Näytetään tekstit, joissa on tunniste seikkailu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste seikkailu. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

#41: Banana Fish

New Yorkin katuja valtaavat raa'at jengit ja bisnestä pyörittävät vaaralliset mafiapomot. Kaduilla väkivaltaisuus rehottaa ja ainoastaan kovimmat selviävät. Päähahmomme Ash Lynx on kovaksi keitetty jengipomo, joka on suuren mafiapohattan Dino Golzinen ottopoika. Kovatahtoinen ja taitava ampuja Ash pääsee kuitenkin mysteerisen Banana Fishin jäljille, joka on jotenkin yhteydessä hänen veljensä onnettomuuteen. Pian Ash saa huomata, että Banana Fishin takana on jotain paljon suurempaa ja hirveämpää mitä aluksi oli kuvitellut. Pian Ash tutustuu japanilaispoika Eiji Okumuraan, jolla on erikoinen vaikutus Ashiin. Yhdessä Eijin, muiden jengiläisten sekä myös muiden hahmojen kanssa Ash ryhtyy ottamaan selvää Banana Fishistä. Mikä se on ja mikä sen tarkoitus on? Tästä retkestä on kuitenkin hauskuus kaukana, sillä astuttuaan mafiapomojen varpaille ja karatessaan Dinolta Ash on saanut peräänsä erittäin vaarallisen vihollisen.


Vihdoinkin pääsemme käsiksi synttäriarvsoteluihini, joidenka olisi pitänyt alkaa jo tammi-helmikuun vaihteessa. Kaikki kiireet kuitenkin pitivät sen verran kiireisinä, etten ehtinyt animea järin katsoa. Mutta tästä on hyvä alkaa, sillä tämä viidenneksi eniten ääniä saanut sarja, Banana Fish. Kun tulin tietoiseksi tämän sarjan animejulkaisusta, en ollut aiemmin kuullut koko sarjasta. Hypetys sen ympärillä sai kuitenkin kiinnostumaan sarjasta, joten aloitin tutustumisen lukemalla alakuperäisen mangasarjan. Ja voi että rakastuin siihen todella! Aivan tyhjästä en siis animea aloittanut. Yritän kuitenkin tässä arvostelussa olla vertailematta mangaa ja animea mahdollisimman vähän.

Lähtökohtaisesti Banana Fish on todella haastava arvosteltava, sillä samalla siitä olisi niin paljon sanottavaa, mutta taas siitä on vaikea kertoa mitään olematta spoilaamatta sen tapahtumia. Aloitetaan nyt kuitenkin turvallisesti. Sarjan tarina alkaa heti mielenkiintoisesti, kun Irakin sodassa olevista amerikkalaisista sotilaista yksi tulee hulluksi ja surmaa omiansa. Pian tarina siirtyy muutamia vuosia eteenpäin New Yorkiin. Banana Fishin tarina ei sijoitu meidän tuntemaan suhteellisen rauhalliseen New Yorkiin, vaan se on raaka ja kylmä paikka, jossa lasten prostituutio, mafiatappelut ja huumeet ovat arkea. Nykypäivän katsojalle Banana Fishin kuvaama New York voi vaikuttaa oudolta, mikä johtuu puhtaasti siitä, että alkuperäinen manga sijoittui suoraan 80-luvun New Yorkiin. Tässä Isossa Omenassa kadunkuvasta silmiin pistävät suuret graffitit sekä kaduilla norkuvat rotuihin jakautuneet jengiläiset. 80-luvulla tuollaiset asiat olivat varmasti tavallisempia katukuvassa, mutta jotka ovat jo kadonneet nykypäivän modernissa New Yorkissa.

Tässä piileekin sarjan suurin ongelma. Banana Fish juontaa juurensa 80-luvulta, jolloin hyvin erilaiset henkilöt ja tapahtumat olivat kansalle tutumpia. Animen myötä sarja haluttiin tuoda paremmin 2010-luvulle päivityksen kera. Valitettavasti animessa oikaistaan mutkia turhan suoriksi päivityksen kanssa, jolloin sarja tuntuu hieman epäuskottavalta. Vietnamin sota on muutettu Irakin sodaksi, jokainen hahmo on saanut älypuhelimen ja vaatteet muutetu nykyaikaisemmaksi. Tällaiset asiat on muutetu näppärästi, kun taas jotkin muut asiat ovat jääneet vähän puoli tiehen. Välillä jotkin hahmot käyttävät vielä lankapuhelinta ja osa jengiläisistä olisi kaivannut selvästi päivitystä nykypäivään. Tällaiset asiat saivat sarjan tuntumaan hutiloidulta ja asiat riitelivät keskenään. Sarjan huumorikin kärsi lievästi, kun nuorikot eivät enää ihmittele mikseivät vanhemmat hahmot osaa käyttää titokonetta. Eri vuosikymmenien tyylien yhdistäminen olisi voinut toimia, mutta vaikka se olisi ollutkin tässä tapauksessa tietoinen valinta niin se ei toiminut. Banana Fishin nykyaikaistaminen ei ollut huono idea, mutta näin puolihullun toteutuksen takia olisi voinut olla parempi, että sarja oltaisiin tehty sijoittumaan suoraan 80-luvulle alkuperäismateriaalin tapaan.

Banaani esiintyy sarjassa monessa konseptissa.

Silti vaikka Banana Fish ei onnistunut kaiksta parhaiten tuomaan itseään 2010-luvulle, niin ei se missään nimessä huono sovitus ole. Sarjan tarina on todella mukaansa vetävä ja kutkuttava. Tarina kehittyy koko sarjan ajan, sillä kun Banana Fishistä on otettu selvän ja aihe on kaluttu, niin sarjan valokeilaan osuu enemmän Ashin kasvaminen ja kostaminen Dinolle. Lisäksi siinä sivussa käsitellään paljon hahmojen välisiä suhteita, varsinkin Ashin ja Eijin. Tarinan kehittyessä koko ajan sarja pysyy kiinnostamavan koko ajan. Sarja ehkä kierrättää samoja ideoita vähän turhankin useasti, mutta se ei onneksi edes pääse haittaamaan, kun uusiakin hahmoja on maustamassa tarinaa. Tarinan tauotuksesta tulee vähän miinusta, sillä tarinan kuljetus tuntuu välillä turhan rushatulta. Tapahtumia ajoitetaan niin tiiviiseen tahtiin, että pidempi lepotauko olisi antanut vähän katsojallekin aikaa hengähtää. Tosin nopean temmon takia katsoja jaksaa pysyä hereillä jaksojen ajan ja sarjassa ehditään näkemään kaikki merkittävät tapahtumat. Sarja on selvästi kohdistettu vähän vanhemmalle katsojakunnalle, sillä sen tematiikasta löytyy hyvin synkkiö ja vakaviakin aiheita aina lasten prostituutiosta huumeisiin. Tarinan sävy on myös erittäin seksuaalinen, joka kuvastuu varsinkin Ashistä, joka käyttää seksuaalista vetovoimaansa häikäilemättömästi hyödykseen. Sarjassa nähdään myös muitakin seksuaalisia kohtauksia ja jopa seksiä. Mistään kovin kevyestä sarjasta ei siis ole kyse ja kovin herkille katsojille sarja voi olla hyvinkin ahdistava. Se kuitenkin onnistuu herättämään varmasti tunteita sekä keskustelua asioista, jotka ovat hyvin relevantteja vielä tänäpäivänäkin.

Vetävän ja vähkevän tarinan lisäksi Banana Fishin hahmot ovat erittäin onnistuneita. Päähahmojen Ashin ja Eijin lisäksi sivuhahmoistakin löytyi pureskeltavaa. Hahmot eivät ole yhden jakson ihmeitä, vaan nämä jäävät katsojan mieleen ja näillä on paikka tarinassa omien taustojensa kanssa. Oli sitten kyse Ashin vihamies Arthurista tai kiinalaisjengin pomoista, niin hahmot olivat mielenkiintoisia. Oli myös todella mukava huomata ettei kukaan hahmoista ollut täysin mustavalkoinen. Täysin pahikseksi leimattava Papa Dinokaan ei ole niin yksiulotteinen hahmo kuin aluksi luulisi. Moniulotteisuus näkyy myös hahmojen välisissä suhteissa, jotka eivät ole mitenkään yksiselitteisiä. Tästä varsinkin hyvinä esimerkkeinä Ashin ja Arthurin sekä Ashin ja Dinon väliset suhteet.

Yksi sarjan antoisimmista osuuksista on ehdottomasti kuinka Ash kehittyy sarjan aikana. Aluksi kovaksi ja ehkäpä jopa kylmäksi murhaajaksi tituleerattu Ash on monitahoinen hahmo. Hän jos kuka on joutunut kärsimään paljon. Ashin kovan kuoren alle käytkeytyykin Ashin herkempi ja haavoittunut puoli. Tarinan edetessä Ashin kovaakin kovempi kuori rikkoutuu pala palalta järisyttävien tapahtumien sekä Eijin ansiota. Pidin siitä miten Ash oli kuvattu huomattavasti tunteekkaampana hahmona. Tämä tekee Ashista oikeasti lähestyttävän hahmon, eikä niin kylmäkiskoista tapausta. Hänen kehitystään on hienoa seurata ja hahmona Ash tulee erittäin lähelle katsojaa. Hänen taustastaan myös paljastuu koko ajan enemmän ja enemmän. Ash on pääpojista ehdottomasti onnistuneempi ja saa enemmänkin ruutuaikaa, mutta ei Eijikään jää lepäämään laakreilleen. Eiji on selvästi persoonottomampi hahmo kuin Ash, sillä tämä ei lopulta ole kuin tavallinen poika Tokiosta. Tämä ei ole mestari ampumaan kuin Ash tai yhtä nokkela kuin Yut-Lung tai yhtä vahva ja taitava taistelija kuin Shorter. Eijistä tekeekin mielenkiintoisen hahmon juuri se, että tämä on niin tavallinen ja tämä reagoi asioihin juuri niinkuin tavallinen pullianen reakoi. Hän myös luo hyvän kontrastin Ashiin sekä muihin hahmoihin, jotka ovat elämää kohtaan lähes kyynisiä. Pelkäsin että Eijistä tehtäisin sarjan pelastettava neito, mutta hänelle oltiin annettu jopa aktiivisempi rooli kuin mangassa. Tämän tekemiset eivät myöskään vaikuta niin tyhmiltä ja naiveilta. Mitään varsinaista kehitystä Eijin hahmoon ei saada. Paitsi tämä on ehkä oppinut olemaan vähemmän nyhverö.

Naiset ovat aliedustettuina Banana Fishissä, mutta onneksi meillä on Jessica.
Silmien heijastusta käytetään sarjassa useaan otteeseen, mikä istuu sarjaan yllättävän hyvin. Tosin niistä tulee mieleen FREE

Olin onnesta sykkyrällä, kun sain tietää että Banana Fishin adaptoi studio MAPPA. Studion tuotannot ovat olleet lähtökohtaisesti animaatioltaan todella hyviä, vähintään keskivertoa. MAPPA ei pettänyt tälläkään kertaa odotuksiani. Banana Fishin animaatio on nimittäin nättiä katsottavaa. Se ei ehkä loista upeilla tehosteilla ja erikoisefekteillä, jonka takia animaatio toimiikin niinkin maanläheisessä sarjassa kuin Banana Fish. Animaatio on tasoltaan enemmän keskitasoa kuin loistavaa, mutta sarjassa on käytetty hienosti kameraa, jonka avulla kohtauksista on luotu todella dynaamisia. Sarja osaa säväyttää varsinkin toimintakohtaukissa, jotka ovat nopeita ja sulavia. Sarjan taustat ovat taas kauniita oli sitten kyse merinäköalasta tai vain katukuvasta. Hahmojen desingia on tuotu myös nykypäivään, mutta Akemi Yoshidan kädenjälkeä ei olla silti hävitetty kokonaan. Parhaiten animaatio loistaa kuitenkin alku- sekä lopputunnareissa. Alkutunnareista animaatio loistaa varsinkin toisessa alkutunnaarissa. Tunnarin erikoistehosteita on käytetty upeasti ja symboliikkaa on käyetty hahmojen kohdalla hienosti. Lopputunnareista myöskin toisessa animaatio pääsee enemmän oikeuksiinsa, sillä kaunis mutta melko yksinkertainen animaatio toimii todella hyvin.

Bananan Fishin musiikki on myös todella onnistunutta. Siitä henkii tietty 80-luku, mutta on silti selvästi nykypävää. Ost sisältää kauniita, rauhallisia ja surullisia kappaleita kuiten "Blue Bird" ja "The Last Waltz", sekä jopa hiphoppimaisia sekä aggressivisen karmivia biisejä kuiten "Dragon Blod" ja "Dino". Itse kuitenkin ihastuin sarjan alku- ja lopputunnareiden kappaleisiin. Alkutunnareista varsinkin enimmäinen alkutunnari "found & lost" on todella upean voimakas biisi, joka saa väreet kulkemaan vatsan pohjassa asti ja adrenaliinin virtaamaan. Tätä biisiä jää kuuntelemaan ja varsinkin tunnarin liekkikohtaus on upea musiikkineen ja animaatioineen. Toinen alkutunnari oli myös hyvä, mutta ei kuitenkaan vakuuta samalla tavalla kuin ensimmäinen. Ensimmäinen lopputunnari on taas veikeä musiikiltaan. Se on samalla iloinen mutta taas hetkessä sen tunnelma muuttuu surulliseksi ja ahdistavaksi. Tunnari tuntuu pilkkavan sarjan hahmoja ja näiden kärsimyksiä. Mutta ehdottomasti paras tunnari on toinen lopputunnari "RED". Kun kuulin tämän tunnarin ensimmäisen kerran olin myyty. Hätkähdyttävä musiikki ja surullinen biisi iskee tajuntaan. Tähän lisäksi tunnarin kaunis, pienieleinen animaatio, joka kokonaisuutena kihottaa kyyneleet silmiin. Jos pitäisi valita yksi biisi Banana Fishistä niin se olisi "RED".


Summati summaa:

Banana Fish on kyllä ansainnut kulttinimikkeensä, sillä sitä siivittävät synkkä ja vahva tarina, moniulotteiset päähahmot, rankat teemat ja surulliset ihmiskohtalot. Banana Fish on siis jotain muutakin kuin kertomus kahden pojan suhteesta, mistä varmaan moni sarjan tietääkin. Ylipäänsäkin Eijin ja Ashin suhde on niin monitulkintainen, että jokainen voi tehdä siitä omat päätelmänsä. Animeadaptio ei missää nimessä pärjää mangalle, mutta se on kuitenkin melko hyvä yritys ja kunnioittaa alkuperäistä materiaalia. Sarjan päivittämisestä tähän päivään voidaan olla kahtaa eri mieltä, mutta koska koen toteutuksen vähän hutiloiduksi niin sarjan olisi voinut jättää kokonaan alkuperäiseen muottiinsa. Animessa on myös tiettyä kiiruhtamisen makua, sillä tapahtumia tapahtuu tapahtumien perään melkoisella tahdilla, ettei hengähdystaukoja juuri ole. Vioistaan huolimatta Banana Fish on koskettava ja puhutteleva teos vielä tänä päivänäkin. Annankin Banana Fishille arvosanaksi Suositeltava. Animesta saa parhaiten kaiken irti, jos ei ole vielä lukenut mangaa. Mangan lukeneille sarja voi jäädä hieman kylmäksi, mutta tarjoaa kuitenkin viihdyttävän kokemuksen. Suosittelen jokaisen tutustumaan sarjaan edes muutaman jakson verran.

PS. video sisältää kaikki tunnarit ;).


maanantai 13. elokuuta 2018

Manga-maanantai: Inuyasha

Nimi: Inuyasha
Tekijä: Rumiko Takahashi
Kustantaja: Shōgakukan / Egmont Kustannus
Julkaisuaika: 1996-2008 / 2005-2010
Osia luettu: 56/56
Mistä: Omasta hyllystä
Tuomio: Hieman liian pitkään jatkunut sarja, joka osaa kuitenkin olla viihdyttävä ja tarjoilla hyviä hahmoja. Loistaa parhaimpina hetkinään, mutta puuduttaa huonoimpinaan. 

Meillä jokaisella on varmaan oma tärkeä ja merkityksellinen teos, jolla on aina paikka sydämessämme. Mulle se sarja on Inuyasha. Inuyasha oli se ensimmäinen, ja tuolloin ainoa ja oikea manga-sarja, jota aloin lukemaan yli kymmenen vuotta takaperin. Muistan edelleen sen miten hypetin tätä sarjaa silloin aikoinaan ja edelleen nykyäänkin sen pariin tulee palattua aika ajoin. Nyt kuitenkin edellisestä lukukerrasta oli kulunut jo useampi vuosi aikaa, joten osa tapahtumista oli ehtinyt sumentua jo hyväisesti. Nyt kuitenkin vanhempana ja usemman muun manga-sarjan jälkeen oli kiinnostavaa lukea Inuyashaa erilaisin silmin.

Inuyashaa parjataan sarjana paljon, eikä siitä tunnu liikkuvan netissä tai ainakaan harrastajien keskuudessa kovin paljon hyvää. Itse kuitenkin löydän sarjasta paljonkin hyviä puolia, mutta taas toisaalta sen hyvät ja huonot puolet ovat hyvin tiiviisti kytköksissä toisiinsa. Siinä suhteessa Inuyasha onkin ristiriitainen sarja. Kerrataanpa kuitenkin hieman sarjan tarinaa, jos joku ei sattumoisin sitä vielä tiedä. Tarina seuraa Kagome nimistä tyttöä, joka joutuu temppelin kaivon läpi historialliseen Japaniin, tarkemmin sanottuna feodaalikauteen. Siellä hän kohtaa Inuyasha-nimisen nuorukaiseen, puoli-ihmiseen, joka havittelee Kagomen hallussa ollevaa Shikonin-kuulaa tullakseen oikeaksi yookaiksi. Kuula kuitenkin hajoaa erinäisten sattumusten kautta sirpaleiksi, joita parivaljakko ryhtyy kokoamaan.

Inuyashan tarinan konsepti on erittäin yksinkertainen ja moni pystyy varmaan jo alkumetreiltä arvaamaan miten sarjassa tulee pääpiirteittäin käymään. Pienoinen ennalta-arvattavuus siis hieman vaivaa koko sarjan ajan. Rumiko Takahashi osaa kuitenkin luoda jännittäviä ja iskeviä hetkiä sekä tapahtumia, jolloin meno ei seisahdu paikoilleen vaan om liikkeessä koko ajan. Toisaalta sarjassa ei pitkään aikaan tunnuta pääsevän eteenpäin, sillä nyt päästään sarjan suurimpaan ongelmaan. Nimittäin sen pituuteen! 56 pokkari on erittäin kiitettävä määrä tälle sarjalle, mutta olisiko se tarvinnut niin monta osaa? Ei mielestäni. Inuyasha toimii kaikista parhaiten silloin, kun se on keskellä toimintaa ja asiat etenevät verkkaisesti. Valitettavasti sarja vain jää joko liian pitkäksi aikaa jumittamaan yhteen tarinakaareen tai sen tarina saa täytettä tapahtumista, jotka eivät lopulta ole tarinalle tärkeitä. Luulin ennen, että fillerit ovat animea varten, mutta valitettavasti Inuyasha osoittaa, että niitä löytyy mangastakin. Joitakin asioita märehditään liian pitkän aikaa eikä joillekin tunnuta saavan päätöstä.

Hieman pitkitetystä tarinasta huolimatta Inuyasha onnistuu olemaan koukuttava ja sillä on todella hyviä hetkiä. Kuten jo sanoinkin sarjan toimintakohtaukset ovat intensiivisiä ja ne lukee hujahduksessa läpi. Ja yhtenä isona tekijänä ovat tarinan hahmot. Kuten olettaa saattaa Inuyasha ja Kagome saavat matkansa varrella lisää seuraa ja lopulta poppoo kasvaa kuuteen jäseneen. Pervomunkki Miroku, yookaintuhoaja Sango, tämän lemmikkikumppani Kirara sekä pieni kettuyookai Shippoo ovat mitä värikkäin sekametelisoppa, mutta jotka kuitenkin täydentävät toisiaan. Lisäksi porukka kohtaa muita mielenkiintoisia yksilöitä, joista vaivihkaa tulee heidän ystäviään tai siedettäviä vihamiehiä. Sarja onnistuukin erittäin hyvin siinä miten se käsittelee hahmoja ja heidän välisiään suhteitaan. Hahmot kinastelevat, sopivat ja heidän väliset suhteensa kehittyvät. Inuyashan ja Kagomen välinen suhde on tietenkin eniten esillä, mutta yhtä lailla sarjassa ehditään käsittelemään Mirokun ja Sangon sekä Inuyashan ja Sesshoomarun välisiä suhteita. Parasta onkin, että Takahashi ei heivaa kaikki hahmojaan ensimmäisen luvun jälkeen, vaan osa tulee takaisin ja osoittautuvat erittäin tärkeiksi sarjan lopulle. Paras esimerkki lienee päähahmomme velipoika Sesshoomaru, joka saa kehittyy varmaan kaikista eniten sarjan edetessä.


Rumiko Takahashihan tunnetaan arkisista huumorisarjoista, kuten Urusei Yatsura sekä Ranma 1/2, joten Inuyasha on hieman erilainen alueenvaltaus komedian kuningatarelta. Inuyashan tarina on jo lähtökohtaisesti synkempi ja raaempi kuin Takahashin aiemmissa tuotannoissa, joissa huumori ja tapahtumien arkisuus ovat keskiössä. Inuyashan edetessä sarjan tunnelma muuttuu kuitenkin hieman rennommaksi eikä ole niin tumman puhuva kuin ensimmäisissä osissa. Se pystyy kuitenkin erottumaan edelleen muusta tuotannosta, sillä se säilyttää kuitenkin raakuutensa ja tietyn synkyytensä. Mangaka on onnistunut myös hyödyntämään todella taitavasti sarjan miljöötä, joka antaa mahdollisuuksia kokeilla paljon erilaisempia ratkaisuja. Takahashin huumori ei kuitenkaan ole kadonnut mihinkään, sillä hän viljelee sarjassaan humoristisia kohtauksia vähän väliä tasapainottamaan synkempiä ja vaarallisempiä hetkiä. Sarjan huumori toimiikin pääasiassa ihan hyvin pieninä annoksina, mutta jotkin pienet juonikaaret jotka ovat ovat täysin huumoripainotteisia eivät toimi yhtä hyvin, vaan pikemminkin rikkovat sarjan rakentamaa vakavaa julkisivua. Hauskoille hetkille on paikkansa, mutta liiallinen huumori ei toimi ja muuttuu liian toistuvaksi.

Inuyashassa jos missä Takahashin sarjoista huomaa mangakan kädenjäljen kehityksen. Takahashin hahmot eivät ole koskaan vaatteineen tai hiuksineen ole olleet monimutkaisia, mutta sitäkin toimivampia. Melko yksinkertaiset hahmomallit toimivat tällaisessa toimintasarjassa loistavasti, sillä Takahashi on taitava piirtämään taustoja ja varsinkin yksityiskohtaisia metsiä ja vuoria. Hänen mielikuvituksensa on myös ehtymätön, sillä sivuilla paukkaa vähän väliä mielenkiintoisia olentoja. Tarinaa on myös helppo seurata ja ruuduista siirtyä toiseen, sillä sarjassa ei turhia kikkailla siirtymissä ja Takahashin kynänjälki on tarkkaa ja selkeää. Täytyy kuitenkin sanoa, että pidin enemmän hahmojen ulkonäöstä sarjan alku- ja keskivaiheilla, mutta viimeisten osien desing on muuttunut mielestäni liian kulmikkaaksi ja ehkäpä jopa laiskaksi. Huonoa Takahashin jälki ei ole missään vaiheessa, mutta kaipaan silti ensimmäisten osien piirtotyyliä.

Mulla rittäisi täsä sarjasta kirjoitettavaa vaikka kuinka, mutta jotta ehkä joku jaksaisia lukea tämän tarinan alun loppuun niin käsittelen vielä itse pääpahiksen ja lopetuksen. Inuyashassa pääporukka taistelee monia vihollisia vastaan, jotka ovat ensimmäisten osien jälkeen yhden ja ainoan pääpahiksen alaisuudessa. Itse pääpahis ei ole hassumpi, sillä tämä on oikea mulkkero ja erittäin taitava taktikko. Joka taasen tekeekin hänestä erittäin vaarallisen ja varteenotettavan pahiksen, joka pistää päähahmot helisemään usein. Onkin sääli, että koska tapahtumat kiertävät kehää pitkän aikaa niin itse pääpahis menettää hieman karismaansa ja hohdokkuuttansa. Onneksi Takahashi on osannut lopettaa Inuyashan erittäin tyydyttävään, monitahoiseen ja useamman pokkarin kestävään loppuratkaisuun. Sarjan lopetus onkin mielestäni sarjan yksiä onnistuneimpia osasia, sillä siinä kudotaan kaikkia langat yhteen. Sarja ehkä vähän hoputtaa itseään joissakin kohdissa, mm. lemppaamalla Kogan noin vain. Pääasiassa sarjan lopetus on kuitenkin onnistunut ja tarjoaa hyvän päätöksen hyvälle sarjalle.

Inuyasha ei ehdottomasti ole parhain mahdollinen lukemani sarja, mutta sillä on suuri nostalgia-arvo ja eihän sarja mikään huono todellakaan ole. Sillä on omat ongelmansa, mutta kunhan sarjan kanssa ei kiirehdi, niin siitä saa varmasti hyvän matkan fantasian ja mytologian pyörittämänä. 56 osan lukeminen vaatii asennetta ja jaksamista, sillä sarjan lukeminen ei ole helppo rasti. Sille kuitenkin kannattaa antaa mahdollisuus, sillä sen toimintakohtaukset, hahmot ja näiden väliset kemiat jaksavat innostaa lukemaan tämän sarjan uudelleen ja uudelleen.

maanantai 11. kesäkuuta 2018

#38. No Game No Life

Sisarukset Sora ja Shiro ovat huippupelaajia, jotka päihittävät missä tahansa pelissä kenet tahansa. Oli sitten kyse videopelistä tai shakista, nämä kaksi ovat voittamattomia. Heidät tunnetaan internetissä ja pelipiireissä nimellä Blank, sillä he jättävät aina nimensä tyhjäksi. Kaksikko on kuitenkin kovan luokan hikikomoreita, jotka ovat erkaantuneet todellisesta maailmasta. He kuvailevatkin maailmaansa ja elämäänsä olevan jälleen kerran yksi surkea peli. Eräänäpäivänä he kuitenkin saavat mahdollssuuden paeta tästä heille yhdentekeväksi muuttuneesta maailmasta, sillä voitettuaan pelissä Teto nimisen pojan tämä tarjoutuu viemään heidät maailmaan jossa kaikki asiat selvietään peleillä. Tässä maailmassa hallitsevat eri rodut, joista ihmiset ovat kaikista alimpana ja ala-arvoisempina. Teto paljatuukin Disboard-maailman jumalaksi, joka uskoo Soran ja Shiron pystyvän nostamaan ihmisten rodun takaisin maailman kartalle. Näin ollen Sora ja Shiro päätyvät pelien täyteiseen maailmaan, jossa eläminen on yhtä peliä. Kirjaimmellisesti.


Tiedättekö sen tunteen, kun löydät yhden uuden lempianimen? Olet täysin mukana sarjan hengessä ja melkein elät hengittämällä kaikkea sarjaan liittyvää. Valitettavasti tällä kertaa näin ei käynyt No Game No Lifen kohdalla, sillä inhosin sarjaa toisesta jaksosta alkaen. En rehellisesti sanottuna tiedä mitä oikein odotin tältä sarjalta, mutta odotuksiani se ei täyttänyt. No Game No Life tuli katsottua kavereiden kanssa muutama kuukausi takaperin ja pakko myöntää, että jos olisin sarjan yksin katsonut niin olisin dropannut sen kesken kaiken. Sarjassa oli tasan kaksi hyvää puolta: tarina, joka jää kesken sekä kaunis animaatio.

Tarinan alkuasetelma on aivan loistava, sillä se herättää kiinnostuksen sarjaan kohtaan jo ensimmäisestä jaksosta lähtien. Siinä on paljon elementtejä ja jännitystä tuo mukanaan erilaiset pelit ja haasteet, joista hahmojen on selvittävä edetäkseen tässä todeksi muuttuneessa pelissä. No Game No Lifessa esiintyy kiitettävän monimuotoisia ja erilaisia pelejä aina tavallisesta shakista vähän oudompiinkin mittelöihin. Pelitilanteet on rakennettu dynaamisesti, ja hahmojen täytyy oikeasti käyttää aivonystyröitään ja taktikoida voittaakseen pelin. Välillä jotkin pelikohtaukset on viety niin täysin yli, että niitä on viihdyttävä katsoa ja ottelun aikaansamaan tunnelman takia. Tästä huolimatta kamppailut ovat melko ennalta-arvattavia voittajan suhteen. Ei myöskään liene mikään spoileri, että Sora ja Shiro ovat pääasiassa aivan ylivoimaisia pelaajia. Joutuvathan he kiperiin paikkoihin ja joutuvat tosissaan miettimään seuraavia siirtojaan, varsinkin joutuessaan erilleen toisistaan, mutta tästä huolimatta nämä voittavat silti jollain konstilla. Tämän takia pelit jäävät yllätyksettömiksi, ja itselläni ainakin loppui kiinnostus usein kesken ottelun.


Sora ja Shiro ovat hyviä hahmoja erillään, mutta puuduttavia yhdessä. Nämä kaksi ovat aina yhdessä ja he saavat jäätävän paniikkikohtauksen jos joutuvat liian pitkäksi aikaa eroon toisistaan. Sora on kaksikon taktikko ja hän pystyy suunnittelemaan pelisiirtonsa usean siirron päähän ja päättelemään vastustajan aikeet. Shiro on taas pieni matikkanero, joka kykenee matemaattisen lahjakkuutensa avulla laskemaan mm. korttipakan kortit. Lisäksi nämä kaksi ovat sisaruksia ja omaavat erittäin huonot sosiaaliset taidot, josta revitäänkin huumoria ajoittain. Soralla ja Shirolla on mielenkiintoisia piirteitä sekä yksilöinä että yhtenä yksikkönä. Molemmat tuovat selvästi jotain mukaan heidän väliseen suhteeseensa kuin myös pelitilanteisiin. Heidät kuvataan enemmän yhtenä toimivana organismina, mutta sarjan edetessä heistä tuodaan ilmi myös yksilöllisiä piirteitä. Paha vaan etten tuntunut välittävän tai oikeasaan pitäväni kummastakaan päähahmosta. Shiro ei jaksanut alusta alkaenkaan herättää mitään tunteita, sillä en ole mitenkään söpöjen moetyttöjen perään. Shiro muutenkin tuntui persoonattomammalta hahmolta kuin Sora. Sorasta taas pidin aluksi ja onhan hänellä sarjassa omat hyvät hetkensä, Hän on myös huomattavasti erottuvampi hahmo kuin Shiro, jonka luonteenpiirteet tulevat paremmin esille. Mutta lopulta Sora päätyi vain toistamaan samoja kuvioita koko ajan ja hän käy melko tylsäksi hahmoksi. Olisin myöskin halunnut kuullaa lisää näiden kahden menneisyydestä, sillä sitä ehdittiin sivuamaan vain muutaman minuutin verran sarjan viimeisissä jaksoissa. Lisäksi sarja vie näiden kahden sisarussuhteen aivan väärille teille. Sarja nimittäin antaa ymmärtää yhtä jos toistakin näistä kahdesta. Insestinen vihjalu jotenkin särähti omaan korvaani erittäin paljon ja häiritsi lopulta koko katsomiselämystäni.

Muut hahmot taas eivät erotu järin edukseen ovat kaikki melko stereotyyppisiä massatapauksia. He eivät myöskään Soran ja Shiron rinnalla jaa mitään tarkoitusta olla mukana sarjassa. Heidän päätehtävänsä on olla välillä äänessä ja tarjoilla katsojille annos fanservicea. Jota viljellään sarjassa erittäin paljon. Sarja tuntuu turhan paljon keskittyvän Shiron pikkuhousuihin, Jibrilin rintavarustukseen ja Stephanien häpäisemiseen. Fanservice ei tuo sarjalle mitään lisäarvoa eikä sen siivittämä huumorikaan ole edes viihdyttävää. Varsinkin tyhjäpäistä Stephiä, jolla ei ole muuta tarkoitusta olla mukana kuin olla Soran kiusaamana, käy välillä erittäin kovaa sääliksi. Lisäksi kenen loistava idea oli vilautella jatkusvasti 11 vuotiaan tytön pikkuhousuja? Tämä sarja ei olisi kaivannut tällaista turhaa irstailua, vaan olisi jopa pärjännyt paremmin ilman sitä.

Steph ei ole penaalin terävin kynä mitä Shiro hyödyntää säälimättä, Tyttö ei esim. osaa antaa periksi silloin kun pitäisi.

Onneksi kuitenkin raastavan sisarusrakkauden vihjailun sekä silmät päästä polttavan fanservicen rinnalla sarja näyttää erittäin hyvältä. No Game No Lifen virtuaalitodellisuus on värikäs, tarkka sekä täynnä erilaisia muotoja ja kuvioita. Disboardin maailma onkin kuin suoraan videopelistä temmattu ja se on sopivan hullunkurinen, mutta silti vakavasti otettava. Sarjan animaatio on todella nättiä ja studio Madhouselle täytyy kyllä antaa kunniaa sarjan leikkisyydestä. Hahmojen desingit ovat myös kivaa katsottavaa ja hahmojen asut oikeaa silmäruokaa. Sarjan värimaailmassa vallitsee punaisen eri sävyt, joita on käyetty hyväksi myös hahmojen ääriviivoissa, jotka värittyvät punaiseksi mustan sijaan. Tämä luo sarjaan iluusion, joka saa sarjan tuntumaan hiukkasen taianomaiselta. Se jaksaa miellyttää silmää kauemmin ja luo melankolisen tunnelman. Myös alku- ja lopputunnareiden animaatio on upeaa katsottavaa.. Alkutunnarin tunnelma ja meininki sopii hyvin No Game No Lifen maailmaan ja se kuvaa melko hyvin sitä mitä tämä sarja on. Lopputunnarin kaunis ja erilainen animaatio taas erottuu muusta animaatiosta, ja se antaa hieman vinkkiä Shiron ja Soran menneisyydestä.

Sarjan musiikki on taas erittäin mahtipontista ja energistä, jolla sarja saa nostettua tunnelmaa varsinkin toimintatilanteissa. Musiikki voisi olla hyvinkin jostakin seikkailupelistä, mikä saa sarjan tuntumaan vielä enemmän pelimäiseltä. Tosin vaikka sarjassa soitettavat biisit ovatkin hyviä, niin ei niitä jaksa kuunnella animen ulkopuolella. "The Kings Plan" on ost:n muistettavimpia kappaleita, joka kuvaa sarjan tunnelmaa melko pitkälle. Alkutunnarin biisi on parempaa kamaa, joka kuitenkin tuli kulutettua loppuun jo paria vuotta sitten. Enää "This Game"-kappale ei jaksa sykähdyttää samalla tavalla kuin ennen, mutta siitä sarjan silti tunnistaa edelleen. Ja täytyy sanoa, että alun piano-osuus on aivan upeaa kuunneltavaa.


Summati summarim

No Game No Life ei ollut sitä miksi sitä luulin. Oma katsomiskokemukseni sen kohdalla tuntui siltä, kuin olisin kiivennyt vuorelle ilman turvaköyttä. Toisaalta ymmärrän miksi sarjalla on faninsa ja miksi porukka tykkää siitä niin paljon. Itse en vain yksinkertaisesti pitänyt sarjasta monestakin syystä. Loistavasti konseptista ja upeasta animaatiosta huolimatta sarja tuntuu jäävän puolitiehen ja se keskittyy turhanpäiväisiin asioihin. Pikkuhousut ja rinnat vilahtamat turhan usein kuvaruudussa, mikä syö sarjan uskottavuutta ja vievät huomion tärkeämmiltä asioilta. Lisäksi pääkaksikko jää melko yksiulotteiseksi taustatarinan puuttuessa ja kehityksen jäädessä melko mitättömäksi. Lisäksi sarja jää kesken, eikä läheskään kaikkia rotuja olla ehditty edes tutustuttaa katsojille. En tiedä kuinka moni tulee pettymään tästä, mutta oma komeukseni No Game No Lifen kanssa oli sen verran kurja, että annan sille arvosanaksi Dropattavan. Sarja löytää kyllä katsojansa, mutta ei ehdottomasti sovi kaikille. Jos animeltaan haluaa laadukkaampaa viihdettä ilman turhaa fanservicea niin parempiakin sarjoja löytyy.



lauantai 17. helmikuuta 2018

#33. Made in Abyss

Made in Abyss kietoutuu yhden ison mysteern ympärille. Nimittäin suuren ja mittaamattoman syvän kuilun, jota myös Abyssiksi kutsutaan. Kukaan ei kuitenkaan tiedä miten Abyss on syntynyt, kuinka syvä sen ja mitä sen pohjalta löytyy. Abyss ei ole myöskään mikä tahansa kuoppa, sillä se sisältää kirouksen. Kyseenalaistettavaa on hieman se, että kenen nerokas mielleyhtymä on ollut rakentaa kokonaisen kaupunkin kuilun reunalla ja täten samalla altistua Abyssin kiroukselle. Kirous nimittäin ajaa ihmiset hulluuteen hitaasti mutta varmasti ja se onkin läsnä ihmisten jokapäiväisessä arjessa. Abyssiin mentäessä kirouksen aikaansaamat oireet pahenevat mitä syvemmälle uskaltautuu. Tässä olisi tietenkin helppo ratkaisu olla menemättä sinne, kun ottaa huomioon mitä hirviöitä sen sisällä lymyille. Mutta Abyssistä kuitenkin löytyy harvinaisia ja rahan arvoisia reliikkejä, joista on tullut osa tämä kaupungin taloutta. Näin ollen osa ihmisistä uskaltautuvat Abyssiin ja heitä kutsutaan Cave Raideriksi, joilla on jopa oma arvojärjestys. Aloittelijat ovat punaisia pillejä ja syvimmälle tasoille uskaltautuvat konkarit ovat taas valkoisia pillejä. Päähahmomme Riko haluaa selvittää Abyssin salat ja tulla äitinsä kaltaiseksi arvostetuksi valkoiseksi pilliksi. Hänen äitinsä Lysa on kuitenkin kadonnut viimeisimmällä retkellään eikä kukaan ole kuullut tästä sen jälkeen. Mutta eräänä päivänä Riko saa viestin, joka on todennäköisesti hänen äidiltään, Abyssin pohjalta. Näin Riko ja tämän robottiystävä Reg, päättävät matkata Abyssin syövereihin ja etsiä Lysan.



Kun Made in Abyss alkoi vuonna 2017, en ollut järin kiinnostunut sarjasta. En olisi odottanutkaan, että katsoisin sarjan näin pian sen ilmestymisen jälkeen. Ihmiset jaksoivat kuitenkin puhua siitä ja moni kaverikin oli jo mulle sitä ehtinyt suositella. Eli Made in Abyss kuuluu ihanaan sarjaamme, sarjat-joita-mun-ei-pitänyt-koskaan-katsoa. Välillä mietin, että olenko mä vähän liikaa vaikutuksille altis xD.

Okei heti ensimmäisenä mua häiritsi tämän tarinan setuppi. Ensinnäkin se, että 12 vuotias lapsi päättää lähteä vaaralliselle matkalle Abyssin pohjalle, mistä hyvin harva konkarikaan on palannut takaisin, ja joka on täynnä toinen toistaan karmaisempia ja vaarallisempia hirviöitä. Ja motivaationa tähän kaikkeen on paperilappu, jonka alkuperää eikä kirjoittajaa voida edes vahvistaa. Täytyy sanoa, että nämä lapset heivataan aika liian heppoisin perustein vaaralliselle matkalle, varsinkin kun Rikon pitäisi periaatteessa kyllä tietää kuinka vaarallinen Abyss voi olla. Myös se, että kuinka helposti Riko ja Reg päättävät lähteä kohti Abyssin pohjaa ilman sen kummemaa suunnitelmaa tai varustusta. Huomioikaa heillä ei ole edes mitään aseita mukana. Tähän vielä päälle joidenkin aikuisten outo suhtautuminen koko lasten seikkailuun ja miten he katsovat koko touhun läpi sormiensa.

Mutta jahka sarja pääsee irti kankeasta ja kiireisestä aloituksestaan niin lähtee se etenemään todella mielenkiintoiseen suuntaan. Koska heti sarjan alussa oli tiedossa mitä Abyss mahdollisesti pitää sisällään ja koko ajan on pelko takapuolessa, koska Abyssin kirous voi iskeä, niin tämä sarja muuttuu jännittäväksi heti kaksikon laskeuduttua ensimmäiselle Abyssin tasolle. Tällä sarjalla oli sellainen tietty lataus ja jännitysmomentti mukana, mikä piti mielenkiinnonkin yllä. Eikä Made in Abyss paljon lupauksiaan riko, sillä mitä enemmän Riko ja Reg etenevät kohti Abyssin pohjaan, sitä karmivammaksi tämä homma muuttuu.


Made in Abyss osaa myös hyvin esitellä sen maailmaa ja tutkia sitä. Se on täynnä erilaista tietoa aina Abyssin sisällä lymyävistä hirviöistä sen eri kerrosten upeisiin ympäristöihin. Sarjassa on oiken tutkimusmatkailun fiilis ja siitä tulee mieleen seikkailupelit, joissa edetessäsi kartoitat sinua ympäröivää maailmaa. Silti tämä sarja ei ole mikään huviretki. Vaikka se rakentaa todella kaunista ja ihmeellistä maailman kuvaa, niin samalla päähahmomme ovat koko ajan hengenvaarassa. Kontrasti kauniin ja vaarallisen välillä on todella huima ja se saa rauhallisinakin hetkinä niskakarvat irsottamaan. Made in Abyss tavallaan huijaa katsojaansa uskomaan rentoon ja hyvänmieliseen seikkailuun, kunnes taas hetken päästä se iskee jotakin kamaluuksia päähahmojemme tielle. Raaka todellisuuden tunne on kokoa ajan sarjassa mukan eikä se katoa missään vaiheessa.

Kaiken päälle se, että Abyss muuttuu sitä epäystävällisemmaksi ja vaarallisemmaksi mitä syvemmälle pääsemme. Eivätkä tätä ole ainoastaan hirviöt tai ympäristöt, vaan myös jotkin Abyssissa kohtaamat ihmiset. Ihmisiä kohdatessa Abyssissa ei voi olla milloinkaan varma miten he kohtelevat päähahmojamme ja kuinka vihamielisesti nämä suhtautuvat kahteen uhkarohkeaan lapsoseen. Ja tämä sarja tuntuu muuttuvan aina vain synkemmäksi mitä enemmän se etenee. Se paljastaa sen loppupuolella todella pimeitä ja ahdistavia asioita sekä surullisia hahmokohtaloita. En olisi aluksi uskonut kuinka henkisesti rikki tämä sarja sai mut. Sen lopetus on niin surullinen ja lopullinen, että se sai mut tirauttamaan pari kyyneltäkin.

Nanachi on varmaan sarjan söpöin ja karismaattisin hahmo

Sitten päästäänkin kahteen päähahmoomme, ja voi pojat, että kun mulla on puhuttavaa Rikosta. Aloitetaan nyt kuitenkin ensin Registä. Reg on robotti, jonka Riko löysi Abyssin syövereistä ja joka lähtee tämän mukaan myös takaisinkin sinne. Reg on kahdesta päähahmostamme paljon pidettävämpi ja samaistuttavampi. Hän reagoi kaikkeen uuteen ja ihmeelliseen juuri niin kuin hänen ikäisen lapsen kuuluisikin. Ja kiinnostavinta on, että hän tuntuu kaikista inhimillisimmältä hahmolta. Mikä on tietenkin vähän jännä, kun Reginhän pitäisi olla robottii. No mulle on omat epäilyksensi tästä asiasta. Reg on tosi herttainen ja huomaavainen hahmo, joka on aina valmis puolustamaan ystäviään. Onkin vähän sääli, että hän ei tunnu saavan sitä ansatsemaansa kunnioitusta. Pidin Regin hahmosta todella paljon , kuten myös sarjan lopetuksesta, koska Regillä oli siinä suurempi osa. Eikä eräällä toisella...

Mistä pääsemmekin sitten toiseen päähahmoomme Rikoon. Siinä missä Reg on lapsenomaisen, terveen kiinnostunut kaikesta ja on varustettu maalaisjärjella - jossain suhteessa - niin Riko on taas aivan toista maata. Sillä Riko tuntuu innostuvan asioista joista normaalisti sen ikäiset lapset eivät kovinkaan pitäisi. Esimerkiksi, jos tämä sattuu löytämään irtonaisen jalan, niin tämän reaktio olisi tyyliin "hei mä löysin jalan, vähänks hienoo!". Häneltä tuntui myös puuttuvan se tietty maalaisjärki, sillä vaikka hän tietää Abyssin kauheuksista ja vaarallisuudesta niin tämä ei tunnu tajuavan sitä. Hän tuntuu vain paahtavan täysillä eteenpäin eikä ajattele nenäänsä pidemmälle. Ja juuri tämän aseenteen takia Reg joutuukin pelastamaan hänet useammankin kerran. Toisaalta ymmärrän miksi Riko on niin innokas pääsemaan tutkimaan Abyssia, mutta hän ei tunnu silti ymmärtävän kuinka vaarassa hän ja Reg koko ajan ovat. En oikein osaa sanoa pidinkö Rikon hahmosta, sillä suurimmaksi osaksi hän tuntui vain ärsyttävältä, eikä näe koko kuvaa Abyssistä. En myöskään pitänyt siitä miten hän kohtelee Regiä välillä hyvin tylysti ja esiinneellistää tätä koko ajan. En tiedä onko Riko muuten vain sekaisin vai onko hän elänyt liian kauan Abyssin lähellä.

Kyllä mäkin kyseenalaistaisin Rikon toimia

Kaksikon välinen suhde on pääosin todella synmpaattista katsottavaa ja se on juuri sellainen hellyttävä ja viaton. Sarjan edetessä tulee kuitenkin selväksi, että Regillä voisi olla joitain isompia tunteita pelissä. Minun kävikin vähän sääliksi Regiä, sillä tämä tuntuu aidosti välittävän Rikosta, kun taas Riko tuntuu vain ajattelevan Regiä mielenkiintoisena tutkimuskohteena. Välillä kysyinkin vain itseltäni, että mitä Reg loppujen lopuksi näkee Rikossa.

Kun katsoin Made in Abyssin ensimmäisen jakson niin olin myyty. Sen animaatio on nimittäin jotain lumoavan kaunista. Vaikka hahmojen ulkonäkö on yksinkertainen ja lapsenomainen, niin sarjan taustat ovat taas todella tarkkoja sekä yksityskohataisia. Yksinkertaiset hahmomallit ja yksityiskohtaiset taustat peilaavat hyvin toisiinsa ja korostavat toisiaan todella hyvin. Melkein hävettää myöntää, etten aikonut katsoa tätä sarjaa pelkästään sen hahmomallien takia. Sarjassa myös Abyssin eri kerrokset oltiin animoitus tosi hyvin, sillä kaikki ne eroavat toisistaan, mutta eivät kuitenkaan niin paljon, että kerrosten välinen yhteys katkeaisi. Pidin myös siitä miten sarjan tunnelma muuttuu koko ajan synkemmäksi ja tummemaksi mitä syvemmälle Abyssiin mennään. Sarja osaa luoda sen tunnelman todella hyvin ja se saa aikaan todella painostavia sekä ahdistavia hetkiä animaationsa avulla. Myös kaikki hirviöt mitä sarjassa nähdään oltiin tehty todella hyvin ja sarja onkin täynnä mitä kummallisempi elukoita. En olisi uskonut että Kimea Citrus onnistuu tuottamaan näin upeaa jälkeä.


Myös Made in Abyssin alkutunnarin animaatio on todella nättiä katsottavaa. Se on todella värikäs ja pirteä ja siitä puskee läpi tietty seikkuilun tuoksu. Tunnarin merkitys kuitenkin muuttuu koko ajan sarjan edetessä, eikä sitä katso enää viimeisen jakson jälkeen samalla lailla kuin ensimmäisen aikana. Myös alkutunnarin musiikki oli hyvää kuultavaa. "Deep in Abyss" niminen biisi on todella kaunista kuultavaa ja pidin varsinkin tunnarin aloituksesta, sillä se saa todella innostumaan tästä sarjasta. Olisin ehkä muuten toivonut vähän energisempää biisä mutta pidin kappaleen temmosta ja rytmistä näinkin.

Lopputunnari oli taas puolestaan paljon rauhallisempi ja siinä on tietty happy-go-lucky fiilis. Tunnari on pirteä ja iloinen, mikä eroaa huomattavasti sarjan todellisesta luonteesta. Pidin myös tunnarin pelimäisestä animaatiosta sekä sen yksinkertaisuudesta. Musiikiltaan tunnari ei kuitenkaan pärjää alkutunnarille.

Aluksi luulisi, että Made in Abyssin ost olisi täynnä iloisia ja hyvän tuulisia biisejä, jotka innostavat katsojaa ja nostavat mieltä. Miettikääpä uudelleen, sillä suurin osa sarjan ost:n kappaleista ovat synkkiä ja surumielisiä, jotka saavat katsojan mielen laskemaan kuin uppoavan laivan. Mutta se on silti todella kaunista kuultavaa. Musiikki on hyvin piano-painotteistä ja siinä on tiettyä herkkyyttää sekä melankolisuutta mukana. Osa kappaleista ovat myös todella mielekiintoisia ja omalla tavallaan karmaisevia, sillä niissä on yhdistetty sekä herkkää melodiaa että karmivia äänitehosteita. Hyvänä esimerkkinä tästä on esimerkiksi karmivan kaunis "Depths of the Abyss" sekä "Air", jotka nostattavat vilun väreet varpaista asti. Mutta upeimmat kappaleet, mitkä jäävät takuulla katsojan mieleen ja joista Made in Abyssin muistaa, ovat "Underground River", sekä ehdoton suosikkini Takeshi Saiton säestämä "Hanezeve Caradhina". Tämä biisi saa mieleni aina haikeaksi ja se jotenkin kuvastaa hyvin Made in Abyssin surullisuutta. Myös Saiton hempeä ja herkkä ääni saa vain kuuntelemaan musiikkia ja uppoamaan sen laineille. Sarjan musiikki lumoaa ja muita hyviä biisejä sarjasta ovat mm. "New World Shiro Fue no Yobigoe ", "Nanachi in the Dark", "Saber tooth", "The First Layer", "Tomorrow" sekä "Pathway".


Summa summarum

Okei, tässä vaiheessa mulla on vaan yksi kysymys: koska tulee toinen kausi? Mulla oli tietyt epäilykset sarjaa aloittaessa enkä todellakaan uskonut pitäväni siitä näin paljon. Eihän sarja ole täydellinen, sillä sen alku on vähän hutaistu ja pitkäveteinen, eikä sen toinen päähahmo vedä kovinkaan puoleensa. Mutta kun sarjan loppupuolella alkoi ilmetä pimeitä ja ennenkuulumattomia asioita, niin en voi sanoa ettenkö olisi jäänyt sarjaan koukkuun. Kuten olettaa saattaa, niin Made in Abyss jää pahasti kesken. Riko ja Reg eivät ole pääseet vielä puoleenkaan väliin Abyssia, joten kuilun pohjalle on vielä pitkä matka. Haluiaisn vain saada tietää enemmän Abyssista, sen hirvöistä ja siitä, mitä tämän kaiken takana lopulta on. Mutta onneksi toinen kausi on jo julkistettu, joten nyt vain odottamaan sen alkamista. Vaikka sarjassa oli paljon asioita joista en niin pitänyt, niin kyllä Made in Abyss on silti Suositeltavan arvoinen. Antakaa tälle sarjalle mahdollisuus, sillä se muuttuu koko ajan mielenkiintoisemmaksi ja syvällisemmäksi mitä aluksi luulisi.



maanantai 8. tammikuuta 2018

Prinsessa Sakura - kuun kirous

En voi väittää etten olisi ollut innoissani, kun tämän sarjan julkaisusta. Monille mun ikäluokkalaiselle Arina Tanemuran mangat ovat varmaan olleet ensikosketus mangan ihmeelliseen maailmaa. Itselleni näin ei ollut, sillä tutustuin hänen teoksiinsa vasta pari kolme vuotta sen jälkeen kun olin harrastukseen päässyt kiinni. Tanemuran teoksilla on kuitenkin suuri merkitys harrastukseni kehittymisen suhteen ja olihan hänen aiemmat teoksensa Fullmoon wo Sagashite, Time Stranger Kyoko ja Kamikaze Kaitou Jeanne ensimmäisiä shoujo-mangoja joita olen lukenut. Nämä aiemmat teoksethan ovat kustantaneet Egmont Kustannus, joka vetäytyi mangan julkaisusta muutama vuosi takaperin, jonka jälkeen Tanemuran teoksien saamisesta Suomeen ei ollut tietoakaan. Ennen kuin nyt, kun Sangatsu Manga päätti alkaa julkaisemaan Prinsessa Sakuraa. Olen myöskin tyytyväinen julkaisuun sen takia, koska he ovat valinneet julkaisuunsa heti pidemmän sarjan. Yli kymmenen pokkarin shoujo-sarjat eivät nimittäin ole kaikista tutuin näky Suomen lehtipisteissä ja kirjakaupoissa. Nykyään tällainen sarja taitaa olla Ivrean julkaisema Ao Haru Ride. Tämän tyyppiset julkaisut ovat siis enemmän kuin tervetulleita, sillä shoujo-mangalla olisi varmaan enemmänkin kysyntää.


Prinsessa Sakura on taattua Tanemuran tuotantoa aina monimutkaisine ihmissuhteineen, hieman naiivine päähenkilöineen, yrmyine pääpoikineen ja isoine mangasilmineen. Tanemuran mangoissa on myös tyypillisesti ollut aina jokin yliluonnollinen vivahde, eikä se ole tälläkään kertaa unohtunut. Tällä kertaa yliluonnolliset asiat ovat kuitenkin eri muodossa, sillä Tanemuran sarjoissa ei olla totuttu varmaan näkemään näitä muinaisiksi hirviöiksi kutsuttuja olentoja, jotka erehdyttävästi muistuttavat yookaita. Muuten sarjan konsepti ei kuitenkaan eroa muista Tanemuran tuotoksista ja se sisältää hyvin paljon samoja elementtejä kuin hänen aiemmat teoksensakin.

Sakuran tarina tuntuu kuitenkin lähtevän kankeasti käyntiin, jonka tekijä tiedostaa itsekin omissa kommenteissaan, että sarja on hänen vaikein aloittamansa sarja. Sarja kuitenkin saa langan pätkästä kiinni melko nopeasti ja tarina paranee jo ensimmäisen pokkarin lopussa hieman pitkäveteisen alun jälkeen. Tanemuralla on jonkinlainen ihmeellinen taito saada hahmot tuntumaan kiinnostavilta. En ole mielestäni koskaan tykännyt varsinkaan hänen naishahmoistaan ensisilmäyksellä, mutta sarjojen edetessä ovat nämä osoittautuneet kuitenkin melkoisiksi tapauksiksi. Veikkaan siis vahvasti, että päähahmo Sakura sijoittuu jälleen tähän kategoriaan. Vaikka hänen hahmonsa vaikuttaa ärsyttävän naiivilta on hänen hahmossan valtavasti kasvun varaa. Enkä voi olla kieltämättä sitä tosi seikkaa, että mua kiinnostaa nähdä miten hänen ja prinssi Aoban/Ooran suhde kehittyy.



Tanemuran taidekin on ennallaan ja se näyttä upealta. Pokkarin sivut ovat yltäkylläisen täynnä kauniita, moniulotteisia piirustuksia. Aina hahmojen hulmuavista pitkistä hiuksista yksitysikohtaisiin asuihin. Tanemuran tavaramerkiksi on kuitenkin aikojen saatossa vakiintunut hahmojen isot silmät. Prinsessa Sakurassa Tanemura tuntuu ottavan irti tavallista enemmän hahmojen ilmeistä ja eleistä, sillä hahmot tuntuvat vaihtavan useammin ilmeitä kuin muissa hänen sarjoissaan. Mikä on mielestäni tosi hieno juttu. Hieman annan kuitenkin painolaadusta negatiivista palautetta, sillä joissakin kohdissa viivat näyttävät haalistuneilta ja pikselimäisiltä. Pääsääntöisesti pokkari kuitenkin näyttää hyvältä.

Mitenköhän sitä jaksaa odottaa melkein kaksi kuukautta seuraavaa osaa? Odotan jo aivan malttamattomana miten sarja jatkuu ja olisin vain halunnut jatkaa lukemista. Pokkariin sopii oikein hyvin tarttua, jos ruutujen täyteläisyys ja  kannen pinkkiys ja isot silmät eivät tunnu ylitsepääsemättömiltä. Prinsessa Sakurasta on helppo pitää ja siihen on helppo tarttua jopa sellaisen joka ei ole mangaan aiemmin tutustunut.

tiistai 15. elokuuta 2017

Poika ja peto - omaa paikkaa etsimässä

Suomessa näyttää olevan menossa kova anime-elokuvien pohjalta tehtyjen mangojen buumi, sillä kauppoihin on ilmestynyt jälleen kerran tämän genren edustaja. Voin varmaan olettaa, että tällaiset sarjat tekevät kauppansa Suomen markkinoilla, sillä loppuvuodelle on kaavailtu vielä yhtä sarjaa. Suomessa on ehditty nähdä jo Summer Warsin sekä Wolf Childrenin mangasovitus, joten on luonnollista, että seuraava sarja tulisi myös olemaan Mamoru Hosodan elokuvaan pohjautuva. Poika ja peto on varmasti monelle tuttu elokuvan perusteella, sillä Cinema Mondo toi sen Suomen elokuvateattereihin viime vuonna.


Poika ja peto kertoo siis pikku pojasta nimeltä Kyuta, joka on karannut kotoa tämän äidin kuoltua. Kyuta törmää näkymättömässä maailmassa asuvaan yksinäiseen petoon Kumatetsuun, joka ehdottaa Kyutalle, että tämä tulisi hänen oppipojakseen. Odotan eniten tältä sarjalta Kumatetsun ja Kyutan välille muodostuvaa myrskyisää ystävyyttä. Vaikka olen elokuvan nähnyt, niin on silti mukava nähdä, miten hyvin parivaljakon suhteenkehittyminen on saatu kuvattua mangan muodossa. Pojan ja pedon pääteema on kasvaminen sekä itsensä löytäminen. Se on upea kasvuvutarina, jossa sekä opettaja että oppilas kasvavat henkisellä sekä fyysisellä tasolla. Sarja saa hymyn huulille ja sitä on mukava lukea.

Kuvahaun tulos haulle poika ja peto manga

Tähän asti voi kuitenkin olettaa, että tarina seuraa tarkasti elokuvaa. Tämä ei tietenkään sinällään ole ongelma, mutta niille jotka ovat elokuvan jo katsoneet, manga-sovitus ei tarjoile mitään uutta pureskeltavaa. Samoja asioita pyöritetään, mikä tekee sarjasta melko yllätyksettömän. Sen keveys sopii oivasti kesälukemiseksi, mutta se ei kuitenkaan jätä nälkää jatkaa. Renji Asain piirrosjälki on kuitenkin nättiä ja sopii sarjan tyyliin. Käännöskin toimii oikein hyvin ja plussaa tulee värisivuista sekä tekijän tervehdyksistä lopussa. Jos olet lämminhenkisten komediallisten kasvutarinoiden ystävä, suosittelen tätä sarjaa hymy huulillani, vaikka olisi jo elokuvan nähneille. Poika ja peto voi tosin vielä yllättää ja se voi napata mukaansa hyvinkin nopeasti.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Ace - Musta vaeltaja - kissan elämää

Pitkästä aikaa kirjoittelen manga-arvostelun parissa ja tällä kertaa on vuorossa kissamanga Ace - Musta vaeltaja. Neliosainen sarja kertoo nimikkohahmostaan, mustasta kissasta Acesta, joka vaeltelee ympäri maata ja tapaa sen varrella toisia kissoja sekä ihmisiä. Ace on kovaksi keitetty kujakatti ja se välttelee ihmisten seuraa niin paljon kuin mahdollista. Taustalla ihmisinhoon on rankka pentuaika, joka opetti Acen olemaan luottamasta ihmisiin. Ace kuitenkin joutuu matkansa aikana kohtaamaan ja tutustumaan uusiin ihmisiin, enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti ja joutuu usein nielemään ylpeytensä kujakissana.


Turrimangaa ei ole eksynyt lehtipisteisiin pitkään aikaan ja itse en ole eläinmangan suurkuluttaja (ellei Yoshihiro Takahashin tuotantoa lasketa). Ace on kuitenkin pirteä tuulahdus eläinosastolle, sillä se ei ole yhtä suloista ja pehmoista luettavaa kuten edeltäjänsä Chi´s Sweet home tai Kani nimeltä Mulko. Tarina on kuin jostakin nuorten poikien shounensarjasta, sillä yhteenottoilta ei voida välttyä ja päähahmo on kaikkien pikkupoikien esikuva; kova ja cool. Tässä tapauksessa sarjan hahmot vain sattuvat olemaan kissoja. Ace - Musta vaeltaja on nopeasti läpi luettava ja sen parissa viihtyy kerran tai kaksikin. Mikään omintakeinen tuotos ei ole, mutta ajaa asiansa kissafanien keskuudessa. Ace on kuitenkin kiva hahmona ja sille sekä muille kissoille on annettu mukavasti inhimillisiä piirteitä.

Kyoukorin osaa selvästi piirtää kissoja ja hän osaa taiteilla ne ilmeikkäiksi sekä persoonallisiksi. Tosin hän piirtää koko ajan saman tyyppisiä kissoja ja varsinkin taustahahmoiksi tarkoitetut kissat ovat järjestäen saman näköisiä. Kyoukorin ei myöskään näemmä ole perehtynyt ihmisten piirtämiseen, sillä hahmomallit ovat persoonattomia ja selvästi hätäisemmin piirrettyjä kuin kissat. Sarjan piirrosjälki olisi kaivannut hieman enemmän tarkempaa viimeistelyä. Hän osaa kuitenkin piirtää kissoille erilaisia ilmeitä ja varsinkin Acen ilmeet vaihtuvat koko ajan.
Sangatsu Mangan käännös on ensiluokkaista ja painolaatu on priimaa. Eipä suomijulkaisusta oikeastaan mitään valitettavaa ole.

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Lindbergh osat 2 ja 3

Lindberghin pariin on hyvä palata tässä vaiheessa, sillä tarina tuntuu saavan osakseen uusia suuntia. Tarinassa ollaan päästy jo lentokilpailuihin asti, mutta ne eivät jää ainoaksi jäänityksen aiheeksi, sillä sarja paljastelee kiinnostavia asioita sekä Sharkin menneisyydestä, että Knitin kuolleesta isästä. Tarina etenee mukavan railakkaasti eteenpäin, eikä meno todellakaan käy tylsäksi ja kuluneeksi. Uudet mukaan tulleet hahmotkin maustavat soppaa entisestään. Tässä vaiheessa on vaikea vielä sanoa miten tarina etenee ja kuka onkaan lojaali kellekin, mutta kiinnostavat tapahtumat ja hahmot pitävät menon niin vetreänä, että tulevaa jää odottamaan oikein mielellään. Kun Lindberghillä on kasassa näin hyviä aineksia hyvään tarinaan, se saattaakin saavuttaa vaikka mitä. Toivon, että tarina jatkuu yhtä vahvana ja lennokkaana kuin tähänkin asti.


Takakansi osa 2: "Nuori lammaspaimen Knit haaveilee isänsä tavoin lentämisestä, jonka kuningas on kieltänyt jyrkästi. Taivaalta ilmestynyt Shark kuitenkin auttaa pojan lentoon ja ulos ahtaasta Elduran pikkuvaltiosta. Mutta ikäviäkin yllätyksiä on luvassa, eikä Knit kohta enää tiedä keneen voisi luottaa..."

Takakansi osa 3: "Vasta lentämisen aloittanut Knit päätyy Shantosin lentokilpaluun! Ja kun vaikeassa radassa ei olisi tarpeeksi, kisan panokset ovat yllättävän korkeat... Myös Shark ryhtyy uhkapeliin, kun kaupunkiin saapuu yllättävä vieras."

perjantai 11. marraskuuta 2016

Lindbergh - minne siivet kantavat

Lindberg ei ole itselle aiemmin tuttu sarja, mutta sillä tuntuu silti olevan oma kannattajakuntansa. Lindberg kertoo nuoresta Knit pojasta, joka unelmoi lentämisestä. Maan tyrannimainen kuningas on kuitenkin kieltänyt jyrkästi lentämisen ja siihen vähänkin viittaavat asiat. Knit uskoo, että hän tulee kuolemaan kaupungissa isoisiensä lailla, mutta hänen maailmansa kuitenkin muuttuu, kun kaupunkiin saapuu pelottava mies hirviön selässä. Mies kertoo kaupungin ulkopuolella olevasta maailmasta ja saa Knitin seikkailuhalun leimahtamaan. Shark myös kertoo, että Knitin uskollinen ystävä Plamo on Lindberg, olento joka pystyy lentämään. Tästä alkaa huimapäinen seikkailu, jossa liskot lentävät ja unelmista voi tulla totta.


Lindbergistä minulle tuli ensimmäiseksi mieleen Hayao Miyazakin Tuulen laakson Nausicaä sekä Laputa - linna taivaalla. Sarjassa on nimittäin hyvin samankaltainen tunnelma ja miljöö, sekä sarjan tarina pyörivät lentämisen ympärillä. Lindbergissä on jonkinlaista omaa taikaa, sillä se tarjoaa erilaisen sekä ainutlaatuisen lukukokemuksen. Ensimmäisen pokkarin ahmii yhdeltä istumalta nopeasti, sillä tarina ei päästä otteestaan ennen kuin pokkari on luettu loppuun. Lindbergin tarina on kutkuttava ja kiinnostava ja sen mukaan on helppo hypätä niin nuoremman kuin vanhemmankin lukijan. Ensimmäinen osa vasta kuitenkin aloittaa lennokkaan seikkailun ja se saa lukijan kaipaamaan lisää. Tarinan lisäksi sarjan loistokkuus johtuu sarjan hahmoista. Knit on mukava hahmo, näinkin pieneksi pojaksi ja Shark on varmaan yksi vuoden kiinnostavimmista tapauksista. On myös kiinnostavaa nähdä mihin suuntaan näiden kahden suhde kehittyy. En ihmettele, vaikka sarjalla omat kannattajansa onkin, sillä itse ainakin jään innolla odottamaan jatkoa.


Pidin oikein paljon sarjan taiteesta. Ahndongshikin taidokas sekä uniikki jälki luo sarjaan oman tunnelmansa ja luo sille oman hengen. Vaikka piirustusjälki on hieman jopa raakaa, niin sarjaa on kuitenkin erittäin helppo seurata ja kuvakerronta on oikein lennokasta. Taide on jopa melko nostalgista seurattavaa, sillä itselleni siitä ainakin tuli mieleen vanhemmat mangat. Ahndongshik uskaltaa myös leikkiä hahmomalleilla, joka näkyy varsinkin kuninkaan ja tämän pojan ulkonäöissä, sillä heistä on tehty oikein lurjusten näköisiä. Tähän vielä oikein ruma luonne niin en voi kuin vihata näitä kahta. Laadukas Sangatsu Mangan käännös sekä painojälki ei tälläkään kertaa tuottanut pettymystä. Tällä kertaa pokkari sisältää myös muutaman värisivun, jotka olivat itselle positiivinen yllätys. Jos jostakin pitää marista niin minua häiritsi äänitehosteiden käännösten fontti. Se tuntuu hieman kökköiseltä eikä oikein istu ruutuihin. Muuten olen oikein tyytyväinen.

"Oletko koskaan haaveillut, että osaisit lentää?"

Teos: 3/3

Julkaisu: 2,5/3