävätä vain ontoiksi ja mauttomiksi. Tarina kuitenkin toimii parhaiten juuri tällaisenaan, joten muiden hahmojen enempää osallistumista ei juuri kaipaakkaan. Shigahakun piirrostyyli muistuttaa Death Noten tyyliä, mutta on selvästi amatöörimäisempää. Erikoista taide ei ole, mutta ajaa silti asiansa. Jos kaipaa huvittavaa ja tuoreelta tuntuvaa, hieman vanhemmalle yleisölle suunnattua sarjaa, niin tartu ihmeessa Kuinka maailma pelastetaan-mangaan. Jos olet kuitenkin allerginen kaksimielisyydelle niin jätä suosiosta väliin.

Velhon morsian 4

Velhon morsian on ehtinyt kiitää jo neljänteen osaan asti, mutta sarja ei tunnu silti menettävän teräänsä. Päinvastoin sarja jaksaa yllättää ja tuntuu tuoreelta neljännenkin osan jälkeen. Neljäs osa avaakin lukioilleen hieman enemmän päähahmojen taustoja ja tutustuttaa nämä myös velhosauvojen kiehtovaan maailmaan. Eliaksen menneisyyttä varsinkin avataan huomattavasti ja pokkarissa selviää miten tämä aikoinaan tutustui Lindeliin. Lindelinkin taustatarinaa päästään syventämään, mikä ei ole lainkaan huono juttu. Chisen menneisyyttä ei ehditä ruotimaan niin syvästi kuin Eliaksen tai Lindelin, mutta voin vaikka vannoa, että tämän menneisyys pulpahtaa aivan kohta puoliin esiin. Kaikkea mahdollista on jo vihjattu, mutta kaikelle ei olla saatu selvää vahvistusta.

Vaikka neljännessä osassa saadaan hyvin paljon asioita eteenpäin ja koko ajan tapahtuu jotain, säilyttää sarja silti rauhallisen ja melko hitaan temponsa. Sarjalla ei tunnu olevan kiire mihinkään, mikä tekeekin siitä hyvän. Kiinnostavia asioita tapahtuu koko ajan, muttei kuitenkaan niin nopealla temmolla ettei lukija pysyisi perässä. Kore Yamazaki ei myöskään unohda vanhojakaan hahmojaan, mutta tuo aina jotain uutta pöytään, mikä tekee taas sarjasta aina vain maistuvamman. Velhon morsian on ehdottomasti tällä hetkellä yksiä lempisarjojani, eikä edes hidas julkaisutempo haittaa. Tällaista sarjaa jaksaa odottaa pidemmänkin aikaa.

Takakannesta: "Chise on saapunut lohikäärmeiden maahan valmistaakseen itselleen velhosauvan. Samalla hän saa kuulla Lindeliltä tämän ja Eliaksen kohtaamisesta. Asioista, joista Elias itse ei koskaan puhu."

Velhon morsian 3

Hehe heh hee... viime postauksesta onkin yllättäen vierähtänyt jo runsas kaksi viikkoinen. Jotenkin tuntuu etteivät tunnit tunnu riittävän päivissä kaikelle mitä haluaisin tehdä. Mutta sain sentään luettua Velhon morsiamen kolmannen osan, joka oli taas kerran odotuksia parempi. Punaisen Jättiläisen julkaisema fantasiamanga on jo ehtinyt kolmanteen osaan asti mutta vauhti ei tunnu siltikään hiipuvan. Päinvastoin, sillä vauhti ja tarina kasvavat niin kovaa tahtia, että kolmatta osaa saa lukea jo tukka putkella. Tämäkin pokkari vetää niin tiiviisti mukaansa, ettei se hellitä lukijastaan otetta sekunniksikaan. Sitä paitsi nyt ollaan oikein kunnolla jännän äärellä, kun Eliaksestakin saadaan enemmän irti ja Chisekin näyttää uuden puolen itsestään. Kolmas osa on aiempia osia toiminnallisempi ja se etenee vauhdilla eteenpäin. Kerronta säilyy kuitenkin edelleen tasaisen rauhallisena ja uudet tuttavuudet elävöittävät tarinaa lisää. Velhon morsian tuntuu muuttuvan sitä paremmaksi mitä enemmän se etenee. Aivan kuin viini joka paranee vanhetessaan. Seuraavaa osaa odotellessa.

Takakansi: "Kun Chise haavoittuu, hurjistunut Elias muuttuu entistäkin pelottavammaksi. Arvoituksellinen Cartaphilus on silti vaarallinen vastustaja... Tässä kirjassa koetellaan velhouden rajoja, solmitaan uusia siteitä ja katsellaan ruusuja."

Velhon morsian osa 2

Hypätäänpä pikaisesti takaisin Velhon morsiammen pariin ja kurkataan, mihin suuntaan se on edennyt ensimmäisen osan jälkeen. Tokikaan kun aikaväliä on vain yksi pokkari, niin paljon ei ole tietenkään ehtinyt vielä tapahtua. Tai näin luulisi. On nimittäin hämmästyttävää miten nopean sulavasti tarina etenee juonenkäänteestä toiseen, ja avaa samalla pikku hiljaa Chisen ja Eliaksen mielenmaailmaa sekä menneisyyttä lukijalle. Tietenkään mitään suurta ei olla vielä ehditty puimaan, mutta sarjan antamat vinkit ovat aika kutkuttavia ja kuiskaavat jo jostain suuresta lähitulevaisuudessa. Eliaksen ja Chisen suhde kehittyy jo hyvään tahtia, ja uusia mielenkiintoisia tuttavuuksiakin on ehditty tehdä sekä uusia vihollisa on saatu valokeilaan. Lukiessani viimeistä sivua kakkospokkarista olin saada hermoromahduksen, sillä pokkari loppui inhottvaan cliffhangeriin ja olisin vain halunnut jatkaa lukemista. Jos sarja pysyy näin kutkuttavan mielenkiintoisena vielä vastedeskin voin sanoa, että kysessä tulee olemaan lähes parhainta mangaa mitä Suomeen on saatu.

Takakansi: "Velhon oppilaaksi myyty Chise joutuu tositoimiin: Pienen kylän asukkaita, niin ihmisiä kuin kissojakin, uhkaavan "sielun sakka" on hävitettävä. Mutta vaarallinen aines kiinnostaa muitakin... Lisäksi Elias-velho salaa monia asioita suojatiltaan."

Velhon morsian - hyppysellinen magiaa

Ensimmäinen postaus tälle vuodelle. Hyvää uutta vuotta kaikille näin jälkikäteen. Palataan vielä kuitenkin viime vuoteen ja yhteen joulukuun mangauutuuteen. Nimittäin Velhon morsiameen eli Mahoutsukai no Yomeen. Sarja kertoo elämäänsä ja maailmaan väsyneestä tytöstä nimeltä Chise. Chisen ostaa huutokaupasta kallopäinen muukalainen, joka kertoo olevansa velho. Eliakseksi esittäytynyt velho vie Chisen kotiinsa ja ilmoittaakin tälle, että aikoo tehdä Chisestä oppilaansa ja kouluttaa hänet velhoksi. Tietenkään yllätykset eivät pääty siihen, sillä Elias on päättänyt ottaa Chisen myös morsiokseen.

Velhon morsian on 7 kuolemansynnin lisäksi toinen kovasti odottamani sarja. Sarja on erityinen, sillä sen kaltaisia sarjoja ei Suomessa ennemmin olla julkaistu. Tarina kietoo lukijansa mukaan heti ensimmäisessä luvussa ja saa ihan varmasti mielenkiinnon heräämään. Mielestäni tarina on rakennettu mitä mielenkiintoisemmista aineksista. Miljöö on kiinnostava ja vaihtuva, hahmot erikoisia ja teema värikäs. Velhon morsian ei jää myöskään pelkäksi synkistely sarjaksi, sillä se tarjoilee jokaiselle hieman jotain. Sarja sisältää sekä jännitystä, että hykerryttävää huumoria. Huumori toimii yllättävän hyvin ja sitä osataan antaa oikeilla hetkillä oikea määrä. Tarinankerronta on soljuvaa, ja vaikka sarjassa ei tapahtuisi kokonaisen luvunkaan aikana mitään ei lukemisesta tule tylsää. On vaikea selittää mikä sarjassa vetää kaikista eniten puoleensa ja miksi tarina on niin kutkuttava. Ehkä se on se, ettei sarjassa mikää ole täysin mustavalkoista, esim. kauniit ja veitikkamaiset keijut saattavat paljastuakin melko aggresiivisiksi ja pahoiksi sarjassa. Sarja on melko synkkä mutta erittäin kiehtova, sillä lukija ei osaa arvata mitä tapahtuu seuraavaksi sivua kääntäessä. Sarjalla on vielä selvästi ässiä hihassa ja odotan innolla tarinan etenemistä.

Sarjan ehdottomat tähdet ovat kuitenkin sen hahmot. Elias ja Chise ovat molemmat kiinnostavia tapauksia ja he tuntuvat sekä tuoreilta, että tutuilta samaan aikaan. Chisen passiivinen suhtautuminen kaikkeen tekee hänestä kiinnostavan ja arvoituksellisen. Elias kuitenkin vetää pidemmän korren kuin Chise. Hänen poikkeuksellinen ulkonäkö ja luonteensa tuntuvat vetävän lukijaa puoleensa kuin valo yökköstä ja saa tämä haluamaan tietämään Eliaksesta lisää. Eliaksessa on salaperäisyyttä ja lukija voi selvästi jo vaistota, että tällä hellällä mutta etäisellä herralla on selvästi luurankoja kaapissa. Odotan myös innolla mihin suuntaan Eliaksen ja Chisen välinen suhde etenee.

Vaikka Velhon morsian on Kore Yamazakin ensiteos se ei näy taiteessa lainkaan. Yamazakin paksu ja vakaa viiva taipuu jos jonkinmoiseen, mutta se on silti lennokasta ja varmaa. Hänen taiteessaan ei näy yhtään sitä tyypillistä aloittelijan epävarmuutta vaan hän piirtää kaiken päättäväisesti. Hahmojen ulkonäkö on kiitettävän erilaista ja täytyy muutenkin sanoa, että Yamazakin kädenjälki on todella kaunista. Hän osaa piirtää yksityiskohtaisesti sekä selkeästi ja osaa piirtää ihmiset anatomillisestikin hyvin. Yamazakin piirtotyyli on mielikuvituksellista ja se näkyy varsinkin ei-ihmishahmoissa. Hän ei kuitenkaan jämähdä yhteen tyyliin, sillä hän leikittelee piirtotyylillä aina välillä. Varsinkin humoristissa kohtauksissa hän piirtää hahmot melko simppelisti. En kerta kaikkiaan voi sanoa mitään poikkipuolista sanaa Yamazakin kädentaidoista, sillä se on silmiä hivelevää ja kaunista seurattavaa. Hänen tarinankerrontaidotkin ansaitsevat kunniaa. Punainen Jättiläinen tekee loistotyötä painolaadun ja käännöksen kanssa. Mustan ja harmaan eri sävyt erottuvat hyvin toisistaan. Nyt on myös pakko kiittää, että Velhon morsiameen on saatu myös värisivut, sillä Yamazakin taide näkyy myös värikuvissa. Sarja antaa vastinetta rahoille, sillä kiinnostava tarina, hahmot sekä upea ulkoasu takaavat upean lukukokemuksen. Suosittelisinkin, että jokainen lukisi Velhon morsiamen, sillä sen hienouden tajuaa vasta kun sen on lukenut.

Teos: 3/3

Julkaisu: 3/3

Sherlock - Vaaleanpunainen kuolema - mestarietsivä astuu areenalle

Kaikkien tuntemasta mestarietsivästä Sherlock Holmesista on ehditty tehdä monenlaista näytelmää, sarjaa ja mangaa. Varsinkin japanilaiset tuntuvat olevan kovia Sherlock-faneja, sillä useammassakin etsiväsarjassa mainitaan Sherlock. Salapoliisi Conanissa Shinichin esikuva on Sherlock ja Etsiväkoira Sherdockissa mestarietsivä on taantunut koiraksi. Tämän kertainen Sherlock-manga perustuu kuitenkin brittiläiseen TV-sarjaan ja tietenkin 2000-luvulle tuotuun Sherlockin ja Watsonin seikkailuihin.

Sherlock - Vaaleanpunaisessa kuolemassa on kaikkea mitä siltä voi odottaa; murhia, pohdintaa sekä huippuälykäs sosiopaatti Sherlockin omin sanoin. Siitä, sekä aikamoisesta dialogin määrästä huolimatta, mangaa on oikein mukava lukea, sillä varsinkin Sherlockin nokkela ja hieman vittuileva puhetapa pitää sarjan seuraamisen miellyttävänä. Vaaleanpunainen kuolema kuitenkin vasta pohjustaa tarinaa sekä hahmoja, varsinkin kun itse pääpahis, Moriarty, mainitaan vasta viimeisillä sivuilla. Ensimmäinen osa keskittyykin enemmän Sherlockin ja tohtori Watsonin kohtaamiseen sekä näiden tutustumiseen toisiinsa. Pokkari kattaakin vain TV-sarjan ensimmäisen jakson, jolle manga onkin hyvin uskollinen, joten tarina lähteneekin etenemään todennäköisesti vasta seuraavissa osissa. Jos pidit alkuperäisestä TV-sarjasta tai olet Sherlock-fani tulet pitämään tästä sovituksesta. Sarjan hahmot ovat myös erittäin mielenkiinoisia, varsinkin suorapuheinen Sherlock.

Sherlockin taide varmasti jakaa mielipiteitä. Jay.n taide on nimittäin erittäin realistista ja se muistuttaa paljon tyypillistä länsimaista piirrosjälkeä, ellei mangasilmiä lasketa. Sarjan hahmotkin oikeasti näyttävät TV-sarjan näyttelijöiltä. Tämä kuitenkin erottaa sarjan muista sarjoista. Tosin itse en aluksi pitänyt sarjan taiteesta, varsinkin siksi että Sherlock näyttää hymyillessään aivan huulettomalta. Piirrosjälkeen kuitenkin tottui nopeasti, eikä se enää niin paljon häirinnyt. Sarja on myös sopivan synkkä ja tumma, mutta pientä huumoria aina löytyy. Mainittakoon myös vielä, että joissakin kohdissa puhekuplien sijoittelussa olisi voitu ajatella kaksi kertaa, sillä välillä on vaikea päätellä kuka hahmoista puhuu juuri sillä hetkellä.
Punainen Jättiläinen on julkaisun takana ja taas on onnistuttu hyvin mitä laatuun tulee. Pokkari on normaalia mangaa kookkaampi ja se tuntuu mukavan tukevalta kädessä. Sivut ovat mukavan paksua paperia ja niitä on helppo käännellä. Jopa värisivuja löytyy! Käännöskin toimii erinomaisesti eikä painolaadusta ole muutenkaan valitettavaa.

Teos: 2/3

Julkaisu: 3/3

Uutuuksia Punaiselta Jättiläiseltä ja Sangatsu Mangalta!

Punainen Jättiläinen ja Sangatsu Manga ovat pistäneet pökköä pesään ja näin ollen uusia julkaisuja on luvassa taas loppu vuodesta.

Punainen Jättiläinen julkaisee loppuvuodesta Kore Yamazakin Mahoutsukai no Yome fantasiasarjan, nimellä Velhon morsian. Sarja on tällä hetkellä 5 pokkarin pituinen ja jatkuu vielä Japanissa.

Sherlock fanejakin hemmotellaan sillä loppu vuodesta ilmestyy myös nykyaikaan sijoittuva Sherlock-manga. Tällä hetkellä kolmiosainen sarja on mangasovitus BBC:n tuottamasta TV-sarjasta. Sarjan julkaisee myös Punainen Jättiläinen

Sangatsu Manga kunnostautuu taas kummituksilla ja kejuilla, sillä luvassa on kaksi lyhyt sarjaa; Emi Ishikawan manga Ushiro no Hikaruko-chan sekä Alto Yukimuran manga Ginzatoushi to kuro no yousei. Molemmat ovat kahden pokkarin pituisi. Ushiro no Hikaruko-chan julkaistaan Kummituskokelas nimikkeellä ja Ginzatoushi to kuro no yousei taas kulkee nimellä Hopeasokerimestari ja musta keiju. Kummituskokelas ilmestyy lehtipisteisiin lokakuussa ja Hopeasokerimestari ja musta keiju ilmestyy taas marraskuussa.

Lue lisää Antti-sedän blogista ja/tai Anime-lehden sivuilta: Velhon morsian, Sherlock, Kummituskokelas / Hopeasokerimestari ja musta keiju.

Mitä mieltä olet julkaisuista? Kiinnostaako jokin uutuuksista sinua? Kommentoi ja kerro mielipiteesi!

Akame - ninjakoirien historiaa

Ouun armeijan sotureista älykkäimpiä ja arvokkaimpia on taistelutaitojen mestari ja Igan muinaisten shinobikoirien jälkeläinen, Akame. Nyt lukija pääsee tutustumaan tämän taidokkaan ja viekkaan uroon menneisyyteen sekä suvun historiaan, kun tarina vie lukijan kauas menneisyyteen, sisällissotien riivaamaan Japaniin. Ninjakoirien sukuun on syntynyt uusi sukupolvi. Yhdestä pentueen pennusta on kasvava mahtava soturi, jonka tarina tunnetaan vielä aikojenkin päästä.

Jälleen kerran Takahashi sekä Hopeanuoli -faneja hemmotellaan uunituoreella sarjalla, joka tällä kertaa pohjautuu Akamen suvun historiaan. Kirjan nimi Akame osuukin juuri oikeaan, vaikkakaan kyseistä koiraa ei näykkään ensimmäisessä pokkarissa muuta kuin alkusanoissa. Pitkästä aikaa innostuin uudesta Hopeanuoli-sarjasta, sillä koirasoturin suvusta ja historiasta tiedetään ylipäänsä hyvin vähän, vaikka se on kulkenut mukana alusta asti. On siis mukavaa päästä vilkaisemaan Akamen historiaan.

Yhden pokkarin perusteella on hyvin vaikea sanoa oikein mitään, sillä tarina potkiasee itsensä kunnolla käyntiin kahdessa viimeisessä luvussa. Lukijalle ammenetaan roimasti tietoa ja välillä runsaan tekstin lukeminen alkoi olla jo puuduttavaa. Hahmojakin lauotaan jatkuvalla syötöllä lisää, vaikka suurin osa tuskin tulee olemaan sarjan kannalta tärkeitä. Pelkään myös, että sarja käy tylsäksi ja pitkäveteiseksi, sillä se on perus Yoshihiro Takahashia, eikä se tarinallisesti tarjoa mitään uutta niille, jotka ovat Takahashin muuta tuotantoa lukeneet. Niille, joille Ginga-saaga on tuntemattomampi, sarja on aivan loistava, sillä siinä ei painoteta liikaa Akameen vaan se on itsenäinen tarina. Mutta toisin kuin muissa julkaistuissa Takahashin sarjoissa, Akamessa oli kuitenkin sitä jotain joka sai herätettyä kiinnostukseni. Jokin siinä on erilaista kuin muissa sarjoissa ja todella toivon, että se antaa jotain muutakin kuin peruskauraa. Ensimmäisen pokkarin perusteella sarja ei ole huono, muttei mikään huippukaan. Mielestäni se kuitenkin jemmaa parhaat palansa tulevaa varten ja sen neuvon annan ettei sarjaa kannata teilata aivan heti.

Taide on tietenkin taattua Takahashia. Hänen oma piirrosjälkensä on tunnistettavaa, eikä sitä kyllästy seuraamaan. Tarkka mutta karkea tyyli on muodostunut Takahashin leimaksi jo kauan aikaa sitten ja siitähän mangaka tunnetaankin. Piirrosten jälki on jopa mielestäni parempaa kuin muissa sivutarinoissa, eikä niissä ole hätäilyn merkkejä. Pokkarissa on jopa muutamia piirroksia, jotka tarkkuudellaan hipovat jopa taivaita. Hieman hennon ja nopean viivan takia osa viivoista on jäänyt hieman himmeiksi ja katkonaisiksi. En tiedä johtuuko painosta vai onko alkuperäinenkin ollut samanlainen. Näitä on kuitenkin hyvin harvakseltaan, eikä vaikuta lukukokemukseen oikeastaan mitenkään, joten sen voi antaa anteeksi.

Kuvasta näkee, että osa musteesta on mennyt täpliksi mikä on Punikselta hyvin poikkeuksellista.

Punaisen jättiläisen leima komeilee kannessa, kuten kaikissa muissakin suomeksi julkaistuissa Takahashin pokkareissa. Painolaatu on laadukasta ja kiitosta siitä, että jopa värisivuja on pokkarissa. Tästä ISO plussa. Värit ovat tosin hieman sekoittuneet toisiinsa, eikä valkoinen ole mielstäni aivan täysin valkoista. Myös joissakin kuvissa käytetty rasterointi häiritsi silmää. Sarjan ensimmäisen pokkarin kannelle täytyy antaa kunniaa. Se on huomattavasti pikkutarkempi, kuin muissa julkaisuissa ja pidän siitä todella paljon. Pelkästään kansi onnistuu saamaan ostajia. Painatus on myös onnistunut hyvin. Juha Myllärin käännös on taattua laatua ja se sopii erinomaisesti hahmojen suuhun. Erilaisten hahmojen puhetyyli tulee hyvin ilmi, mikä mielestäni ansaitsee maininnan.

Sarja: 2/3

Julkaisu: 2/3

English translate: Once again, Takahashi and the Silver Arrow fans will be spoiled at the brand new series, which this time is based on the history of Akamen family. About a single paperback is very difficult to really say anything, because the story itself has a good start in the last two chapters. The reader is given information and tumbled from a rich reading of the text was already numbing. Characters stuffed into continuous feed more, although most of the unlikely there will be a series of important terms. I am also afraid that the series is going to be boring and tedious, because it is based on Yoshihiro Takahashi, is narrative and does not offer anything new to those who have read the other products of Takahashi. For those who Ginga-saga is less known, the series is absolutely fantastic.

Printing quality is of high quality and praised the fact that even the color pages is a paperback. Inks are a little intermingled with each other, not white not think that is just completely white. Also used in some halftone images disrupted the eye. the first paperback series deck must give glory. Juha Mylläri's translation is of guaranteed quality, and it is perfect for the characters in the mouth.

Punainen Jättiläinen julkaisee Orionin!

Tämä postaus tulee vähän jälkijunassa, enkä tiedä kuinka moni on jo tietoinen asiasta, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Yoshihiro Takahashin luoma suosittu Weed-sarja päätty vuoden lopulla ja nyt Punainen Jättiläinen on päättänyt hemmotella Ginga-faneja uudella sarjalla. Tarina saa jatkoa neljännessä sukupolvessa (Rikistä laskettuna), kun Ginga Densetsu Weed: Orion julkaistaan vielä tämän vuoden puolella. Sarja on 30 osainen ja tarjoaa lisää mahan täytettä niille, joille Weed jätti vielä nälän. Lue lisää Anime-lehden sivuilta ja Sangatsu Mangan Antti-sedän blogista!

 English translate: This post will be a bit lagging behind, and I do not know how many people are already aware of this, but better late than never. At the end of this year a popular Weed-series created by Yoshihiro Takahashi, come to the end of it. And now Punainen Jättiläinen has decided to indulge Ginga-fans of the new series. The story will be continued in the fourth generation (calculated on Riki), while Ginga Densetsu Weed: Orion will be published later this year. The series has 30 parts and provides more stomach filling those to whom Weed left still hungry. Read more Anime magazine pages and Antti-uncle's blog!

Pulpettinaapurit - kuka sanoi, että koulussa kuuluu opiskella?

Pulpettinaapurit on humoristinen tarina, jossa kuvataan päähahmojemme Yokoin sekä Sekin kouluelämää. Yokoi on tunnollinen ja kiltti opiskelija, joka haluaisi vain tunneilla keskittyä opetukseen. Siitä kuitenkin tekee haastavaa vierustoveri Seki, joka tekee tuntien aikana kaikkea muuta kuin opiskelee. Sekillä on aina jokin uusi projekti menossa tai hän keskittyy vain leikkimään opetusta seuraamatta. Tunnollinen Yokoi yrittää asettaa vähän väliä Sekin ruotuun, mutta joutuu itse aina mukaan Sekin tempauksiin.

Tonari no Seki-kun tai ihan suomeksi Pulpettinaapurit, on Punainen Jättiläisen uusin löytö ja jatkaa vähän samoilla jäljillä kuin Nichijou. Ensimmäisen pokkarin perusteella sarja on puhtaasti huumorpainotteinen, eikä ota itseään vakavasti missään vaiheessa. Sarjan huumori pohjautuukin lähes tulkoon aina siihen kuinka Yokoi yrittää ojentaa Sekiä ja joutuu itse ottamaan haukut niskaansa. Onhan Yokoin joutuminen Sekin leikkeihin mukaan ihan hauskaa katsottavaa, sillä tämä heittäytyy aina täysillä tilanteen vietäväksi. Ehkä välillä liikaakin. Mutta se kuitenkin alkaa olla hyvin itseään toistavaa jo parin luvun jälkeen. Toisaalta Sekin erilaiset leikit muuttuvat aina vain erikoisemmiksi ja kiinnosavimmiksi ja hauskaahan tästä tekee se, ettei Seki jotenkin koskaa jää kiinni mistään opettajalle. Sarja on vailla varsinaista juonta ja tavoitetta, mutta sille löytyy kuitenkin ihan varmasti oma ostajakuntansa, vaikka huumori ei todennäköisesti nappaa kakille lukijoille.

Takuma Morishigen taide on yksinkertaista ja kaikki on varsin pelkistettyä. Kuitenkin simppeli taide ja suoraviivainen kerronta tukee hyvin sarjan huumoria, eikä sarja muutu liian sekavaksi. Tosin Morishigen kädenjälki on hyvin vaihtelevaa, sillä välillä se on hieman hapuilevaa ja ja viiva haurasta ja taas toisaalta se on vahvaa ja tarkkaa. Tämä kuitenkin elävöittää tarinan kerrontaa paljon ja varsinkin humoristiset kohdat saavat uutta elämää. Pokkarin yksinkertainen ja minimaalinen kansitus tukee myös hyvin sarjaa, eikä se heittäydy missään kohtaa liian taiteelliseksi.

Mitä Pulpettinaapurien painolaadusta voi sanoa? Se on taattua Punista, sillä pokkarista on vaikea löytää mitään valitettavaa. Koska sarjan mustavalko-skaala on hyvin suppea, siitä näkyy kaikki mahdolliset kaunesvirheet. Puniksen käsissä ei kuitenkaan ole tästä pelkoa, sillä laatu on todella korkealla ja muste ei ole sotkenut valkoisiksi tarkoitettuja kohtia. Värisivuja ei tavalliseen tapaan ole, mutta enpä niinkän niiden perään haikaillutkaan. Käännöksestäkään ei ole mitään valitettavaa, sillä Antti Valkaman suora käännös japanista on oikein selkeää ja hahmojen suuhujen sopivaa. Osa ääniefekteistä on myös käännetty tavalliseen tapaan.

Pulpettinaapurit ei tarjoa mitään uutta punaisen auringon alla, mutta viihdyttää kuitenkin aikansa. Huumori ei todellakaan iske kaikkiin ja luvut alkava pikku hiljaa toistamaan itseään, mutta sarja kuitenkin löytänee omat kannattajansa. Mukavaa luettavaa vaikka auto tai junamatkalle, sillä sarja on kuitenkin harmiton luettava ja se on lukaistu nopeasti läpi.
Taide on simppeliä, eikä mitenkään erikoista, mutta onnistuu kuitenkin tukemaan sarjan huumoria ja sen humoristista maailmankuvaa. Punaisen Jättiäläisen painolaatu on taattua, eikä siitä löydy mitään purnattavaa. Käännös on myös sujuvaa ja helppoa seurata.

Sarja: 2/3

Julkaisu: 3/3

English translate: Tonari no Seki-kun did not gave anything new under of the red sun, but it will entertain its own time. Humor of the series does not strike of all and chapters start to replays themselves very quickly. But I think this series is still going to wound its own supporters. Series have a nice reading material even if the car or the train journey, because this series is harmless to read and it has been read through quickly.
The art is really simply and not so particular, but it succeed in to support the humor and its humorous world. The printing quality of Punainen Jättiläinen is very good and I don´t wound any subject to complain. Translation is also smooth and easy to follow.

Tokyo Ghoul - ihmisliha on herkullista

Ihmisten keskuudessä kulkee verenhimoisia Ghouleiksi kutsuttuja olentoja, jotka tappavat ja syövät ihmisiä. Ne kulkevat ihmisten joukossa paljastumatta, koska ne näyttävät ihmisiltä, minkä takia niiden tunnistaminen on mahdotonta.
Ken Kaneki on 1.vuoden yliopisto-opiskelija, joka rakastaa lukemista ja kirjallisuutta. Hän on pahasti ihastunut nuoreen naiseen nimeltä Rize. Kaneki päättää jäädä ihailemaan Rizeä vain kaukaa, koska uskoo, että hän ja Rize eivät kuulu samaan sarjaan. Sattumusten kautta Kaneki pääsee kuitenkin treffeille Rizen kanssa, mutta treffit eivät osoittaudukaan sellaisiksi miksi luulisi. Kaneki herää sairaalassa suuri haava vatsassa. Kaikki vaikuttaa olevan kunnossa, mutta pian Kaneki kokee outoja asioita, mitä ihmisen ei pitäisi kokea. Ruoka maistuu tuhkalta ja lannalta, Kaneki voi olla syömättä pitkään joutumatta kokemaan nälkää ja ainoa asia mitä Kaneki tuntuu pystyvän syömään on kahvi. Järkyttävin asia on kuitenkin se, että Kaneki tuntee himoa ja nälkää ihmislihaa kohtaan. Pian karu ja synkkä totuus paljastuu Kanekille ja pistää Kanekin maailman sekaisin.

Punaisen Jättiläisen uutuussarja Tokyo Ghoul on varmaan jokaiselle tuttu sarja edes jollain tasolla. Se on kyntänyt mainetta jo jonkin aikaan harrastajien keskuudessa ja itse ainakin olen yksi niistä, joka odotti tätä sarjaa kuin kuuta nousevaa. Sarja on nimittän tosi hyvä. Tarina lähtee käyntiin jo ensimmäisessä luvussa, eikä vitkastele kaartaen pitkään ja hartaasti asioiden vierestä. Yhden pokkarin aikana ehtiikin tapahtua aika paljon, eikä lukija ehdi missään vaiheessa kyllästyä tapahtumien kulkuun. Tarina onkin sarjan ydin, sillä se on todella kiinnostava ja kutkuttava ja lukija haluaa vain tietää enemmän näistä ihmisiä syövistä olennoista. Kiinnostavin tvisti sarjassa on kuitenkin, että miten Kaneki sopeutuu uuteen elämäänsä ja siihen ettei mikään ole enää niin kuin ennen. Ja koska Ghoulit joutuvat kärhämöimään sekä toistensa kanssa, että pakenemaan Ghoul-tutkijoita ei sarjasta jännistystä puutu, vaan pitää mukavasti otteessaan pienen jännityksen kutittaessa niskassa. Päähahmo Kaneki osui ainakin itsellä ensin ärsytyshermoon, sillä ainainen itku sekä itsensä nostaminen Ghoulien yläpuolelle alkoi nyppimään inhottavasti. En kuitenkaan usko, että tekijällä on ollut pienintäkään aikomusta tehdä Kanekista sympaattista hahmoa. Kanekista paljastuu kuitenkin jo pokkarin loppupuolelle kiinnostavia asioita, eikä hahmo vaikutakaan enää ärsyttävältä vaan jopa mielenkiintoiselta. Myös muut hahmot vaikuttavat jänniltä ja kiinnostavilta. En malta odottaa, että saan tietää heistä enemmän, sillä vaistoan ja suuren tragedian menneisyydestä.

Sui Ishidan taide saattaa vieraannuttaa osaa lukijoista, sillä se on hyvin karkeaa ja nopeatempoista. Yllätyin kuitenkin itse positiivisesti, kuin laadukasta se loppujen lopuksi on. Tokyo Ghoul on todella synkkä sarja, jonka piirrosjälki on hyvin tummaa. Tummuudestaan huolimatta kuvitus on pääosin selkeää ja tapahtumien kärryillä on helppo pysyä. Jotkin toimintakohtaukset tosin vaikuttivat hiemän sekavilta ja sotkuisilta ja niitä joutui hieman tihrustamaan. Ishida on kuitenkin loistava tekemään hahmoilleen ilmeitä, sillä kaikki ilmeet tulevat loistavasti esille, eikä Ishida pelkää käyttää voimakkaita irvistyksiä tai vinoja hymyjä. Hahmot ovat myös taiteen lailla uniikin näköisiä ja ne on helppo erottaa toisistaan.

Pokkarin laatu on taattua Punaista Jättiläistä. Tummuudestaan huolimatta painolaatu on tarkkaa ja laadukasta, eikä valkoiset osat ole tahriintuneet musteesta harmaiksi. Mustat kohdat ovat myös mustia, eikä mitään tummaa harmaata. Sormetkaan eivät tahriintuneet musteeseen pokkaria lukiessa. Punis on myös kääntänyt suurimman osan äänitehosteista ja ne on sijoiteltu nätisti, joko alkuperäisen tehosteen viereen tai se on korvattu kokonaan. Värisivuja ei ole, mutta se ei lukukokemusta haittaa. Plussaa myös siitä, että alkuperäisiä kansia on käytetty. Suvi Mäkelän käännös on mukavan vaihtelevaa ja sopii hyvin hahmojen suuhun. En oikeastaan keksi käännöksestä mitään poikkipuoleista sanaa. Hyvää työtä Punis!

No, voinko suositella tätä sarjaa ja kelle? Kyllä voin. Sarjan tarina on mielenkiintoinen ja se tempaisee katsojan heti mukaansa nopealla toiminnalla, sekä kiinnostavalla idealla. Raakuudensa, sekä hieman ällöttävän toimintansa takia sarja ei varmasti sovi aivan herkimmille tai jos kammoat verta ja ihmissyöntiä. Päähahmo Kaneki on vähän kaksipiippuinen hahmo, sillä hänestä joko pitää tai ei. Muut hahmot vaikuttivat myös kiinnostavilta ja uskon, että heistä kaikista löytyy paljon jännittäviä asioita sarjan edetessä. Punaisen Jättiläisen käännös, sekä painolaatu ovat ensiluokkaisia sekä selkeitä. Sarja on jo ensimmäisen pokkarin mukaan hyvin potentiaalinen ja uskon, että toimintaa ja juonenkäänteitä tulee paljon. Ensimmäinen pokkari ilmestyy kauppoihin tiistaina, joten kaikki heti ostamaan tuolloin se! Se on nimittäin jokaisen sentin väärti.

Sarja: 3/3

Julkaisu: 3/3

(Anteeksi, kuvat ovat enkkujulkaisusta, sillä en edelleenkään osaa käyttää skanneria :P)

Well, can I recommend this series and to whom? Yes I can. The series story is interesting  and it immediately grabs the viewer's view,  for rapid action, as well as an interesting idea. Because of the brutality and a little queasy subjects this series is certainly not fit completely on the most vulnerable, or if you scare blood and cannibalism. The main character Kaneki is a bit of a double-barreled character, because you either likes him or not. Other characters also affected by certain interest and I believe that all of them can be found in a lot of exciting things in the series progressed. Punainen Jättiläinen's translation, as well as print quality are first class and also clear. The series the first paperback is already very potential and I believe that the action and plot twists will be a lot. The first paperback will be in stores on Tuesday, so all of you guys go buy it! It is in fact every inch of host-guest.

Koiria ja isäntiä - koirien uskollisuus ja ihmisen julmuus

Pitkästä aikaa manga-arvostelu. Eihän edellisestä taidakkaan olla, kuin muutama kuukausi -_-. Mutta tässä tätä taas. Hopeanuoli-faneja on hemmoteltu jo useamman vuoden ajan Takahashin eri teoksilla. Tänäkään vuonna Punainen Jättiläinen ei ole unohtanut intohimoisia faneja sillä alkuvuoden uutuutena saatiin Yoshihiro Takahashin sekä Akira Iton yhteisteos Koiria ja isäntiä.

Pokkari koostuu seitsemästä tarinasta, joista jokaisessa seurataan, kirjan nimen mukaisesti, koiraa ja tämän isäntää. Tarinat ovat hyvin vakavia ja ne käsittelevät todenmukaisesti oikeaa elämää, jolloin koirat jäävät aina kakkoseksi ihmisten kanssa. Tapahtumia ei olla siloiteltu, vaan kaikki tapahtumat kerrotaan niin julmina kuin ne tosi elämässä ovatkin. Ihmisen raakuutta ei kaunistella tai puolustella millään tavalla. Pokkarissa tulee kuitenkin aina voimakkaasti esiin koirien periksiantamaton uskollisuus isäntiään kohtaan. Tämä tekeekin teoksesta aivan sydäntä särkevää luettavaa, sillä koirien lojaalius ja rakkaus ihmistä kohtaan on ehdotonta oli isäntä minkälainen tahansa. Lukiessani pokkaria siinä tuli kyllä itku. Teoksen tarkoitus on selvästi ollut herätellä ihmisiä ja saada nämä tajuamaan, että koirat ovat eläviä olentoja joilla on tunteet. Silti vaikka ihmiset kuvataan ikävinä tapauksina, tarinoiden tärkeimmät ihmishahmot ovat sympaattisia ja heissä on sitä tiettyä inhimmillisyytä sekä epätäydellisyyttä. Myös koirat ovat empaattisia. Tarinoissa on aina eri rotuisia koiria; saksanpaimenkoira, shiba, siperianhusky, pyreneittenkoira. Koirien rotu on otettu hienosti huomioon ja niiden luonteet sopivat hienosti rotujen piirteisiin. Koirissa on jopa enemmän luonnetta kuin ihmisissä.

Akira Ito on tehnyt yhteistyötä Yoshihiro Takahashin kanssa myös mm. Fangin kanssa ja siinä missä Takahashi pystyy piirtämään upeita kuvia, pystyy Ito luomaan upeita tarinoita. Vaikka tarinat ovat yksittäisiä kertomuksia, niissä on yksi tietty yhtäläisyys. Nimittäin heti ensimmäisessä tarinassa nähtävä Takuma Shuuichi on jollain tavalla osana jokaisessa tarinassa, vaikkakaan ei aina suorasti. Oli mielestäni hienoa, että tarinoita sitoi toisiinsa tällainen lenkki eivätkä tarinat olleet irrallaan toisistaan. Takahashi ja Ito ovat myös lisäilleet hienoja lauseita tarinoihin. Tarinat ovat ehkä kuitenkin hieman liian samanlaisia. Jokaisessa tarinassa tapahtumat kulkevat melkein saman kaavan mukaan.

Takahasilla pysyy kyllä kynä näpeissä. Taide on taattua Takahashia ja siinä on vielä sitä samaa piirustustyyliä kuin Hopeanuolessa, mutta joka kuitenkin uupuu Weedissä. Vaikka Takahashi sanoo usein, ettei ole taitava piirtämään ihmisiä niin teoksen ihmismallit ovat kuitenkin onnistuneita vaikka vähän jäykkiä. Hänen kädenjälki näkyy ja se on tarkkaa ja upeaa. Punaisen Jättiläisen julkaisu tuo oikeutta Takahashin kynänjäljelle. Takahashin viiva on on ohutta ja soljuvaa, jolloin ne saattavat jäädä liian haaleiksi. Koiria ja isäntiä - pokkarissa ei kuitenkaan tätä pelkoa ole. Värisivujakin on saatu, mikä on aina plussaa.

Koiria ja isäntiä - pokkari on omasta mielestäni parhaimpia Takahashin ja Iton teoksia. Se kertoo karua ja surullista kieltään, mikä vangitsee lukijan. Tarinoissa on kuitenkin pieni toivon kipinä aina mukana, joka luo uskoa toivottomaan ihmislajiin. Teos sopii sekä kokeneemmalle Hopeanuoli-fanille, että vasta-alkajalle joka on vasta uppoutumassa mangojen ihmeelliseen maailmaan. Tarinoiden samankaltaisuus on ainoa miinus pokkarista.
Punaisen Jättiläisen painolaatu on ykkösluokkaa, joka vain lisää lukukokemusken nautintoa. Viivat ovat selkeitä, eikä jälki ole suttuista. Sormetkaan eivät tahriintuneet musteeseen, mitä käy valitettavasti usein. Kiitos Punis! Lisää tällaista nyt heti!

English Translate: Dogs and hosts - the paperback is in my opinion the best Takahashi´s and Ito's works. It tells the sad and harsh language, which captures the reader. However, the stories there is a small glimmer of hope always be included, which gives us hope for the hopeless human species. The work is suitable for more experienced Gin-fan that a beginner who has only just lose yourself in the wonderful world of manga. The similarity of the stories is the only con.
Punainen Jättiläinen's printing quality is first class, which only adds to the experience of reading  enjoyment. The lines are clear, and the second is not smudged. Even fingers are not stained with ink, which is unfortunately often. Thank you Punis! More like this right now!

Valkoinen noita - Talvisota - erään tarkka-ampujan urotyöt

No niin, hyvät naiset ja herrat, ensimmäisenä piinapenkkiin joutuva manga on Valkoinen noita - Talvisota. Sarjassa seurataan Aki nimistä poikaa, joka tulee itse Simo Häyhän pelastamaksi. Näin ollen tarinamme seuraa näiden kahden urotöitä talvisodan aikana talvisessa ja kylmässä Suomessa.

Olin hyvin innoisani tästä sarjasta. Harvoin sitä nyt tehdään mangaa joka kertoo suomalaisesta sotasankarista. Itse en Simo Häyhän historiaan ja urotekoihin ole sen kummemmin perehtynyt, mutta veljeni on. Hän saikin minut innostumaan tästä sarjasta. Se mikä tekee tästä sarjasta mielenkiintoisen on se, kuinka japsit ovat keksineet tehdä kaikista miespuolisista henkilöistä naispuolisia hahmoja. Joten kaikki hahmot luutnantti Juutilaista myöten ovat naisia. Mieten vain ennen, kun aloin sarjaa lukemaan, että miten se toteuttaa tämä sukupuolivaihdoksen. Tekeekö se täydellisen alisuorituksen vai iskeekö se ällikällä? Itse asiassa voin sanoa, että se onnistuu paremmin kuin odotin

Itse tarina ei ole mitenkään yllättävä. Sen aikana vain seurataan tarkka-ampujaamme ja miten tämä suoriutuu sodassa. Vaikka tarina ei itsessään ole mitenkään syvällinen, on siinä sellaisia jippoja jotka pitävät lukijan kiinnostuneena. Tarinaan on upotettu pieniä yksityiskohtia, jotka tarkkaavainen lukija bongaa. Siihen on myös osattu sisällyttää oikeita tapahtumia sekä lausahduksia. Sarjan suurin heikkous on kuitenkin sen pituus. Valkoinen noitahan jatkuu vielä Jatkosota-osiolla, mutta itse Talvisota osiokin olisi voinut olla vaikka pokkarin pidempi. Juonen kuljetus tuntuu vähän hapuilevalta, eikä hahmoihin pääse oikein käsiksi. Ja koska tarina pitää mahduttaa yhteen pokkariin on juonen nopeus aika rivakasta. Vaikka sarja suoriutuu kunnialla ja se vastaa tärkeimpiin kysymyksiin, olisin toivonut hieman lisää tietoa hahmoista. Pokkarin loppuun olisi voitu vaikka lisätä hahmo-infoa tärkeimmistä hahmoista, kuten Juutilasta ja Häyhästä. Suurin osa lukijoista tuskin tietää, että Juutila oli Häyhän komppanian luutnantti, joka tunnettiin kovasta kurista. Itse kyllä googletin Juutilan, koska sarja sai mielenkiintoni sen verran heräämään, mutta kaikki muut lukijat eivät välttämättä innostu. Myös lukijan kannalta olisi ollut hyödyllistä tietää ketkä hahmot ovat olleet todellisuudessa olemassa. Itse vastapuolen Punainen noita Grazia oli sen verran kiinnostava tapaus, että olisin halunnut tietää perustuuko hänen hahmonsa todelliseen henkilöön.

Mangan taide ei ole mitään päätä huimaavaa. Vaikka Pairan osaa piirtää selkeitä ja nättejä kuvia ja upeita ilmeita, niin ei hänen kädenjälkensä kauhean erikoista ole. Se on jopa vähän tylsä ja sitä voisi verrata Etsiväkoira Sherdockin piirtäjän Yuuki Saton kädenjälkeen. Joidenkin hahmojen kohdalla oli kuitenkin tehty kummallisia ratkaisua desingin suhtee. Esim. luutnantti Juutilaisen hahmon desing oli aika yllättävä, enkä oikein tiedä istuuko se sarjaan. Tietenkin hahmosta on pitänyt saada näyttävän näköinen, mutta kun sarjan hahmot ovat kerran "suomlaisia", niin eikö hahmot voisi myös näyttää enemmän sellaisilta. Ja sitä paitsi erehdyin luulemaan Juutilaista mieheksi -_-.  Toinen asia mihin kiinnitin huomiota olivat taustat. Ne olivat hyvin minimalistisia tai niitä ei ollut lainkaan. Ruudut oli täytetty kokonaan hahmoilla tai silloin, kun olisi ollut tilaa taustoille, ne rajoittuivat vain muutamaan kuuseen ja lumikinokseen. Toisaaltan tämä ei häirinnyt mitenkään tarinan seuraamista ja taide kuitenkin ajaa asiansa. Mangaa on helppo ja vaivaton lukea ja ruuduista toiseen on helppo siirtyä. Ruudut ei liian täyteen tumpattu, vaan se jättä ilmavaran.

Mangan painolaatu on taattua Punaiselta Jättiläiseltä. Muste on laadukasta eikä se tartu sormiin. Muste ei ole myöskään tuhriintunut tai sotkenut pokkarin sivuja, vaan on pysynyt kauniina ja selkeänä. Harmaa on harmaata, musta mustaa ja valkoinen valkoista. Myös värisivuja on saatu mikä on tietenkin ain kotia päin. Antti Kokkosen käännös on sujuvaa, vaikka osa tekstin kieliasusta tuntuu oudolta eikä sovi hahmon suuhun tai kyseiseen tilanteeseen. Muuten käännös selkeää. Äänitehosteet on käännetty melkein joka kohdassa mikä on ihan hyvä. Minua kuitenkin häiritsi kuinka osa äänitehosteista oli peitetty kokonaan suomenlielisellä käännöksellä. Ja olisihan ne voitu sijoittaa ruutuihin vähän paremmin. Tämän kuitenkin vain pieni kauneusvirhe, mikä ei vaikeuta lukunautintoa.

Kokonaisuudessaan oikein kelpoinen lukukokemus ja katsaus sotasankarimme menneisyyteen, josta jäi ihan hyvä maku suuhun. Ei kuitenkaan kannata ottaa vakavasti, sillä tarina ei seuraa tarkasti tositapahtumia. Vaikka ei yllätä millään saralla, on se mukaansa tempaava ja viihdyttävä.  Sopii luettavaksi vaikka autoreissulle tai iltalukemiseksi. Hahmot ovat ihan jees kamaa, vaikkeikaan heistä jää paljon mitään käteen. 

Sarjan taide on yksinkertaista ja toimivaa, vaikkakin hahmodesingeissa on tehty outoja päätöksiä ja taustat ovat tylsiä. Punaisen jättiläisen painolaatu ja käännös ovat erinomaisia, vaikkakin kärsii pienistä kauneusvirheistä. Jos olet vähääkän kiinnostunut Suomen historiasta ja kaipaat jotain muuta historiankirjan lukemisen tilalle niin kannattaa lukaista.

Teos: 

Julkaisu: 

Something new

No niin ja heipparallaa arvoisat lukijat. Tämä nyt on tälläinen info-päivitys, jossa vähän kerron loppu vuoden suunnitelmistani ja jotain muutakin. Jos joku on yhtään lukenut lähiaikoina Sangatsun nettisivuja ja Antti-sedän blogia niin tietää, että Sangatsu ja Punainen Jättiläinen etsivät manga-arvostelijoita. No, minähän laitoin sinne suuntaan sähköpostia ja, kappas kummaa, Antti-setä otti yhteyttä ja nyt tämä tyttö toimii ns. virallisesti Sangatsun ja Puniksen leivissä. Tai no Tammen, mutta nääh. Eli tästä eteenpäin arvostelen myös manga-pokkareita, joita Antti-setä minulle lähettelee. Ensimmäinen arvostelu ilmestynee tässä muutaman päivän sisällä, joten olkaa tarkkana. Saatan kyllä arvostella joitain muitakin pokkareita, mutta näin aluksi näin.

Toinen asia liittyykin sitten tulevaan Jouluun ja joulukuuhun. Joulukuussa alkaakin sitten ihka ensimmäinen joulukalenteri tässä blogissa. Listaan näiden 24 päivän aikana parhaimpia asioita animessa kuluneelta vuodelta. Esim. Ensimmäisen päivän aihe voisi olla vuoden paras mieshahmo ja toisen taas paras alkutunnari. Tätä rataa siis. Kriteerejä en sen koommin ole asettanut, muita kuin, että sarjan on tullut alkaa viimeistään tänä vuonna eli listalta ei tule löytymään sarjoja jotka alkavat ensi vuonna. Toinen kriteeri on, että minun on pitänyt katsoa sarjasta ainakin 1/3 ja minun on pitänyt katsoa kyseinen sarja vuonna 2015, sillä muuten sarjoja olisi jo liikaa, mistä valita. Tämä taas ei niinkään ole kriteeri, mutta pyrin siihen, että en yhdestä sarjasta valitsisi monta parasta osiota, esim. samasta sarjasta olisi paras hahmo, alkutunnari sekä OST. Että näin kohti ensi vuotta.
Minulla ei kuitenkaan ole vielä 24. luukulle vielä aihetta, joten ehdottakaa te, lukijat, mikä voisi olla luukun 24 aihe. Ehdottakaa vaikka kommenteissa tai lähettäkää yksityistä viestiä tai sähköpostia. Jos mielessäsi muhii jokin herkullinen ehdotus niin postia vaan tulemaan.

Näin tällä kertaa. Toivottavasti edes jokin näistä kiinnosti, meikäläinen lähtee nyt muihin hommiin, joten eikun kirjoittelemisiin. ;)