Manga-maanantai: Akira

Nimi: Akira
Tekijä: Katsuhiro Otomo
Kustantaja: Kodansha / Like
Julkaisuaika: 1982-1990 / 1995-2006
Osia luettu: 12/12
Mistä: Kirjastosta
Tuomio: Hurja ja vauhdikas toimintapläjäys, joka maistuu varsinkin Scifin ystäville. Sarjan hahmot jäävät kuitenkin paperin ohuiksi ja ei-pidettäviksi kehityksen ja taustatarinan puuttuessa. Lopetus antaa myös toivomisen varaa.

Eletään 2030-lukua. Kolmannen maailmansodan päättymisestä on kulunut 38 vuotta. Maailma on vihdoin toipumassa, mutta Neo-Tokiossa tapahtuu outoja. Uskonnolliset lahkot, vallankumoukselliset voimat ja nuorisojengit ovat päässeet mystisen AKIRAn jäljille ja ajojahti on käynnistynyt.
Kryogeenisessä säiliössä 30 vuotta nukkuneen Akiran salaisuuden tuntevat vain armeijan salaisimmat erikoisjoukot ja muusta maailmasta eristetyt telepaatit. Kuka hallitsee lopulta Akiran voimaa ja millä hinnalla?

Katsuhiro Otomon Akira-sarja on täällä Suomessa jo kulttisarjan maineessa. Monet suomalaiset manga-harrastajat pitävät siitä ja myös moni sellainen, joka ei tavallisesti koskisi mangaan on lukenut sen. En ihmettele ollenkaan, sillä Akirassa on paljon sellasita, mistä varsinkin suomalaiset nuoret ja keski-ikää lähentelevät miehet pitävät. Paljon toimintaa, jossa puhuminen on turhaa ja vain nopein ja voimakkain voittaa. Akiran maailmassa myös eletään kolmannen maailman sodan jälkeistä aikaa, jossa ihmiset ovat jo alkaneet toipumaan sodan tuhoista ja tekniikka on kehittynyt hurjasta eteenpäin.

Akirassa idyllisen Neo-Tokion kääntöpuolena on kuitenkin päähahmomme Kanedan elämä maailma, jossa lapsilla ei ole vanhempia, nuorisorikollisuus rehottaa ja huumeet sekoittavat nuorison päät. Sarja ei tosin missään vaiheessa anna kovin kaunista kuvaa Neo-Tokiosta, vaan sarjan maailma esitellään heti karuksi, osittain tuhotuksia ja rikotuksi paikaksi. Akiran vahvin osa-alue on ehdottomasti sen toiminta ja kuinka sen tarina liikkuu ja rakentuu edetessään. Hitaita ja rauhallisia hetkiä ei juuri ole, sillä tarina paahtaa armottomasti eteenpäin pikajunan lailla. Tarina rakentuu myös aina vain suurempien osasten ympärille, kun mukaan tulee uusia tekijöitä ja monia osapuolia. Akiran tarina elää koko ajan muuttaessaan samalla muotoaan.

Tarina kiertyy Akira-nimisen "asian" ympärille heti tarinan alussa. Kukaan ei tunnu aluksi tietävän mikä tai kuka Akira edes on. Lopulta totuus Akirasta paljastuu, jolloin alkaa kilpajuoksu toisia vastaan. Aluksi tarinasta voisi luulla, että se keskittyy koko ajan Akiran sieppaamiseen toiselta osapuolelta, mutta lopulta paljastuukin, että sarja on muutakin. Sillä vaikka tarina rakentuukin Akira-nimisen hahmon ympärille, niin itse Akira ei tee sarjassa mitään. Akira toimii katalyyttinä kaikille sarjan tapahtumille ja sittemmin kiintopisteenä Tetsuolle.

Tarina ei siis keskity nimensä mukaisesti Akiraan, vaan se on enemmän kertomus kahden ystävyksen välisestä kilpailusta. Akiran sijasta oikeina päähahmoina toimivat Kaneda, Tetsuo sekä Kei. Sarja on täynnä myös muita osapuolia, jotka tunkevat lusikkaansa mukaan hämmentämään sakeaa keitosta lisää. Mutta suurimmat tapahtumat tapahtuvat pääasiassa joko Kanedan, Tetsuon tai Kein ympärille. Mutta varsinkin juuri Tetsuon ja Kanedan välinen suhde ja kilpailu tekee sarjasta mielenkiintoisen. Ja oikeastaans se on suurin syy miksi jaksoin lukea tämän sarjan loppuun. Näiden kahden suhde muotoutuu tarinan myötä kokoa ajan, jollon se määrittää jopa koko tarinan suuntaviivat ja on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. Poikien välit vaikuttaa myös paljon näiden persoonaan ja ajatusmaailmaan. Kanedan ja Tetsuon ollessa ystäviä Testuo on aina jäänyt Kanedan varjoon sekä moottoripyöräilyssä, että johtajuudessa. Allemmuuden tunnetta poteva Tetsuo päätykin lopulta psykokineettisten voimiensa heräämisen jälkeen tappamaan ystävänsä ja haastamaan Kanedan.

Tetsuon hahmossa korostuu, kuinka tämä on koko ajan ahdistunut, haavoittuvainen ja heikko Kanedan lähellä, vaikka tämä omaakin selvästi enemmän voimaa kuin Kaneda tavallisena ihmisenä. Tetsuo pyristelee koko ajan irti Kanedan varjosta, vaikka lopulta tarvitsisi vain hyväksyntää tältä. Lopulta Tetsuo tulee kuitenkin jälleen pyytämään Kanedalta apua. Kaneda taas on ollut aina hieman raukkaa Tetsuota voimakasluontoisempi ja vahvempi henkisesti. Siinä missä Tetsuo saa jatkuvasti hermoromahduksia eikä kontrolloi itseään, niin Kaneda taas pysyy henkisesti vahvana koko ajan pystyen käsittelemään vaikeat asiat ja liikkuen eteenpäin. Lisäksi jäykkään Tetsuoon verrattuna Kaneda on rennompi, energisempi ja elämän myönteisempi. Tetsuo ja Kaneda ovat toislleen vastinparit ja täydentävät omilla tavoillaan toisiaan. Toisella on sitä mitä tosiella ei, mikä tekee heistä yksiä kiinnostavimpia hahmopareja.

Vaikka kuinka pidinkin hahmoista, niin silti ne tuntuivat jäävän liian etäisiki eivätkä ole kovin pidettäviä. Jopa Tetsuo ja Kaneda, joista pidin kaikista eniten. Koska sarja laukkaa koko ajan eteenpäin, niin hahmojen taustatarinoita ei järin selvitellä. Tetsuon ja Kanedan yhteistä menneisyyttä käsitellään ohimennen, mutta sitäkin vain raapaistaan sarjan loppupuolella. Myöskään Kei ei saa mitään tarinaa, vaikka hänen hahmonsa olisi ollut juuri oivallinen siihen. Varsinkin, kun tämä jäi loppupeleissä melko merkityksettömäksi hahmoksi toiminnan suhteen ja sarja yritti leipoa hänestä kovaa naishahmoa. Kukaan hahmoista ei myöskään juuri omaa sellaisia piirteitä, joista pidän. Kaneda on hyvä hahmo koska hän on suurisuinen, luonteikas ja hauska hahmo, Tetsuo taas on draakinen hahmo. Mutta kumpikaan ei varsinaisesti ole kovin pidettävä, sillä molemmissa hahmoissa korostuu kaikista eniten hahmojen huonot puolet. Sama koskee myös Kein hahmoa.

Akiran lopetuksesta voidaan olla kahta eri mieltä, mutta itseni se jätti kylmäksi. Sarja yrittää mielestäni olla turhan filosofinen lopuksi, vaikka siihen mennessä moottorin örinällä, aseiden paukkujen määrällä ja toisten turpaan vedolla on ollut suurin merkitys sarjassa. Pieni filosofisuus ei koskaan haittaa, mutta Akira vain onnistuu tekemään sen avulla lopusta liian sekavan keitoksen. Sarjan lopetus on muutenkin oneglmallinen, sillä varsinkin hahmojen tekemät päätökset tuntuvat oudoilta. Varsinkin kun miettii mitä tietyt asiat saivat aikaiseksi ja mitä kaikkea hahmot ovat kokeneet, niin hahmojen päätökset tuntuvat kummallisilta. Nämä eivät tunnu oppineen tapahtumista mitään vaan tekevät aivan samat virheet kuin edeltäjänsäkin. Siis kenen mielestä tämä muka oli hyvä idea? Kanedalta tällainen ratkaisu olisi ymmärrettävä, mutta kun mukana on Kei eikä myöskään Majuri yritä estellä, niin lopetus jätti vain pahan maun suuhun.

Katsuhiro Otomon taide on jo aikansa elänyttä. Siinä näkyy tietty 80-luku, paksuien viivoinen ja rosoisine hahmoineen. Otomon taide on kuitenkin hyvin realististä, mikä näkyy sekä hahmoissa mutta etenkin ympäristössä. Otomo piirtää erittäin ykistyiskohtaisia ja tarkkoja taustoja aina murtuneista rakennuksista teknologisiin laitteisiin ja robotteihin ja jopa räjähdyksiin. Hänen taiteensa on niin ykitysikohtaista, että välillä hänen piirtämiään taustoja täytyy jäädä vain tuijottamaan. Hänen kädenjälkensä tulee oikeuksiinsa varsinkin koko aukeaman kattavissa tilannekuvissa. Toisaalta Otomo ei ehkä ole niin loistava piirtämään hhmoja, sillä pääosin hänen hahmonsa näyttävät saamalta. Varsinkin nuoret hahmot eroavat toisitaan vain hisutyylien perusteella. Joissakin hahmoissa on todella suuria eroavaisuuksia, jotka pistävät silmään ulkonäöllisesti, mutta muutamien hahmojen kanssa menin jatkuvasti sekaisin. Otomo ei osaa myöskään piirtää kovin kauniita tyttöjä tai helliä ilmeitä, sillä Keikin näyttää aika-ajoin pojalta (ehkä tarkoituksellisestikin) ja hahmojen ilmeet kylmiltä. Otomon hahmomallit ovat vain persoonattomia.

Suomeksi sarjaa julkaisi aikoinaan Like-niminen yhtiö 2000-luvun molemmilla puolin. Ja se on ilmeiseti saanut kaksikin painosta. Korjatkaa jos olen väärässä. Mutta mitä painolaatuun tulee, niin sehän ei ole mitään hääppöistä. Varsinkin ensimmäisessä julkaisussa painolaatu on vähän sotkuista ja viivat näyttävät värähtäneiltä. Myös julkaisun fontti on outo eikä kaikista selkein luettava. Toinen painos korjaa muutamia ensimmäisen painoksen kauneusvirheitä, vaikkeikaan sekään mikään timantti ole. Fontti vaihtelee osien välillä ja samoin tekee Kein nimen kirjoitusasu. Painolaadussa pitää kuitenkin ottaa se huomioon, että se on painettu 2000-luvun alussa. Värisivuja ei luonnollisesti ole, mikä on harmi sillä värisivut on painettu mustavalkoisiksi, jolloin ne ovat epäselkeitä eikä Otomon taide pääse niissä oikeuksiinsa.

Akira on kokemussarja. Se antaa kaikista eniten ensimmäisellä kerralla, mutta varmasti seuraavillakin lukukerroilla sieltä bongaa jotain uutta. Sarjan puhuttelevat teemat ihmisen inhimmillisyydestä, ihmiskokeista ja ihmisten tyhmyydestä tarjoavat myös mielenkiintoisemman puolen sarjasta. Valitettavasti omalla kohdallani odotin Akiralta ehkä jotain enemmänkin. En lopulta pitänyt siitä ollenkaan niin paljon kuin olin kuvitellut. Sarjassa on hyvät puolensa ja varsinkin päähahmojen  välinen vastakkainasettelu on loistavasti toteutettu, mutta silti mielestäni sarja jätti jotain puuttumaan. Akira on mielestäni keskivertotapaus, mutta kyllä sen kannattaa lukea edes sen kulttimaisuuden takia. Ja jos muutenkin nautit päättömästä menosta, jossa liha on heikkoa ja miehen paras ystävä on moottori, niin tulet varmasti nauttimaan tästä pomppuisesta matkasta.

Manga-maanantai: Hirviöprinsessa Hime

Nimi: Hirviöprinsessa Hime / Kaibutsu Oujo
Tekijä: Yasunori Mitsunaga
Kustantaja: Kodansha USA / Egmont Kustannus
Julkaisuaika: 2005 - 2013 / 2008 - 2011
Osia luettu: 20/20
Mistä: Kirjastosta
Tuomio: Välillä mielenkiintoinenkin sarja, joka valitetavasti kompastuu omaan nokkeluutensa. Omaa hyvät verimättökohatukset, mutta siihen se sitten jääkin.

Täällä taas ja tällä kertaa manga-maanantain merkeissä. Tällä kertaa vuorossa goottimaista gorea Hirviöprinsessa Himen muodossa. Sarja kertoo nuoresta tylsästä Hiro-pojasta, joka kuolee heti kättelyssä jäätyään pakettiauton alle. Kuolettavasta onnettomuudesta huolimatta hän herääkin yhtäkkiä sairaalan ruumishuoneelta – tosin vain ihmetelläkseen sitä, mitä ihmettä on oikein tapahtunut. Pian selviää, että tämän kovan onnen sankarimme palautti elävien kirjoihin Hime, hirviöiden kuninkaan tytär, joka haluaa tehdä Hirosta palvelijansa ja suojelijansa.

Hirviöprinsessa Hime on niitä mangasarjoja, jotka loppuivat aikanaan suomeksi kesken Egmont Kustannuksen toimesta. Tosin en toisaalta ihmettele, vaikka sarjan menekki ei ollut kovin suurta Suomen markkinoilla, sillä sarja on melko keskiverto tapaus. Sarja kosiskelee lukijaansa goottimaisella ulkoasullaan, sekä suurella verimäärällä. Äärimmäisestä väkivaltaisuudestaan huolimatta sarjaa ei olla tarkoitettu vakavasti otettavaksi, vaan sitä kuuluu pikemminkin katsoa tietty pilke silmäkulmasda. Sarjan viljelemä huumori on äärettömän mustaa ja äärimmäisen väkivaltaista, jossa verta vuodatetaan litratolkulla ja ruumiinosia lennätetään jatkuvasti. Lukijaa hauskuutetaan erityisesti sillä, että Hiro on käytännössä kuolematon niin kauan kuin hänen ”valtiattarensakin” pysyy hengissä. Näin ollen poikaparkaa sattuu joka suunnasta taistelujen tuoksinassa sekä vihollisten että Himen koheltaessa teräaseilla tai muulla satuttamiseen kelpaavalla työkalulla.

Sarjan pääpaino on selvästi olla vain päätöntä ja veristä kolistelua ilman päätä tai häntää. Se onkin viihdyttävimmillään, kun se vain rymisee pää kolmantena jalkana eteenpäin. Sarjaa kuitenkin kuljettaa eteenpäin sen pääjuoni. Hime on nimittäin koko ajan hengenvaarassa, johtuen sisarusten välisestä valtataistelusta jossa joko taistelet ja selviydyt tai taistelet ja kuolet. Välimuotoja ei ole. Pääjuoni on oikeastaan todella mielenkiintoinen, sillä se sekoittaa pakkaa loistavasti aina välillä ja rikkoo tasapaksua episodimaisuutta, jossa sisarusten lähettämät tappajat tai muutenvaan verenhimoiset kummajaiset yrittävät saada Himen seuralaisineen hengiltä. Hirviöprinsessa Himen kiinnostavimmat hetket ovatkin silloin, kun sisarusten välillä sattuu yhteentörmäys ja välejä selvitellään. Sarjan edetessä sisarussota muuttaa hieman muotoansa eikä olekaan niin mustavalkoinen. Valitettavasti sarja keskittyy enemmän päättömään mättöön, kuin juonelliseen päättömään mättöön. Mitsunagalla on selvästi ollut liian paljon ideoita sarjaa kirjoittaessa, sillä sarja tuntuu välillä liian pitkitetyltä. Sarjan tapahtumat kierrättävät jatkuvasti samoja juonikuvoita ja varsinkin aikamatkustusideaa käytetään liiankin monta kertaa. Välillä sarja yrittää myös olla neuvokkaampi kuin se todellisuudessa on, jolloin jotkin arkit ovat turhan sekavia.

Koska sarja keskittyy enemmän siihen millä kaikilla erilaisilla ja kummallisimmilla tavoilla Hime saataisiin hengiltä, niin pääjuoni jää liian sivuun. Juonella olisi monta hyvää syytä olla loistavan kutkuttava ja jännittävä sisarusdraama kaikkien käänteineen. Valitettevasti Mistunaga ei käytä loistavaa ideaansa sen täydellä potenttiaalillaan, vaan tuloksena on puolitiehen jätetty raakile. Itse ainakin odotin sarjan lopetukselta jotain suurta ja eeppistä, mutta joka oli lopuksi melko valju. Lopetus tuntui turhan turvalliselta sarjan makuun eikä tyydytä lukijaa mitenkään.

Rizan ja Reirin välinen suhde on paljon mielenkiintosiempi kuin kliisesti kylmä Hiron ja Himen suhde. 

Itse hahmoja riittää laidasta laitaan. Mukaan mahtuu seksuaalinen vampyyri Reiri, poikatyttö puoli-ihmisusi Riza sekä Hime itse sisaruksineen. Lisäksi mukaan mahtuu merenneitoja, outoja vesihirviöitä, jetejä, kuolleita murhaajia, hämähäkkijumaluuksia ja kaikkea muuta mukavaa. Hahmot ovat mukavan persoonallisia vaikkakin täysin stereotyyppisiä. Hahmoja on kiva seurata, mutta heistä ei juuri kerrota mitään. Muun muassa Reirin ja Rizan taustoja ei käydä läpi ollenkaan ja Himenkin menneisyys käydään niin pintapuolisesti ja nopeasti läpi ettei siitä jäänyt mitään käteen. Hahmojen väliset suhteet jäävät myös melko alkukantaiselle tasolle, vaikka Hiron ja Himen välillä jotain kipinää on ja Reiri ja Riza voisivat olla mahdollinen lesbopari. Himen kohdalla mahdollista hahmokehitystä tapahtuu, vaikka tämä on edelleen yhtä kivikasvoinen alusta loppuun. Hiron puolesta taas odotin koko ajan jotain suurta heräämistä, koska tästä tulee se ennustettu suursoturi. Sitäkään ei koskaan oikein tapahdu, mutta onneksi Hiro kehittyy vahvemmaksi hahmoksi eikä ole yhtä nyhverö. Tosin tätä sarjaa ei lueta hahmojen vaan sen päättömyyden ja vapaamielisyyden takia.

Egmont Kustannuksen ”suomalaistama” ja aavistuksen verran kenties varttuneempaan makuun suunnattu Hirviöprinsessa Hime edustaa piirrostyyliltään melko kliinistä ja tavallaan hyvin yllätyksetöntä linjaa. Kun itse tarina on olemukseltaan näinkin ronski ja mieletön, olisi myös Yasunori Mitsunagalta odottanut huomattavasti rohkeampaa oman viivan etsimistä ja visuaalista seikkailumieltä. Toisaalta ulkoasu on selkeä ja sinänsä hyvännäköinen. Se ei vain itsessään tarjoa mitään varsinaista lisäarvoa sarjalle. Ja koska sarja on suunnattu nuorille mieheille, niin tyylilajille kuuluvasti pikkuhousuja vilahtelee ja kaksimielisiä lauseita viskotaan jatkuvasti. Antti Kokkosen suomennos on sen sijaan varsin onnistunut, ja jopa puhetyylit ja lausahdukset istuvat aika ajoin enemmän kuin hyvin sarjakuvan henkilöhahmojen suuhun. Englannin kielinenkin käännös toimii yhtä hyvin kuin suomalainenkin.

Loppujen lopuksi Hirviöprinsessa Hime oli yksi iso sekamelska kaikkea. Mitsunaga ei tuntunut tietävän haluaako hän tehdä sarjasta täysin aivotnarikkaan toimintamätön vai dramaattisen sisarusten költtäysfestivaalin. Epätasainen toteutus sotki valitettavan paljon sarjan tarinan kuljetusta. Verinen meininki ja äkkiväärä väkivaltahuumori vaativat lukijalta myös tietynlaista suhtautumista, eikä Hirviöprinsessa Hime arvatenkaan ole ihan jokaisen mangaharrastajan mieleen. Sillä ei ole lopulta mitään erityisen korkealentoista sanottavaa  tai olemaan muutenkaan hurttia hosumista kummallisempaa kerrontataidetta. Itse asiassa koko mangansta saa parhaiten kaiken irti, kun pistää ne aivot narikkaan ja antaa sen rehellisen älyvapaan toiminnan joko kolista tai ei. Jos lukemseltaan kaipaa enemmän älyllistä toimintaa niin Hirviöprinsessa Hime kannattaa kiertää parin kädenmitan päästä. Jos taas kaipaa jotain jota lukiessa ei tarvitse ajatella sen kummepaa, vaan riittää että saat uppoutua syvään verivirtaan niin tähän sarjaan kannattaa tutustua.