#42. Psycho-Pass

Eletään 22. vuosituhatta, jolloin maan teknologia on kehittynyt huimasti ja turvallisuus on saanut uudet kasvot. Tarina sijoittuu Japaniin, jossa niin kutsuttu Sibyl-järjestelmä valvoo kansalaisten turvallisuutta. Järjestelmä valvoo kansalaisiaan alituisesti, ja mittaa näiden niin kutsuttua pyscho-passia eli henkistä mielentilaa. Psycho-Passin eli ns. psyykepassin värin perusteella sinut saatetaan passittaa hoitoon tai  leimata latentiksi rikolliseksi, mikä tarkoittaa ihmistä, joka ei ole toteuttanut rikollisia taipumuksiaan. Pienetkin asiat ja tapahtumat voivat nostaa Psycho-Passin lukemaa, kuten stressi sekä epätyypilliset tapahtumat. Joillakin ihmisillä lukemat ovat syntymästään asti korkeita, jolloin nämä tuomitaan automaattisesti latenttien joukkoon. Sibyllan tahtoa valvovat niin kutsutut tarkastajat, jotka ovat nykymaailman poliiseja. Heidän alaisenaan toimii usein ryhmä niin kutsuttuja ajokoiria, latenteista rikollisista koostuva ryhmä, jotka toimivat Tarkastajien alaisuudessa ja omaavat poliisien valtuudet. Päähahmo Akane Tsunemori on vastavalmistunut tarkastaja, joka ei vielä tunne työnsä nurjia puolia. Esimiehensä mukaan hänen pitäisiä kohdella latentteja kuin rikollisia, mitä Akane ei ymmärrä. Pian Akane saa huomata ettei Sybilla ole niin aukoton ja kansalaisten turvallisuuttaa ajava järjestelmä. Akane alkaakin miettiä Sibyllan tarkoitusta ihmiskunnassa ja mitä järjestelmän takana todella on.

Psycho-Pass on osa synttäriarvostelujani ja on neljänneksi eniten ääniä saanut sarja. Olen katsonut sarjan joskus pari kolme vuotta takaperin ja muistikuvani sarjan tapahtumista sekä aikajärjestyksestä olivat ehtineet sumetua todella kiitettävästi. Oikeastaan sarjaa katsoessa tuntui siltä, että sarjaa olisi katonut ensimmäistä kertaa. Ensimmäisellä katsomiskerralla en sarjasta niinkään välittänyt, mutta näin tosella kerralla koin saavani siitä paljon enemmän irti sarjasta kuin ensimmäisellä kerralla.

Psycho-Passin tarina on monisäikeinen, joka sukeltaa hyviin syviin vesiin ihmisten psyykkeeseen. Sarjassa Sibyl-järkestelmää kuvataan täydelliseksi järjestelmäksi, joka takaa tavallisten kansalaisten turvallisuuden. Ajatus täydellisestä järjestelmästä, joka kykenee suojelemaan kanslaisiaan jopa sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät ole vielä syyllistyneet mihinkään, on kieltämättä mielenkiintoinen ja kutkuttava. Kuka ei haluaisi elää rauhassa ilman pelkoa murhatuksi, raiskatuksi tai hakatuksi tulemisesta. Lisäksi tässä mailmassa ei ole käytännössä työttömyyttä ollenkaan. Aluksi katsoja voi ajatella, että Sibyllan hallitsema maailma on harmoninen ja turvallinen, kunnes katsoja päästetään katsomaan pinnan alle. Sibyllan luoma turvallisuuden kuva on kaikkea muuta kuin todellinen ja itse järjestelmässä on suuri puutteita. Järjestelmän kiertämiseen on omia keinoja, mitä tullaan todistamaan sarjan aikana useaan kertaan. Pian myös huomataan, että on olemassa ihmisiä joidenka psyykepassi ei värähdäkään, vaikka tämä murhaisia kymmenia ihmisiä. Tämä luo sarjaan sisäisen ristiriidan, kun Sibyl yrittää pimittää kyseisten ihmisten olemassa olon, kun koko Sibylin toiminta perustuu juuri psychopassin värin muuttumiseen. Tähän sarjan pääidea perustuu. Esitellään vakaan psyykepassin omaava hahmo ja katsotaan kuinka järjestelmä näihin reagoi.

Valmiina palvelukseen!

Lisäksi se, että järjestelmällä on omat heikkoutensa, niin koko Sibyl tuntuu haiskahtavan pitkälle. Sarjan kiinnostavin juonenelanka onkin itse Sibyl-järjestelmä ja se mitä sen taakse kätkeytyy. Sillä katsoja varmasti huomaa heti ensimmäisestä jaksosta lähtien miten epäreilu järjestelmä Sibyl on. Ihmisen ei nimittäin ole tarvinnut välttämättä tehdä mitään, jotta Sibyl tuomitsee tämän. Jopa pienet lapset eivät ole poikkeus. Jopa rikosten uhrit joutuvat usein kaltoinkohdelluiksi, koska heidän psyykepassinsa väri on muuttunut. Akuuttien tilanteiden takia johtunut värin muuttuminen on usein palautettavissa takaisin nornaalille tasolle, mutta jahka se ylittää tietyn rajan psyykkeen normalisoituminen ei enää onnistu. Tällöin sinut luultavasti teljetään, jonnekin huoneeseen loppuiäksi tai parhaammassa tapauksessa, jos Sibyl näkee sinussa potentiaalia, niin pääset liittymään ajokoiriin ja vaarantamaan oman nahkasi rikollisten kiinniottamisessa.

Sibyl-järjestelmä on kieroutunut ja käsittämätöntä onkin, ettei kukaan tunnu kyseenalaistavan sen toimintaa lainkaan. Lisäksi sarjan aikana tuodaan esiin se, kuinka maailma menee sekaisin, jos Sibyl-järjestelmä kaatuu tai joku löytää keinon vastustaa sitä. Sarjan ihmiset ovat nimittäin niin kasvaneet kiinni Sibyllaan, että nämä antavat sen tehdä puolestansa melkein kaikki suuret elämän päätökset, aina tulevaisuuden ammatista tämän päivän vaatekertaan. Samalla ihmisltä on kadonnut kyky tunnistaa vaara. Tämä huomataan sarjassa pariin otteeseen. Psycho-Pass tuokin vaivihkaa esiin teknologian riskit ja sen millaiset seuraukset voivat olla, kun teknologia alkaa olla liikaakin osa päivittäistä elämää. Ajatus, että joku valitsee sinulle tulevaisuuden työn tai tämän päivän vaatekokonaisuuden tuntuu vieraalta ajatukselta. Itselleni tällainen järjestely lähinnä veisi omaa itsemääräämisoikeutta ja romuttaa unelmoimisen. Psycho-Passin maailma ja sen luomat järjestelmät ovat mielenkiintoisia, mutta eivät kuitenkaan ole sarjan ainoa vetävä juonielementti.

Sarjan pääjuoni mutkittelee joen lailla kehittyen pienestä purosta kohisevaksi koskeksi. Sarjan aloitus on hieman varovainen ja jopa tunnusteleva, josta sitten se lähtee kasvattamaan tarinaansa monitahoisemmaksi. Pyscho-Passin juoni jakautuu kahteen osaan. Sarjan alkupuolisko on hieman episodimainen, kun päähahmokaartimme selvittelee rikoksia toisensa perään. Toinen puolisko taas keskittyy enemmän Kougamin ja Makishiman välien selvittelyyn ja Makishiman kiinniottamiseen. Alkupuoliskon tarina-arkkeja kuitenkin yhdistää koko ajan yksi ja sama tekijä, joten tapahtumat eivät tunnu irtonaisilta toisiinsa nähden ja ne keskustelevat myös hyvin tulevien tapahtumien kanssa. Juoni- ja tarinarakenne ovatkin sarjassa todella upeasti kirjoitettu. Kaikki tapahtumat ovat jotenkin kytköksissä toisiinsa ja tapahtumat tuntuvat tasapinoiselta. Ainoastaan yhden hahmon menneisyysjakso tuntui oudolta ja irtonaiselta, aivan kuin se ei olisi ollut kiinni tarinssa ollenkaan. Psycho-Passin tarina on koukuttava ja mielenkiintoinen, mutta se ei silti kohtele kaikkia hahmoja hyvin.

Harmillisen usein sivupahikset ovat mielenkiintoisia, mutta jäävät typerän ohuiksi ja kertäkäyttöisiksi.

Luonnollisesti sarjan päähahmot Akane sekä Shinya Kougami saavat kaikista eniten ruutuaikaa. Mikä ei siis ole huono juttu, sillä molemmat hahmot ovat mielenkiintoisia seurata. Akane on hahmona loisto esimerkki hyvin toteutetusta hahmosta, joka kehittyy sarjan aikana. Sarjan alussa Akane on aivan yhtä pihalla tapahtumista ja maailmasta kuin katsoja itsekin. Lisäksi Akane osoittautuu alkumetreillä melko naiiviksi ja ehkä hieman ärsyttäväksikin hahmoksi. En aluksi pitänyt Akanen hahmosta, sillä tämä kuvattiin siksi avuttomaksi ja sinisilmäiseksi hahmoksi, jonka tarkoitus on vain roikkua muiden hahmojen mukana ja reagoida näiden tekemisiin. Voi kuinka olinkaan väärässä, sillä Akanen kehitys hahmona on aivan ilmiömäistä. Hän kehittyy naiivista ja keltanokkaisesta hahmosta vahvaksi, äykkääksi ja kovapintaiseksi johtajaksi, joka ei kuitenkaan kadota pehmeyttään ja empatiakykyään toisia ihmisiä kohtaan. Hän osaa tarvittaessa laskelmoida kylmästi, mutta hän asettaa itsensä ja asemansa hyvin monesti sivuun puolustaakseen muita. Akanen kehityskaari saavuttaa huippunsa lopussa, mista johtuen sarjan jatkokausi tuntuu hyvin turhalta. Mutta nyt emme puhu siitä.

Kougami on taas toisella tavalla kiinnostava hahmo kuin Akane. Kougamin hahmossa ei niinkään nähdä suurta hahmokehitystä kuten Akanella. Tästä huomaa tiettyjen seikkojen muutoksen, mutta varsinaisesta kehityksesta en niinkään puhuisi. Kougami on kiinnostava hahmo sen takia, koska tästä ei tiedetä paljoa. Tämän mysteerinen aura sekä kylmän laskelmoiva olemus ja arvaamattomuus, tekevät hänestä jännittävän seurata. Vaikka Akane venyttää sarjassa sääntöjä niin Kougami taas rikkoo niitä niin, että säleitä lentää. Katsoja haluaa tietää hänen hahmostaan enemmän ja tutustua tähän paremmin. Kougami on myös sympaattinen hahmo, josta on helppo saada kiinni. Olisin kuitenkin kaivannut jotain hänen hahmoon, sillä tuntui aivan siltä kuin jotakin olisi jäänyt puuttumaan. Hänestä oppi pitämääb, mutta silti katsojana en tuntenut saavani hänestä tarpeeksi irti.

Puhutaanpa sitten hieman niistä sivuhahmoista, joita kaikkia sarja ei kohtele kovin mukavasti. Sarjalla on outo tapa ettei se paljasta paljoa hahmojensa menneisyydesta. Vain sen verran mitä tarinan kannalta on tarvittavaa. Tämä koskee niin Akane, Kougamia, Makishimaa sekä muita hahmoja. Siksi tuntuukin oudolta, että joidenkin hahmojen väliset suhteet tuntuvat jopa tarinan kannalta merkityksellisiltä, mutta joista ei kuitenkaan revitä tarpeeksi irti. Tästä oivana esimerkkinä Ginozan ja Masaokan välinen suhde. Katsojalle on selvää että näiden kahden välillä on jotain mutta sitten kun se side selviää niin sitä ei käsitellä mitenkään. Sarjan suurin ongelma onkin, ettei se ota kaikkea hyötyä irti kaikkien hahmojen välisistä kemioista ja jännitteistä. Sarja käsittelee nämä asiat melko yksioikisesti perehtymättä itse taustatarinaan. Pyscho-Pass on myös epälooginen sen suhteen kuka saa ruutuaikaa. Muun muassa Yayoi saa yhden kokonaisen jakson oman taustansa kertomiseen, mutta tämä ei kuitenkaan tee sarjassa mitään merkitsevää. Kun taas Kagari, joka toimii huomattavan aktiivempana ja tärkeämpänä hahmona, ei saa taustatarinaa juuri ollenkaan. Hahmojen epäsatapainoinen käsittely saa sarjan tuntumaan hämmentävältä ja epämääräiseltä. Etenkin Yayoin niin tarkasti kerrottu tausta tuntuu irtonaiselta, varsinkin kun kukaan muu hahmo ei saanut kokonaista jaksoa itselleen. Ratkaisu tuntuu kummalliselta, kun sarjalla oli selvästi alusta asti tietty linjaus hahmojen taustojen kanssa ja tarvittavat vihjeet hahmojen taustoista sisällytettiin varsinaiseen tarinaan. Tämä on harmillista, sillä kaikki hahmot ovat mielenkiintoisia ja heistä olisi saanut enemmänkin irti.

Makishiman ja Kougamin vastakkainasettelu toimii loistavasti. Tässäkin kohtauksessa he ovat jopa pukeutuneet vastaväreihin. 

Psycho-Passin animaatio taas on hyvin onnistunutta. Production I.G onnistui rakentamaan maailman, joka on todentuntuinen sekä mielenkiintoinen. Sarjan animaatio toimii todella hyvin ja tappelukohtaukset on todella hyvin koreografikoitu. Myöskin sarjan taustat ovat onnistuneita. Sarja sijoittuu pääasissa suurkaupunkiin, joka on öisin valaistu värikkäillä ja kirkkailla valoilla. Psycho-Passin päämiljöö tukee upeasti sarjan scifi tematiikkaa ja sen voisi kuvitella hyvin olevan tulevaisuuden kaupungin esikuva. Sarjan taustat näyttävät upeilta ja selkeiltä ja oli mukavaa, että tapahtumapaikka vaihtui välillä. Kaupungin sykkeestä saatettiin siirtyä vuoriston rauhaan tai synkkiin kaupungin alaosiin. Jokaisessa tapahtumapaikassa on selvästi oma tunnelmansa, kaupungin kulmilla tilanteet ovat lähes aina ahdistavia, työhuoneella lähinnä kerätään akkuja ja analysoidaan saatua tietoa ja tohtori Saigan luona on aina rauhallinen ja rennompi tunnelma. Sarjan erikoistehosteet loistavat myös sarjassa aina hahmojen käyttämiin aseisiin ja pelimaailmoihin asti. Pientä miinusta tulee sarjan hieman jäykistä ja tönkköisitä hahmoista. Hahmomallit itsessään ovat kivoja katseltavia, jokainen hahmo erottuu joukosta. Vaikkakin jotkut hahmot ovat ulkonäöllisesti unohdettavia.

Alkutunnareiden animaatio on myöskin nättiä. Molempien tunnareiden animaatio saa ne erottumaan toisistaan kuin myös musiikki. Ensimmäinen alkutunnarin värimaailmassa on käyetty pääasiassa mustan, valkoisen ja sinisen eri sävyjä. Sen animaatio on melko yksinkertaista sekä vähäeläistä. Toinen alkutunnari on taas selvästi värikkäämpi, kuin kylmiä sävyjä käyttävässä ekassa alkutunnarissa. Lisäksi toisessa tunnarissa on enemmän liikettä ja sen mustia varjoja on käyetty nerokkaasti luomaan kontrastia. Molemmat tunnarit kuvaavat loistavasti sarjan etenemistä sekä sen tarinan kehittymistä. Ensimmäisessä tunnarissa nimittäin Akane ja Kougami tuntuvat olevan enemmän toisiaan vastaan kuin liittolaisia. Tunnari kuvaa hyvin tarkastjien ja ajokoirien välistä suhdetta ja näiden välistä sosiaalista asemaa. Toinen alkutunnari taas näyttää kuinka hahmot vihdoin seisovat yhdessä pahuutta vastaan, eli tässä tapauksessa Makishimaa. Tunnarit ovat täysin toistensa vastakohtia, mutta tämän takia ne myös toimivat. Lisäksi alkuttaneiden musiikin tyyli muuttuu samalla lailla kuin animaatiokin. Enimmäisen tunnari kappale "abnormalize" on kylmä ja viiltävä kappale, joka sopii tunnarin kylmään tulkintaan. Toisen alkutunnarin biisi "Out of Control" on taas paljon energiantäyteisempi ja voimakkaampi kuin ensimmäinen tunnari. Toisesta alkutunnarista löytyy jo selvästi toivoa ja toveruutta, kun taas ensimmäinen tunnari on yksinäinen ja kolkko.

Virtuaalimaailmassa hahmojen avatarit kertovat paljonkin käyttäjistään.

Lopputunnarit taas jättivät hieman kylmiksi ja olivat mitäänsanomattomia. Ensimmäisen tunnarin biisi "Namae no nai Kaibutsu" on ihan kiva kappale. Se kuulostaa tosi kivalta varsinkin silloin, kun se alkaa soida ennen varsinaisten lopputekstien alkua. Valitettavasti tunnarin animaatio on todella mitäänsanomatonta, eikä oikeastaan tue mitenkaan musiikkia. Pidin todella paljon tunnarin aloituksesta, mutta EGOIST:n vahva kappale olisi tarvinnut paljon vahvemman animaation päästäkseen oikeuksiinsa. Toisen lopputunnarin biisi on taas huomattavasti rauhallisempi ja herkempi kuin ensimmäisen. Sen animaatio on myös hyvin yksinkertainen ja rauhoittava. Se on kuitenkin jopa unohdettavampi kuin ensimmäinen tunnari, sillä se ei vaan jää mieleen. Itse en ainakaan tästä tunnarista muistanut mitään tätä arvostelua kirjoittassani.

Vaikka en niin lämmennyt millekään sarjan tunnarille, niin Psycho-Passin muusta soundtrackista pidin taas oikein paljon. Pyscho-Passin ost on todella hienoa kuunneltavaa ja siletä löytyy monia hyviä kappaleita. Elektromusiikin tyyli toimii loistavasti sarjan scifi teemaan, mutta siihen on sekoitettu myös elementtä muistakin musiikkityyleistä. Lisäksi sarjassa kuullaan muutamia herkkiä ja koskettavia biisejä. Sarjan musiikki toimii juuri niin kuin sen pitääkin. Se nostaa kohtauksien tunnelman ja arvon aivan uudelle tasolle ja tukee sarjan kohtauksia. Kappaleet kuten "Sono Juukou Wa, Seigi Wo Shihaisuru", "Dominator" ja "Inochi no Arikata"  ovat todella upeaa kuunneltavaa, mutta se mistä sarjan muistaa on sen nimikko biisi "PSYCHO-PASS". Tämä biisi on todella voimakas ja monisävyinen ja aina, kun se rupeaa soimaan sarjan aikana, niin se saa adrenaliinin virtaamaan.


1 + 1 on ?

Epäröin Psycho-Passin uudelleen katsomista, sillä enimmäinen katsomiskerta ei saanut minua innostumaan sarjasta. Toinen kerta antoi kuitenkin paljon enemmän ja samalla huomasin paljon yksityiskohtia mitä en aiemmin ollut huomannut. Psycho-Passia voisi kuvailla ilotulitukseksi, täynnä jännitystä ja värikkyyttä. Mutta itse jäin kaippaamaan jotain. Vaikka kuinka pidin sarjasta, sen tarinasta ja hahmoista, jokin siinä jätti silti kylmäksi. En löytänyt itse sanoja kuvaamaan tunnetta, mutta Glass Reflection kuvasi hyvin tunteeni sanoiksi. Psycho-Pass on kuin ilotulitus, jota katsot tv:stä, etkä ole itse paikanpäällä kokemassa sitä. Sarja herättää ajatuksia ja on kiinnostava, mutta se pysyy kuitenkin sen verran etäisenä katsojalle, että siitä ei tunnu saavan kaikkea irti. Psycho-Pass ei missään nimessä ole huono sarja. En silti voi antaa sille aivan parhainta arvosanaa. Annankin sarjalle Suositeltava-leiman kylkeen, sillä tämä sarja ilahduttaa toveruudella, itkettää katkeruudella, ahdistaa vihalla ja inhottaa raakuudella. Se saa myös ajattelemaan, että onko oikeasti  Pyscho-Passin kuvaama tulevaisuus tulossa. Toivottavasti ei ole, sillä haluan jatkossakin valita omat päälle pantavani, sopivat ne sitten kuinka huonosti yhteen.

 

#39. Mobile Suit Gundam 0079

Mobile Suit Gundam sijoituu vuoteen 0079, jolloin ihmiskunta on siirtynyt asumaan siirtokunnissa avaruuteen. Ihmiskunta on kuitenkin jälleen kerran sodassa ja vastakkain ovat Zeonin ruhtinaskunta sekä Maan liittovaltio. Käyttämällä voimakkaita ja kehittyneempiä humanoidirobotteja, jotka tunnetaan nimellä "mobile suit", Zeon on saavuttanut nopeasti yliotteen Maasta. Päähahmomme Amuro elää rauhallista elämää, kunnes Zeonin joukot päättävät hyökätä hänen kotisiirtokuntaansa. Kaaoksen keskellä Amuro nousee testaamattoman gundamin ohjaamoon pelastaaksensa lapsuudenystävänsä ja muut siirtokuntalaiset Zeonin sotilailta. Päätös johdattaakin Amuron vaaralliselle ja jännittävälle matkalle halki avaruuden, jonka aikana hän saa uusia ystäviä mutta myös vihollisia. 

Pitkästä aikaa kirjoittelen tänne blogiin animesta. Julkaisulistaa selatessani huomasin, että edellinen animepostaus on kesäkuulta. Hups! Mutta korjataampa tilanne, sillä tälle kertaa on syyningissä robottisarjojen isä ja merkittävä teos animen historiassa. Nimittäin vuoden 1979 Mobile Suit Gundam. En tiedä mistä innostus katsoa alkuperäinen Gundam oikein tuli, sillä en ole koskaan ollut järin kiinnostunut mechamätöstä. Vaikka kokemukseni genren osalta eivät ole olleet huonoja, niin en ole saanut varsinaista fanitussykäystä genreä kohtaan. Enkä voi vieläkään oikeastaans sanoa, että olisin vannoutunut mechasarjojen palvoja. Mutta täytyy sanoa ettei matka ollut tälläkään kertaa hassumpi.

Ensimmäisten jakson perusteella Mobile Suit Gundam 0079:n kylkeen voisia äkkiä iskeä tavallisen sota-animen leiman. Ja sitähän se onkin, sillä joka jaksossa käydään vähintään yksi taistelu Zeonin sotilaiden ja White Basen miehistön välillä. Sarja on kuitenkin paljon muutakin. Se nimittäin tuo hyvin ilmi sodan järjettömyyden, kun ihmisiä kaatuu molemmilla puolilla vallanhimoisten ihmisten ollessa johdossa. Pian sota ei kuitenkaan rajoitu enää Zeonin ja Maan väliseksi vaan myös Amuron ja sotaässä Charin välille. Sarja tuo esiin sodan kauheuden ja sen mitä se tekee ihmismielelle. Mutta ennen kaikkea Mobile Suit Gundam 0079 on kasvutarina itsensä löytämisestä. Sarja on enemmän hahmo- kuin tarinavetoinen, sillä vaikka taisteluilla ja vihollisen voittamisella on osansa tarinan kuljetuksessa ja viihdyttävyydessä, niin niiden kuuluu toimia pikemminkin ponnahduslautana hahmojen kehityksessä ja kasvussa. Jokainen taistelu nimittäin kertoo enemmän hahmoista ja kasvattaa näitä, kuin että taistelut olisivat vain päätöntä mättöä.

Päähahmojen sekä eri osapuolet on helppo erottaa taistelun aikana toisistaan robottien erottuvien ulkonäköjen ansiosta. Varsinkin Amuron Gundam sekä Charin mobile suit erottuvat muusta hahmomassasta.

Sarjan alussa White Base-aluksella pakenee ryhmä toisilleen tuntemattomia ihmisiä, joista muutamat ryhtyvät puolustamaan alusta ja henkikultaansa. Aluksi todella hajanainen porukka ei meinaa toimia yhteen vaikka kaikilla on omat taitonsa ja kykynsä olla hyödyksi. Sarjan edetessä onkin hieno huomata miten paljon hahmojen välinen dynamiikka muuttuu ja kuinka he oppivat vetämään yhtä köyttä. Hahmot kasvavat sekä yksilöinä että tiimin jäseninä. Samalla nämä oppivat tukemaan toisiaan ja ymmrtämään kuinka tärkea jokaisen panos on White Basen puolustamisessa. Valitettavasti hahmokaarti oppii läksynsä usein kovimman kautta.

Mutta siinä missä hahmojen väiset suhteet kehittyvät, myös hahmot kasvavat yksilöinä, sekä ihmisinä että White Basen miehistön jäseninä. Ja selviten tämä näkyy päähahmossa Amurossa. Amuro on alusta asti erittäin ristiriitainen hahmo, sillä hän osaa välillä olla todella itsekeskeinen ja kova angstipallero, mutta taas välillä hän on vahva ja ja lähimmäisiä rakastava cool Gundam-pilotti. Amuron aaltoileva asenne ja luonne tekevät hänestä kuitenkin mielenkiintoisen päähahmon seurata. Hän ei pilotoi Gundamia koska haluaisia vaan siksi koska hänen on pakko. Hän ei ole se hyvätahtoisin protagonisti, joka empimättä uhraisia itsensä tuntemattomien takia. Tämä erottaa Amuron tavallisesta ja kulutetusta sankarin muotista, jonka kuuluisi olla aina valmis auttamaan muita hädän alaisia. Hänen vaihteleva luonteenlaatunsa tekee myös hänestä inhimmillisen, sillä hän toimii tavallisten teinien tavoin ensin tunteiden perusteella ennen kuin ajattelee. Hänen reaktionsa kuoleman pelkoon, epäonnistumiseen ja lähimmäisten menettämiseen ovat juuri sellaisia miten kuka tahansa meistä kokisi ne. Sarjan edetessä on kuitenkin parasta nähdä miten Amuro kehittyy sekä ihmisenä että Gundam-pilottina.  Kehityskaarensa aikana Amuro käy läpi kaikki mahdolliset tilanteet ja tunteet. Hän käy sekä aivan masennuksen syvissä syövereissä, kuin myös liihottelee pääpilvissä kokien olevansa korvaamaton, ennen kuin löytää sen oikean välimaaston.

Muiden hahmojen kehityskaaret eivät ehkä ole niin suuria, mutta heihinkin tutustutaan melko hyvin sarja aikana. Jopa alussa kusipäinen ja pelkurimainen Kai kehittyy sympaattiseksi ja vahvaksi hahmoksi. Muutamat hahmot eivät taasen saaneet järin ruutuaikaa, kuten Amuron lapsuudenystävä Fraw Bow. Muutenkin sarja laittaa sen loppupuolella hahmot tekemään hieman kummallisia päätöksiä. Kummallisia ihastumisia ainakin Mirain suunnalta tapahtuu ainakin kerran, jossa ei tunne olevan mitään järkeä, kun ottaa huomioon mitä sarjassa aiemmin oli tapahtunut. Onneksi sarja muuten jättää romanttiset hetket minimiin, vaikka pienistä romatiikan tyngistä vihjailtiinkin.

Amuron pienet uhman elkeet korostavat hahmon nuorta ikää, mutta tekevät tästä silti samaistuttavan.

Mobile Suit Gundam 0079:lle täytyy antaa kyllä kunniaa siitä, miten hyvin se onnistui pitämään itsensä viihdyttävän ja tarinansa kasassa yli 40 jakson ajan. Varsinkin sarjan alku sekä keskivaihe olivat todella vahvoja sekä tasapainoisia kokonaisuuksia. Sarjan lähestyessä loppuaan se kuitenkin menettää ottettaan hieman ja loppu tuntuu hieman kiirehdityltä. Joitakin asioita ei selvitetty perinpohjin ja tiettyä hätiköinti näkyi viimeisissä jaksoissa. Sarja vie myös tätä Gundam-pilottien Newtype-konseptia liian pitkälle, jota ei selitetä kunnolla eikä siinä tunnu olevan mitään järkeä. Hieman horjuvasta lopetuksestaan huolimatta sarja oli todella viihdyttävä ja sitä katsoi kyllä mielellään. Ehkä sarjan jatko-osa Mobile Suit Zeta Gundam antaa vastauksia joihinkin hieman auki jääneisiin asioihin.

Ottaen huomioon, että Mobile Suit Gundam 0079 ilmestyi vuonna 1979 niin sen animaatio on yllättävän laadukasta. Eihän se mitenkään vedä vertoja nykyajan animelle, mutta sitä on kuitenkin kiva katsoa ja sen laatu säilyy hyvänä loppuun asti. Tietenkin tiettyjen kohtauksien kierrättäminen budjetin säästämiseksi näkyi animaatiossa, mutta koska nämä oli sulautettu melko hyvin jaksoihin niin eipä sekään katsomiselämystä haitanut. Sarjan vanhuuden huomasi ehkä parhaiten taistelukohtauksissa, jotka olivat hieman itseään toistavia ja kankeita. Sarjassa kuitenkin käytetään sellaisia animaatiokikkoja mitä ei nykyanimessa juuri näe. Erilaisten värien ja tiettyjen grafiikoiden käyttäminen sarjassa sai sen tuntumeen virkistävältä katsottavalta. Joissakin asioissa Mobile Suit Gundamin animaatio on kuitenkin automaattisen vanhentunutta, joka pistää silmään varsinkin hahmomalleissa.

Char on erittäin mielenkiintoinen pahishahmo, onka hahmodesing on sarjan onnistuneimpia.

Mobile Suit Gundamia 0079 katsoessa sieltä kuulee kappaleita, jotka varmasti ovat jo nykyään hyvin ikonisia sarjan fanien keskuudessa. Sarjan musiikki ei itseeni iskenyt niin kovaa, vaikka ei se huonoa ole. Se sopii sarjaan todella hyvin, sillä sen mahtipontinen ja vahva tyyli sopii luomaan tunnelmaa taistelukohtauksiin kuin myös muihin jännittäviin hetkiin. OST on kuitenkin sellaista mitä en kuuntelisi sarjan ulkipuolella. Muutamat biisit kuten "Pathetic, but Decisive", "Gundam on the Earth", "Gallant Char" ja "Affraid of Battle" ovat varmasti sellaisia, joista sarja muistuu mieleen jatkossakin. Sarjan alkutunnarista taas pidin todella paljon. "Tobe! Gundam" on todella ikoninen kappale, joka herättää Gundam henkisyyden eloon. Koh Ikedan syvä ja tumma ääni hellii korvia ja innostaa yhtymään laulamaan mukana. Biisin sanat eivät ehkä ole järin omaleimaisimmat, mutta harvoimpa nykypäivänä alkutunnareissa lauletaan sarjan päätähdestä. Alkutunnaria ei kyllästynyt kuuntelemaan koko sarjan aikana, kun taas sarjan lopputunnari en kärsinyt kuunnella kahta kertaa enempää. Okei, biisin idea on hyvä, mutta lähinnä se aiheuttaa nykykuuntelijalle myötähäpeää. "Eien ni Amuro" on melkein surkuhupaisa biisi, sillä ensimmäisten sanojen jälkeen seuraa vain liuta isoja tyrskähdyksiä. Sanoisin melkeimpä ettei tämä kappale ole oikein my cup of tea.

Summati summaa

En ehkä odottanut pitäväni Mobile Suit Gundam 0079:stä näin paljon. Se ei ehkä ole kaikkien aikojen suosikkisarjani, mutta oli se silti kaiken ajan väärti. Yli 40 jaksoa katsoi nopeasti läpi ja kastomisen jälkeen jäi oikein hyvä fiilis, joten arvosanaksi annan Katsottava. Sarja ei ole täydellinen, sillä sillä on tietyt puuttensa sekä ongelmansa. Sarjan hahmot ovat sen päätähti ja päähahmojaan se kohteleekin hyvin. Erityisesti hahmojen kasvua ja kehitystä on mielenkiintoista seurata, samoin kuin näiden tiimipelaamisen kehittymistä. Amurokin on erittäin mieluisa päähenkilö, joka poikkeaa tavallisesta sankarin muotista. Hahmojen takia tätä sarjaa kannattaakin katsoa, sillä tarinaltaan sarja ei ole mitenkään erikoinen ja on paikoitellen melko nähty ja itseään toistava. Jos vanhemmat ja pidemmät sarjat eivät kammoksuta niin Mobile Suit Gundam 0079 on ehdoton katsottava. Se ei sovi kaikille, mutta jos yhtään Gundam- tai mechasarjat kiinnostavat niin ehdottomasti Mobile Suit Gundam 0079 kannattaa harkita.

#33. Made in Abyss

Made in Abyss kietoutuu yhden ison mysteern ympärille. Nimittäin suuren ja mittaamattoman syvän kuilun, jota myös Abyssiksi kutsutaan. Kukaan ei kuitenkaan tiedä miten Abyss on syntynyt, kuinka syvä sen ja mitä sen pohjalta löytyy. Abyss ei ole myöskään mikä tahansa kuoppa, sillä se sisältää kirouksen. Kyseenalaistettavaa on hieman se, että kenen nerokas mielleyhtymä on ollut rakentaa kokonaisen kaupunkin kuilun reunalla ja täten samalla altistua Abyssin kiroukselle. Kirous nimittäin ajaa ihmiset hulluuteen hitaasti mutta varmasti ja se onkin läsnä ihmisten jokapäiväisessä arjessa. Abyssiin mentäessä kirouksen aikaansaamat oireet pahenevat mitä syvemmälle uskaltautuu. Tässä olisi tietenkin helppo ratkaisu olla menemättä sinne, kun ottaa huomioon mitä hirviöitä sen sisällä lymyille. Mutta Abyssistä kuitenkin löytyy harvinaisia ja rahan arvoisia reliikkejä, joista on tullut osa tämä kaupungin taloutta. Näin ollen osa ihmisistä uskaltautuvat Abyssiin ja heitä kutsutaan Cave Raideriksi, joilla on jopa oma arvojärjestys. Aloittelijat ovat punaisia pillejä ja syvimmälle tasoille uskaltautuvat konkarit ovat taas valkoisia pillejä. Päähahmomme Riko haluaa selvittää Abyssin salat ja tulla äitinsä kaltaiseksi arvostetuksi valkoiseksi pilliksi. Hänen äitinsä Lysa on kuitenkin kadonnut viimeisimmällä retkellään eikä kukaan ole kuullut tästä sen jälkeen. Mutta eräänä päivänä Riko saa viestin, joka on todennäköisesti hänen äidiltään, Abyssin pohjalta. Näin Riko ja tämän robottiystävä Reg, päättävät matkata Abyssin syövereihin ja etsiä Lysan.

Kun Made in Abyss alkoi vuonna 2017, en ollut järin kiinnostunut sarjasta. En olisi odottanutkaan, että katsoisin sarjan näin pian sen ilmestymisen jälkeen. Ihmiset jaksoivat kuitenkin puhua siitä ja moni kaverikin oli jo mulle sitä ehtinyt suositella. Eli Made in Abyss kuuluu ihanaan sarjaamme, sarjat-joita-mun-ei-pitänyt-koskaan-katsoa. Välillä mietin, että olenko mä vähän liikaa vaikutuksille altis xD.

Okei heti ensimmäisenä mua häiritsi tämän tarinan setuppi. Ensinnäkin se, että 12 vuotias lapsi päättää lähteä vaaralliselle matkalle Abyssin pohjalle, mistä hyvin harva konkarikaan on palannut takaisin, ja joka on täynnä toinen toistaan karmaisempia ja vaarallisempia hirviöitä. Ja motivaationa tähän kaikkeen on paperilappu, jonka alkuperää eikä kirjoittajaa voida edes vahvistaa. Täytyy sanoa, että nämä lapset heivataan aika liian heppoisin perustein vaaralliselle matkalle, varsinkin kun Rikon pitäisi periaatteessa kyllä tietää kuinka vaarallinen Abyss voi olla. Myös se, että kuinka helposti Riko ja Reg päättävät lähteä kohti Abyssin pohjaa ilman sen kummemaa suunnitelmaa tai varustusta. Huomioikaa heillä ei ole edes mitään aseita mukana. Tähän vielä päälle joidenkin aikuisten outo suhtautuminen koko lasten seikkailuun ja miten he katsovat koko touhun läpi sormiensa.

Mutta jahka sarja pääsee irti kankeasta ja kiireisestä aloituksestaan niin lähtee se etenemään todella mielenkiintoiseen suuntaan. Koska heti sarjan alussa oli tiedossa mitä Abyss mahdollisesti pitää sisällään ja koko ajan on pelko takapuolessa, koska Abyssin kirous voi iskeä, niin tämä sarja muuttuu jännittäväksi heti kaksikon laskeuduttua ensimmäiselle Abyssin tasolle. Tällä sarjalla oli sellainen tietty lataus ja jännitysmomentti mukana, mikä piti mielenkiinnonkin yllä. Eikä Made in Abyss paljon lupauksiaan riko, sillä mitä enemmän Riko ja Reg etenevät kohti Abyssin pohjaan, sitä karmivammaksi tämä homma muuttuu.

Made in Abyss osaa myös hyvin esitellä sen maailmaa ja tutkia sitä. Se on täynnä erilaista tietoa aina Abyssin sisällä lymyävistä hirviöistä sen eri kerrosten upeisiin ympäristöihin. Sarjassa on oiken tutkimusmatkailun fiilis ja siitä tulee mieleen seikkailupelit, joissa edetessäsi kartoitat sinua ympäröivää maailmaa. Silti tämä sarja ei ole mikään huviretki. Vaikka se rakentaa todella kaunista ja ihmeellistä maailman kuvaa, niin samalla päähahmomme ovat koko ajan hengenvaarassa. Kontrasti kauniin ja vaarallisen välillä on todella huima ja se saa rauhallisinakin hetkinä niskakarvat irsottamaan. Made in Abyss tavallaan huijaa katsojaansa uskomaan rentoon ja hyvänmieliseen seikkailuun, kunnes taas hetken päästä se iskee jotakin kamaluuksia päähahmojemme tielle. Raaka todellisuuden tunne on kokoa ajan sarjassa mukan eikä se katoa missään vaiheessa.

Kaiken päälle se, että Abyss muuttuu sitä epäystävällisemmaksi ja vaarallisemmaksi mitä syvemmälle pääsemme. Eivätkä tätä ole ainoastaan hirviöt tai ympäristöt, vaan myös jotkin Abyssissa kohtaamat ihmiset. Ihmisiä kohdatessa Abyssissa ei voi olla milloinkaan varma miten he kohtelevat päähahmojamme ja kuinka vihamielisesti nämä suhtautuvat kahteen uhkarohkeaan lapsoseen. Ja tämä sarja tuntuu muuttuvan aina vain synkemmäksi mitä enemmän se etenee. Se paljastaa sen loppupuolella todella pimeitä ja ahdistavia asioita sekä surullisia hahmokohtaloita. En olisi aluksi uskonut kuinka henkisesti rikki tämä sarja sai mut. Sen lopetus on niin surullinen ja lopullinen, että se sai mut tirauttamaan pari kyyneltäkin.

Nanachi on varmaan sarjan söpöin ja karismaattisin hahmo

Sitten päästäänkin kahteen päähahmoomme, ja voi pojat, että kun mulla on puhuttavaa Rikosta. Aloitetaan nyt kuitenkin ensin Registä. Reg on robotti, jonka Riko löysi Abyssin syövereistä ja joka lähtee tämän mukaan myös takaisinkin sinne. Reg on kahdesta päähahmostamme paljon pidettävämpi ja samaistuttavampi. Hän reagoi kaikkeen uuteen ja ihmeelliseen juuri niin kuin hänen ikäisen lapsen kuuluisikin. Ja kiinnostavinta on, että hän tuntuu kaikista inhimillisimmältä hahmolta. Mikä on tietenkin vähän jännä, kun Reginhän pitäisi olla robottii. No mulle on omat epäilyksensi tästä asiasta. Reg on tosi herttainen ja huomaavainen hahmo, joka on aina valmis puolustamaan ystäviään. Onkin vähän sääli, että hän ei tunnu saavan sitä ansatsemaansa kunnioitusta. Pidin Regin hahmosta todella paljon , kuten myös sarjan lopetuksesta, koska Regillä oli siinä suurempi osa. Eikä eräällä toisella...

Mistä pääsemmekin sitten toiseen päähahmoomme Rikoon. Siinä missä Reg on lapsenomaisen, terveen kiinnostunut kaikesta ja on varustettu maalaisjärjella - jossain suhteessa - niin Riko on taas aivan toista maata. Sillä Riko tuntuu innostuvan asioista joista normaalisti sen ikäiset lapset eivät kovinkaan pitäisi. Esimerkiksi, jos tämä sattuu löytämään irtonaisen jalan, niin tämän reaktio olisi tyyliin "hei mä löysin jalan, vähänks hienoo!". Häneltä tuntui myös puuttuvan se tietty maalaisjärki, sillä vaikka hän tietää Abyssin kauheuksista ja vaarallisuudesta niin tämä ei tunnu tajuavan sitä. Hän tuntuu vain paahtavan täysillä eteenpäin eikä ajattele nenäänsä pidemmälle. Ja juuri tämän aseenteen takia Reg joutuukin pelastamaan hänet useammankin kerran. Toisaalta ymmärrän miksi Riko on niin innokas pääsemaan tutkimaan Abyssia, mutta hän ei tunnu silti ymmärtävän kuinka vaarassa hän ja Reg koko ajan ovat. En oikein osaa sanoa pidinkö Rikon hahmosta, sillä suurimmaksi osaksi hän tuntui vain ärsyttävältä, eikä näe koko kuvaa Abyssistä. En myöskään pitänyt siitä miten hän kohtelee Regiä välillä hyvin tylysti ja esiinneellistää tätä koko ajan. En tiedä onko Riko muuten vain sekaisin vai onko hän elänyt liian kauan Abyssin lähellä.

Kyllä mäkin kyseenalaistaisin Rikon toimia

Kaksikon välinen suhde on pääosin todella synmpaattista katsottavaa ja se on juuri sellainen hellyttävä ja viaton. Sarjan edetessä tulee kuitenkin selväksi, että Regillä voisi olla joitain isompia tunteita pelissä. Minun kävikin vähän sääliksi Regiä, sillä tämä tuntuu aidosti välittävän Rikosta, kun taas Riko tuntuu vain ajattelevan Regiä mielenkiintoisena tutkimuskohteena. Välillä kysyinkin vain itseltäni, että mitä Reg loppujen lopuksi näkee Rikossa.

Kun katsoin Made in Abyssin ensimmäisen jakson niin olin myyty. Sen animaatio on nimittäin jotain lumoavan kaunista. Vaikka hahmojen ulkonäkö on yksinkertainen ja lapsenomainen, niin sarjan taustat ovat taas todella tarkkoja sekä yksityskohataisia. Yksinkertaiset hahmomallit ja yksityiskohtaiset taustat peilaavat hyvin toisiinsa ja korostavat toisiaan todella hyvin. Melkein hävettää myöntää, etten aikonut katsoa tätä sarjaa pelkästään sen hahmomallien takia. Sarjassa myös Abyssin eri kerrokset oltiin animoitus tosi hyvin, sillä kaikki ne eroavat toisistaan, mutta eivät kuitenkaan niin paljon, että kerrosten välinen yhteys katkeaisi. Pidin myös siitä miten sarjan tunnelma muuttuu koko ajan synkemmäksi ja tummemaksi mitä syvemmälle Abyssiin mennään. Sarja osaa luoda sen tunnelman todella hyvin ja se saa aikaan todella painostavia sekä ahdistavia hetkiä animaationsa avulla. Myös kaikki hirviöt mitä sarjassa nähdään oltiin tehty todella hyvin ja sarja onkin täynnä mitä kummallisempi elukoita. En olisi uskonut että Kimea Citrus onnistuu tuottamaan näin upeaa jälkeä.

Myös Made in Abyssin alkutunnarin animaatio on todella nättiä katsottavaa. Se on todella värikäs ja pirteä ja siitä puskee läpi tietty seikkuilun tuoksu. Tunnarin merkitys kuitenkin muuttuu koko ajan sarjan edetessä, eikä sitä katso enää viimeisen jakson jälkeen samalla lailla kuin ensimmäisen aikana. Myös alkutunnarin musiikki oli hyvää kuultavaa. "Deep in Abyss" niminen biisi on todella kaunista kuultavaa ja pidin varsinkin tunnarin aloituksesta, sillä se saa todella innostumaan tästä sarjasta. Olisin ehkä muuten toivonut vähän energisempää biisä mutta pidin kappaleen temmosta ja rytmistä näinkin.

Lopputunnari oli taas puolestaan paljon rauhallisempi ja siinä on tietty happy-go-lucky fiilis. Tunnari on pirteä ja iloinen, mikä eroaa huomattavasti sarjan todellisesta luonteesta. Pidin myös tunnarin pelimäisestä animaatiosta sekä sen yksinkertaisuudesta. Musiikiltaan tunnari ei kuitenkaan pärjää alkutunnarille.

Aluksi luulisi, että Made in Abyssin ost olisi täynnä iloisia ja hyvän tuulisia biisejä, jotka innostavat katsojaa ja nostavat mieltä. Miettikääpä uudelleen, sillä suurin osa sarjan ost:n kappaleista ovat synkkiä ja surumielisiä, jotka saavat katsojan mielen laskemaan kuin uppoavan laivan. Mutta se on silti todella kaunista kuultavaa. Musiikki on hyvin piano-painotteistä ja siinä on tiettyä herkkyyttää sekä melankolisuutta mukana. Osa kappaleista ovat myös todella mielekiintoisia ja omalla tavallaan karmaisevia, sillä niissä on yhdistetty sekä herkkää melodiaa että karmivia äänitehosteita. Hyvänä esimerkkinä tästä on esimerkiksi karmivan kaunis "Depths of the Abyss" sekä "Air", jotka nostattavat vilun väreet varpaista asti. Mutta upeimmat kappaleet, mitkä jäävät takuulla katsojan mieleen ja joista Made in Abyssin muistaa, ovat "Underground River", sekä ehdoton suosikkini Takeshi Saiton säestämä "Hanezeve Caradhina". Tämä biisi saa mieleni aina haikeaksi ja se jotenkin kuvastaa hyvin Made in Abyssin surullisuutta. Myös Saiton hempeä ja herkkä ääni saa vain kuuntelemaan musiikkia ja uppoamaan sen laineille. Sarjan musiikki lumoaa ja muita hyviä biisejä sarjasta ovat mm. "New World Shiro Fue no Yobigoe ", "Nanachi in the Dark", "Saber tooth", "The First Layer", "Tomorrow" sekä "Pathway".

Summa summarum

Okei, tässä vaiheessa mulla on vaan yksi kysymys: koska tulee toinen kausi? Mulla oli tietyt epäilykset sarjaa aloittaessa enkä todellakaan uskonut pitäväni siitä näin paljon. Eihän sarja ole täydellinen, sillä sen alku on vähän hutaistu ja pitkäveteinen, eikä sen toinen päähahmo vedä kovinkaan puoleensa. Mutta kun sarjan loppupuolella alkoi ilmetä pimeitä ja ennenkuulumattomia asioita, niin en voi sanoa ettenkö olisi jäänyt sarjaan koukkuun. Kuten olettaa saattaa, niin Made in Abyss jää pahasti kesken. Riko ja Reg eivät ole pääseet vielä puoleenkaan väliin Abyssia, joten kuilun pohjalle on vielä pitkä matka. Haluiaisn vain saada tietää enemmän Abyssista, sen hirvöistä ja siitä, mitä tämän kaiken takana lopulta on. Mutta onneksi toinen kausi on jo julkistettu, joten nyt vain odottamaan sen alkamista. Vaikka sarjassa oli paljon asioita joista en niin pitänyt, niin kyllä Made in Abyss on silti Suositeltavan arvoinen. Antakaa tälle sarjalle mahdollisuus, sillä se muuttuu koko ajan mielenkiintoisemmaksi ja syvällisemmäksi mitä aluksi luulisi.

#24: Shinsekai Yori

Onko teille tullut koskaan vastaan sarjaa, joka saa samaan aikaan sinua inhoamaan, että rakastamaan sitä? Monenlaisia tunteita herättävät sarjat ovat aina plussaa, mutta jos juoni ja toteutus menevät liian monimutkaiseksi onnistuuko sarja viihdyttämään täydellä potentiaalillaan? Tällä kertaa ruodinnassa mysteerinen jännärisarja Shinsekai Yori.

Tarina

Sarja sijoittuu Kamisu 66 kaupunkiin sekä fiktiiviseen maailmaan, jossa lähes jokaisella asukkaalla on psykokineettisiä voimia. Voimat ilmaantuvat ensimmäistä kertaa noin 10-12 vuotiailla lapsilla ja tätä kutsutaan heräämiseksi. Voimien herätessä lapset pääsevät aloittamaan koulunkäynnin, jolloin he opettelevat käyttämään voimiaan. Rauhallisen ja ystävällisen kylän pinnan alla piilee kuitenkin salaisuus, sillä jostakin syystä lahjattomat sekä mieleltään epävakaiset lapset katoavat kuin tuhka tuuleen eikä kukaan tunnu enää muistavan näitä. Tarinaa seurataan 12-vuotiaan Sakin sekä tämän ystävien silmin, kun nämä saavat tietää retkellään asioita joita heidän ei olisi pitänyt saada koskaan tietää. Saki alkaa kyseenalaistaa kyläläisten elämäntavan sekä yhteisön kokonaan, sillä paljastuva totuus on karmeaa kuultavaa. Kuoren alla piilee kuitenkin syvempi ja pimeämpi salaisuus kuin hahmomme olisivat osanneet kuvitellakaan.

Arvostelu

Jos sarjaa voi kuvailla yhdellä sanalla, niin Shinsekai Yoria voisi kuvailla sanalla hämmentävä. Se herättää heti alussa katsojan mielenkiinnon kiinnostavalla setupillaan sekä kyseenalaistettavalla teemallaan. Sarjan idea ja tarina ovatkin sen parhaimpia puolia. Tarina on erittäin monitahoinen ja 25 jakson aikana ehtii tapahtua todella paljon. Tarinaa laajennetaan monelta kantilta ja sarjan maailman kokonaiskuva saadaan melko hyvin tuotua esiin. Shinsekai Yori on kuitenkin myös yksiä niitä sarjoja, joissa katsoja voi heti päätellä, ettei kaikki ole aivan kohdillaan. Sen tunnelma on jännittävä, intensiivinen sekä karmiva samaan aikaan, jolloin katsoja kokee tunnelman välillä jopa ahdistavaksi. Sarjalla on paljon juonenkäänteitä hihassaan eikä oikein koskaan voi tietää mitä tapahtuu seuraavaksi. Vakava alkuasetelma ei oikein muutu miksikään sarjan edetessä. Sarjan tavaramerkiksi nouseekin se, että vaikka tilanne vaikuttaisi kuinka iloiselta ja kaiken olettaisi olevan hyvin, niin katsojan takaraivossa kolkuttaa silti se pieni ääni joka kertoo. että kohtaa tapahtuu jotain ikävää. Tarinassa tapahtuu hyvin harvoin mitään positiivista, sillä huonoja asioita tapahtuu koko ajan ja vihdoinkin. kun kaikki vaikuttaa taas asettuneen kohdilleen tapahtuukin taas jotain vielä edellistäkin kamalampaa.

Koska sarjassa tapahtuu niin paljon juonen kuljetus tuntua välillä vaikealta ja puuduttavalta. Paljon asioita syydetään koko ajan ulos ja katsoja yrittää koko ajan pysyä kärryillä tarinan kulusta ja miten sen tapahtumat lopulta liittyvät toisiinsa. Shinsekai Yoria katsoessa täytyykin koko ajan olla hereillä, sillä jos katsoja unohtaa itsensä hetkeksikään saattaa pudota kärryiltä aika nopeasti. Juonen kuljetus onkin hieman epätasaista eikä sarjaa sovi oikein katsoa montaa jaksoa putkeen, sillä jo kahden jakson katsominen vaatii aikamoista sulattelua. Sarja itsessään antaa myös hyvin vähän suoria ja selviä vastauksia, ja katsojan on pakko itse miettiä ja täydentää vajaita rivejä. Shinsekai Yorin sanoma on tosin vahva ja se jatkaa samoilla linjoilla kuin Shiki sekä Owari no Serpah; se kyseenalaistaa edellä mainittujen tavoin molempien osapuolien tekemiset ja katsoja päätyy jälleen kerran pohtimaan, että kuka on todellisuudessa oikeassa. Juonta joutuu hieman lukemaan rivien välistä ja minun täytyy myöntää, etten tajunnut varmaan suurinta osaa asioita mitä tämä sarja yrittää kertoa vaivihkaa.

Shinsekai Yorin hahmoista on oikeastaan vaikea sanoa yhtään mitään. Osa hahmoista tuntui turhilta tarinan kannalta, eikä edes Sakiin päässyt kunnolla sisälle. Hahmoista ei saanut oikein kunnolla otetta ja itselleni ne jäivät hyvin etäisiksi. Hahmot tekivät välillä myös tyhmiä päätöksiä, eivätkä he tunnu näkevän itsestään selviä asioita. Oikeastaan mikään hahmo ei tuntunut kauhean pidettävältä tai samaistuttavalta, vaikka nämä kokevat välillä koviakin asioita ja joutuvat tekemään vaikeita päätöksiä. Ilahduttavaa kuitenkin oli, että hahmojen kasvua seurataan aina varhaisteiniydestä aikuisuuteen asti, jolloin tarinakaan ei ahtaudu liian pienelle aika välille vaan tapahtumien välissä saattaa olla aikaa jopa useita kuukausia tai vuosia.

Pääviisikko koostuu hahmoista, joita oli ihan kiva seurata sarjan ajan, mutta samalla nämä olivat melko stereotyyppisiä synkemmillä mausteilla. Saki on se perus sankaritar, joka haluaa ajatella kaikista hyvää ja haluaa auttaa toisia. Saki jäi minulle melko mauttomaksi ja hajuttomaksi hahmoksi, sillä on vaikea nähdä hänen päänsisäiseen maailmaansa. Satoru taas on se tuittupäinen pojannulikka, jonka kanssa päähahmomme jaksaa kinata. Satoru on oikeastaan Shunin lisäksi sarjan pidettävin hahmo. Valitettavasti hän on kuitenkin sen tarpeettomin ja turha hahmo, joka ei lopuksi saa oikeastaan mitään aikaiseksi. Hänen tehtäväkseen jää vain Sakin hienoinen tukeminen ja olla äänessä aina välillä. Näiden kahden suhde tuntuu myös pakotetulta enkä koko sarjan aikana nähnyt sellaista kipinää heidän välillään. Kolme vähemmälle huomiolle jäävää hahmoa ovat tietenkin Shun, Maria ja Mamoru. Shun on ihanan symppis naapurinpoika ja hänen ja Sakin välinen romanssi tuntuu paljon aidommalta kuin Satorun ja Sakin. Hänen ruutuaikansa jää kuitenkin harmillisen lyhyeksi kuten myös Marian. Maria on Sakin paras ystävä ja hän taitava käyttämään voimiaan. Hän kykenee mm. levitoimaan sekä lentämän. Mariankin rooli jäi sarjassa lopuksi melko köykäiseksi ja vähäiseksi. Mamoru taas saa vielä vähemmän ruutuaikaa kuin toiset ja hänestä on oikeastaan vielä vaikeampi saada mitään irti. Mamoru on hiljainen, pelokas ja rauhallinen, mutta hänen toimensa tuntuvat enemmänkin ärsyttämään.

Vielä mainittakoon pahiksemme Squealer. Tämä hahmo, jos mikä saa niskakarvat pystyyn. Hahmo on sarjan onnistuneimpia, sillä hän on niin niljakas ja juonitteleva ettei hänestä voi pitää, vaikka hänen aikeensa ovat omalla tavallaan hyvät, keinot vaan ovat väärät. Squealer huutaa koko olemuksellaan epäluotettavuutta ja hänen suhteensa sarjan hahmot tekevät ne suurimmat virheet. Hän on niitä hahmoja, joita säälii heidän ollessa heikkoja mutta joita vihaa näiden ollessa voimakkaita. Squealer jättää katsojaan hyvin ristiriitaiset tunteet, sillä hahmoa ei voi puhtain paperein luokitella joko hyväksi tai pahaksi.

Shinsekai Yorin animaatiolla ja minulla on ilmiselvä viha-rakkaussuhde. Pidin todella paljon värimaailmasta ja taustoista todella paljon. Varsinkin luonto- sekä metsämaisemat ovat todella kaunista katsottavaa. A-1 Pictures -studio osaa myös leikitellä tummilla väreillä, sillä se käyttää hyvinkin synkkiä sävyjä tuomaan tunnelmaan hieman karmivuutta ja painostusta. Sarja osaa tehdä itsestään myös selkäpiitä karmivan myös punaisen, violetin ja sinisen eri sävyillä. Värimaailman ansiosta tunnelma on huipussaan ja kohtaukset tuntuvat aina vain kuumottavimmilta. Mutta sitten on ne hahmot. Hahmomallit ovat todella hienot ja hahmojen päälle on luotu mitä kiinnostavimpia ja erikoisempia vaateluomuksia, jotka erottavat sarjan maailman meidän maailmastamme. Mutta hahmojen animaatio on vähän tönkköistä. Hahmot on myös piirretty hyvin yksinkertaisesti, eikä heissä näy paljon yksityiskohtia, kuten ryppyjä tai varjoja. Hahmojen ulkonäkö myös muuttuu joissakin jaksoissa, joka todellakin häiritsi minua. En tiedä onko kyseessä sarjan oma niksi erottaa todelliset hetket taikahetkistä, mutta itse en kovinkaan lämmennyt tälle jipolle. Joissakin kohdissa hahmojen kasvojen ilmeet myös näyttivät väkinäisiltä, eivätkä näiden ne tuntuneet kuvaavan tarpeeksi hyvin sitä tunnetta mikä hahmoissa vallitsi.

Sitä vastoin, sarjan musiikki on aivan loistavaa. Shinsekai Yori on täynnä intensiivisiä ja karmivia biisejä, jotka saavat niskakarvat nousemaan pystyyn. Mitään kovin aggressiivisen voimakasta musiikki sarjassa ei kuulla, vaan kappaleet ovat melko rauhallisia ja hidastemoisia sekä omalla tavalla voimallisia. Musiikki istuu sarjaan upeasti ja kuoropainotteinen lyriikallinen musiikki pukee sarjan maailmaa hyvin. Herkän karmaisevat biisit tekivät hyvin tehtävänsä tunnelman luonnissa, ja vaikka oikeasti iloisia ja valoisia kohtauksia näkee sarjassa harvoin, onnistuu musiikki nostamaan tunnelman jalustalle sekä aivan uudelle tasolle. Vaikka suurin osa kappaleista kuulostaakin melko samankaltaisilta löytyy seasta muutamia mainitsemisen arvoisia kipaleita, kuten: "Place Of Bakenezumi", "Gouma" , "Sad Separation" sekä "Kage no Denshouka Daisanbu".

Alkutunnareita sarjassa ei ole ollenkaan, vaan tarina jatkuu suoraan jakson alkaessa turhia kiertelemättä. Lopputunnarit kuitenkin löytyy ja ne ovat sekä visuaalisesti että musikaalisesti onnistuneita. Vaikka Shinsekai Yori häviääkin muussa animaatiossa, niin lopputunnareiden animaatioihin oltiin selvästi panostettu ja ne olivat silkkaa visuaalista ilotulitusta. Molemmilla tunnareilla on selkeä teema, sillä ensimmäinen kertoo selvästi Sakista ja toinen Mariasta. Heidän ääninäyttelijänsä laulavatkin tunnarit. Ensimmäinen tunnari on hieman iloisemman sävyinen kuin toinen, vaikka se on tavallaan melankolinen sekä synkkä sarjan tyyliin sopien. Animaatio on melko yksinkertaista, mutta todella hyvin toteutettua ja kaunista. Tummasta ulkoasustaan sekä yksinkertaisuudestaan huolimatta taustalla pyörii ajoittain, joitakin visuaalisia yksityikohtia. Myös Risa Tanedan laulama "Wareta Ringo"-biisi on todella kaunis ja rauhallinen. Tanedan syvä ja lämmin ääni sopii sarjan tunnelmaan ja tekee kappaleesta koskettavan. Toinen lopputunnari "Yuki ni Saku Hana" oli myös todella hyvä ja se tekee eron ensimmäisen tunnarin kanssa. Toinen tunnari on selvästi vahvempi ja se on paljon latautuneempi kuin ensimmäinen. Sen animaatio on edelleen melko simppeliä, mutta siinä on käytetty hieman enemmän taustoja ja yksityiskohtia täyttämään ruudun. Lisäksi animaatio on myös huomattavasti värikkäämpää. Kana Hanazawan kirkas, mutta rauhallinen ääni luo tunnarille surullisen ja sydäntä särkevän. Molemmat tunnarit ovat erittäin onnistuneita ja sopivat sarjaan todella hyvin.

Tuomio

Kannattaako Shinsekai Yori katsoa?

Mielestäni... kyllä...

Sarjasta joko pitää tai sitten sitä inhoaa. Shinsekai Yori on kunnianhimoinen teos eikä todellakaan sovi aivan kaikille katsojille. Tematiikaltaan vakava ja jopa brutaali sarja ei ole lisäksi tarinan kuljetukseltaan kaikista parhainta luokkaa, vaan se takkuillee joissakin kohdissa. Sarja onnistuu kuitenkin olemaan uniikki ja tarjoamaan katsojalle erilaisen katsomiskokemuksen. Se käyttää maailmaansa upeasti hyödykseen tarinan ja maailman luonnissa. Shinsekai Yorin tarina on vahva, intensiivinen ja puhutteleva, mutta samalla synkkä ja karmiva. Sarjassa tapahtuu hyvin harvoin mitään hyvää ja tapahtumat ovatkin enemmän negatiivisia kuin positiivisia asioita. Maratoonattavaksi sarja ei sovi, sillä jo kahden jakson katsomisessa on tekemistä ja jotta sarjan tapahtumissa pysyy perässä täytyy siihen keskittyä koko ajan. Kevyeksi iltapäiväkatsottavaksi sarjasta ei ole. Hahmoista on vaikea sanoa oikein mitään, sillä he olivat joko tylsiä, tarpeettomia tai katoavat sarjasta liian nopeasti. Sarja ei kerro hahmojen tunteista tai suhteista vaan pikemminkin siitä, mitä nämä tekevät ja näiden seurauksista. Hahmoista on vaikea saada kiinni ja jotkin hahmojen väliset suhteet tuntuivat pakotetuilta. On kuitenkin mukavaa seurata tarinaa, kun se ajoittuu aina hahmojen varhaisteiniydestä aikuisikään asti, joka avartaa näkökulmaa katsojalle. Hahmojen animaatio tuntuu jäykältä enkä pitänyt hahmojen vaihtuvasta animaatiotyylistä. Muu animaatio ja musiikki tekivät kuitenkin tehtävänsä loistavasti ja varsinkin sarjan musiikki on kaunista ja muistettavaa. En ehkä suosittelisi Shinsekai Yoria kaikista nuoremmille katsojille, sillä se selvästikin tarvitsee vanhemman ja karaistuneemman katsojan. Sarjalla on ainakin korkea uudestaan-katsomiskynnys, sillä siitä tajuaa paljon enemmän toisella katsomiskerralla.

Arvosana: 7,7/10