#38. No Game No Life

Sisarukset Sora ja Shiro ovat huippupelaajia, jotka päihittävät missä tahansa pelissä kenet tahansa. Oli sitten kyse videopelistä tai shakista, nämä kaksi ovat voittamattomia. Heidät tunnetaan internetissä ja pelipiireissä nimellä Blank, sillä he jättävät aina nimensä tyhjäksi. Kaksikko on kuitenkin kovan luokan hikikomoreita, jotka ovat erkaantuneet todellisesta maailmasta. He kuvailevatkin maailmaansa ja elämäänsä olevan jälleen kerran yksi surkea peli. Eräänäpäivänä he kuitenkin saavat mahdollssuuden paeta tästä heille yhdentekeväksi muuttuneesta maailmasta, sillä voitettuaan pelissä Teto nimisen pojan tämä tarjoutuu viemään heidät maailmaan jossa kaikki asiat selvietään peleillä. Tässä maailmassa hallitsevat eri rodut, joista ihmiset ovat kaikista alimpana ja ala-arvoisempina. Teto paljatuukin Disboard-maailman jumalaksi, joka uskoo Soran ja Shiron pystyvän nostamaan ihmisten rodun takaisin maailman kartalle. Näin ollen Sora ja Shiro päätyvät pelien täyteiseen maailmaan, jossa eläminen on yhtä peliä. Kirjaimmellisesti.

Tiedättekö sen tunteen, kun löydät yhden uuden lempianimen? Olet täysin mukana sarjan hengessä ja melkein elät hengittämällä kaikkea sarjaan liittyvää. Valitettavasti tällä kertaa näin ei käynyt No Game No Lifen kohdalla, sillä inhosin sarjaa toisesta jaksosta alkaen. En rehellisesti sanottuna tiedä mitä oikein odotin tältä sarjalta, mutta odotuksiani se ei täyttänyt. No Game No Life tuli katsottua kavereiden kanssa muutama kuukausi takaperin ja pakko myöntää, että jos olisin sarjan yksin katsonut niin olisin dropannut sen kesken kaiken. Sarjassa oli tasan kaksi hyvää puolta: tarina, joka jää kesken sekä kaunis animaatio.

Tarinan alkuasetelma on aivan loistava, sillä se herättää kiinnostuksen sarjaan kohtaan jo ensimmäisestä jaksosta lähtien. Siinä on paljon elementtejä ja jännitystä tuo mukanaan erilaiset pelit ja haasteet, joista hahmojen on selvittävä edetäkseen tässä todeksi muuttuneessa pelissä. No Game No Lifessa esiintyy kiitettävän monimuotoisia ja erilaisia pelejä aina tavallisesta shakista vähän oudompiinkin mittelöihin. Pelitilanteet on rakennettu dynaamisesti, ja hahmojen täytyy oikeasti käyttää aivonystyröitään ja taktikoida voittaakseen pelin. Välillä jotkin pelikohtaukset on viety niin täysin yli, että niitä on viihdyttävä katsoa ja ottelun aikaansamaan tunnelman takia. Tästä huolimatta kamppailut ovat melko ennalta-arvattavia voittajan suhteen. Ei myöskään liene mikään spoileri, että Sora ja Shiro ovat pääasiassa aivan ylivoimaisia pelaajia. Joutuvathan he kiperiin paikkoihin ja joutuvat tosissaan miettimään seuraavia siirtojaan, varsinkin joutuessaan erilleen toisistaan, mutta tästä huolimatta nämä voittavat silti jollain konstilla. Tämän takia pelit jäävät yllätyksettömiksi, ja itselläni ainakin loppui kiinnostus usein kesken ottelun.

Sora ja Shiro ovat hyviä hahmoja erillään, mutta puuduttavia yhdessä. Nämä kaksi ovat aina yhdessä ja he saavat jäätävän paniikkikohtauksen jos joutuvat liian pitkäksi aikaa eroon toisistaan. Sora on kaksikon taktikko ja hän pystyy suunnittelemaan pelisiirtonsa usean siirron päähän ja päättelemään vastustajan aikeet. Shiro on taas pieni matikkanero, joka kykenee matemaattisen lahjakkuutensa avulla laskemaan mm. korttipakan kortit. Lisäksi nämä kaksi ovat sisaruksia ja omaavat erittäin huonot sosiaaliset taidot, josta revitäänkin huumoria ajoittain. Soralla ja Shirolla on mielenkiintoisia piirteitä sekä yksilöinä että yhtenä yksikkönä. Molemmat tuovat selvästi jotain mukaan heidän väliseen suhteeseensa kuin myös pelitilanteisiin. Heidät kuvataan enemmän yhtenä toimivana organismina, mutta sarjan edetessä heistä tuodaan ilmi myös yksilöllisiä piirteitä. Paha vaan etten tuntunut välittävän tai oikeasaan pitäväni kummastakaan päähahmosta. Shiro ei jaksanut alusta alkaenkaan herättää mitään tunteita, sillä en ole mitenkään söpöjen moetyttöjen perään. Shiro muutenkin tuntui persoonattomammalta hahmolta kuin Sora. Sorasta taas pidin aluksi ja onhan hänellä sarjassa omat hyvät hetkensä, Hän on myös huomattavasti erottuvampi hahmo kuin Shiro, jonka luonteenpiirteet tulevat paremmin esille. Mutta lopulta Sora päätyi vain toistamaan samoja kuvioita koko ajan ja hän käy melko tylsäksi hahmoksi. Olisin myöskin halunnut kuullaa lisää näiden kahden menneisyydestä, sillä sitä ehdittiin sivuamaan vain muutaman minuutin verran sarjan viimeisissä jaksoissa. Lisäksi sarja vie näiden kahden sisarussuhteen aivan väärille teille. Sarja nimittäin antaa ymmärtää yhtä jos toistakin näistä kahdesta. Insestinen vihjalu jotenkin särähti omaan korvaani erittäin paljon ja häiritsi lopulta koko katsomiselämystäni.

Muut hahmot taas eivät erotu järin edukseen ovat kaikki melko stereotyyppisiä massatapauksia. He eivät myöskään Soran ja Shiron rinnalla jaa mitään tarkoitusta olla mukana sarjassa. Heidän päätehtävänsä on olla välillä äänessä ja tarjoilla katsojille annos fanservicea. Jota viljellään sarjassa erittäin paljon. Sarja tuntuu turhan paljon keskittyvän Shiron pikkuhousuihin, Jibrilin rintavarustukseen ja Stephanien häpäisemiseen. Fanservice ei tuo sarjalle mitään lisäarvoa eikä sen siivittämä huumorikaan ole edes viihdyttävää. Varsinkin tyhjäpäistä Stephiä, jolla ei ole muuta tarkoitusta olla mukana kuin olla Soran kiusaamana, käy välillä erittäin kovaa sääliksi. Lisäksi kenen loistava idea oli vilautella jatkusvasti 11 vuotiaan tytön pikkuhousuja? Tämä sarja ei olisi kaivannut tällaista turhaa irstailua, vaan olisi jopa pärjännyt paremmin ilman sitä.

Steph ei ole penaalin terävin kynä mitä Shiro hyödyntää säälimättä, Tyttö ei esim. osaa antaa periksi silloin kun pitäisi.

Onneksi kuitenkin raastavan sisarusrakkauden vihjailun sekä silmät päästä polttavan fanservicen rinnalla sarja näyttää erittäin hyvältä. No Game No Lifen virtuaalitodellisuus on värikäs, tarkka sekä täynnä erilaisia muotoja ja kuvioita. Disboardin maailma onkin kuin suoraan videopelistä temmattu ja se on sopivan hullunkurinen, mutta silti vakavasti otettava. Sarjan animaatio on todella nättiä ja studio Madhouselle täytyy kyllä antaa kunniaa sarjan leikkisyydestä. Hahmojen desingit ovat myös kivaa katsottavaa ja hahmojen asut oikeaa silmäruokaa. Sarjan värimaailmassa vallitsee punaisen eri sävyt, joita on käyetty hyväksi myös hahmojen ääriviivoissa, jotka värittyvät punaiseksi mustan sijaan. Tämä luo sarjaan iluusion, joka saa sarjan tuntumaan hiukkasen taianomaiselta. Se jaksaa miellyttää silmää kauemmin ja luo melankolisen tunnelman. Myös alku- ja lopputunnareiden animaatio on upeaa katsottavaa.. Alkutunnarin tunnelma ja meininki sopii hyvin No Game No Lifen maailmaan ja se kuvaa melko hyvin sitä mitä tämä sarja on. Lopputunnarin kaunis ja erilainen animaatio taas erottuu muusta animaatiosta, ja se antaa hieman vinkkiä Shiron ja Soran menneisyydestä.

Sarjan musiikki on taas erittäin mahtipontista ja energistä, jolla sarja saa nostettua tunnelmaa varsinkin toimintatilanteissa. Musiikki voisi olla hyvinkin jostakin seikkailupelistä, mikä saa sarjan tuntumaan vielä enemmän pelimäiseltä. Tosin vaikka sarjassa soitettavat biisit ovatkin hyviä, niin ei niitä jaksa kuunnella animen ulkopuolella. "The Kings Plan" on ost:n muistettavimpia kappaleita, joka kuvaa sarjan tunnelmaa melko pitkälle. Alkutunnarin biisi on parempaa kamaa, joka kuitenkin tuli kulutettua loppuun jo paria vuotta sitten. Enää "This Game"-kappale ei jaksa sykähdyttää samalla tavalla kuin ennen, mutta siitä sarjan silti tunnistaa edelleen. Ja täytyy sanoa, että alun piano-osuus on aivan upeaa kuunneltavaa.

Summati summarim

No Game No Life ei ollut sitä miksi sitä luulin. Oma katsomiskokemukseni sen kohdalla tuntui siltä, kuin olisin kiivennyt vuorelle ilman turvaköyttä. Toisaalta ymmärrän miksi sarjalla on faninsa ja miksi porukka tykkää siitä niin paljon. Itse en vain yksinkertaisesti pitänyt sarjasta monestakin syystä. Loistavasti konseptista ja upeasta animaatiosta huolimatta sarja tuntuu jäävän puolitiehen ja se keskittyy turhanpäiväisiin asioihin. Pikkuhousut ja rinnat vilahtamat turhan usein kuvaruudussa, mikä syö sarjan uskottavuutta ja vievät huomion tärkeämmiltä asioilta. Lisäksi pääkaksikko jää melko yksiulotteiseksi taustatarinan puuttuessa ja kehityksen jäädessä melko mitättömäksi. Lisäksi sarja jää kesken, eikä läheskään kaikkia rotuja olla ehditty edes tutustuttaa katsojille. En tiedä kuinka moni tulee pettymään tästä, mutta oma komeukseni No Game No Lifen kanssa oli sen verran kurja, että annan sille arvosanaksi Dropattavan. Sarja löytää kyllä katsojansa, mutta ei ehdottomasti sovi kaikille. Jos animeltaan haluaa laadukkaampaa viihdettä ilman turhaa fanservicea niin parempiakin sarjoja löytyy.