#41: Banana Fish

New Yorkin katuja valtaavat raa'at jengit ja bisnestä pyörittävät vaaralliset mafiapomot. Kaduilla väkivaltaisuus rehottaa ja ainoastaan kovimmat selviävät. Päähahmomme Ash Lynx on kovaksi keitetty jengipomo, joka on suuren mafiapohattan Dino Golzinen ottopoika. Kovatahtoinen ja taitava ampuja Ash pääsee kuitenkin mysteerisen Banana Fishin jäljille, joka on jotenkin yhteydessä hänen veljensä onnettomuuteen. Pian Ash saa huomata, että Banana Fishin takana on jotain paljon suurempaa ja hirveämpää mitä aluksi oli kuvitellut. Pian Ash tutustuu japanilaispoika Eiji Okumuraan, jolla on erikoinen vaikutus Ashiin. Yhdessä Eijin, muiden jengiläisten sekä myös muiden hahmojen kanssa Ash ryhtyy ottamaan selvää Banana Fishistä. Mikä se on ja mikä sen tarkoitus on? Tästä retkestä on kuitenkin hauskuus kaukana, sillä astuttuaan mafiapomojen varpaille ja karatessaan Dinolta Ash on saanut peräänsä erittäin vaarallisen vihollisen.

Vihdoinkin pääsemme käsiksi synttäriarvsoteluihini, joidenka olisi pitänyt alkaa jo tammi-helmikuun vaihteessa. Kaikki kiireet kuitenkin pitivät sen verran kiireisinä, etten ehtinyt animea järin katsoa. Mutta tästä on hyvä alkaa, sillä tämä viidenneksi eniten ääniä saanut sarja, Banana Fish. Kun tulin tietoiseksi tämän sarjan animejulkaisusta, en ollut aiemmin kuullut koko sarjasta. Hypetys sen ympärillä sai kuitenkin kiinnostumaan sarjasta, joten aloitin tutustumisen lukemalla alakuperäisen mangasarjan. Ja voi että rakastuin siihen todella! Aivan tyhjästä en siis animea aloittanut. Yritän kuitenkin tässä arvostelussa olla vertailematta mangaa ja animea mahdollisimman vähän.

Lähtökohtaisesti Banana Fish on todella haastava arvosteltava, sillä samalla siitä olisi niin paljon sanottavaa, mutta taas siitä on vaikea kertoa mitään olematta spoilaamatta sen tapahtumia. Aloitetaan nyt kuitenkin turvallisesti. Sarjan tarina alkaa heti mielenkiintoisesti, kun Irakin sodassa olevista amerikkalaisista sotilaista yksi tulee hulluksi ja surmaa omiansa. Pian tarina siirtyy muutamia vuosia eteenpäin New Yorkiin. Banana Fishin tarina ei sijoitu meidän tuntemaan suhteellisen rauhalliseen New Yorkiin, vaan se on raaka ja kylmä paikka, jossa lasten prostituutio, mafiatappelut ja huumeet ovat arkea. Nykypäivän katsojalle Banana Fishin kuvaama New York voi vaikuttaa oudolta, mikä johtuu puhtaasti siitä, että alkuperäinen manga sijoittui suoraan 80-luvun New Yorkiin. Tässä Isossa Omenassa kadunkuvasta silmiin pistävät suuret graffitit sekä kaduilla norkuvat rotuihin jakautuneet jengiläiset. 80-luvulla tuollaiset asiat olivat varmasti tavallisempia katukuvassa, mutta jotka ovat jo kadonneet nykypäivän modernissa New Yorkissa.

Tässä piileekin sarjan suurin ongelma. Banana Fish juontaa juurensa 80-luvulta, jolloin hyvin erilaiset henkilöt ja tapahtumat olivat kansalle tutumpia. Animen myötä sarja haluttiin tuoda paremmin 2010-luvulle päivityksen kera. Valitettavasti animessa oikaistaan mutkia turhan suoriksi päivityksen kanssa, jolloin sarja tuntuu hieman epäuskottavalta. Vietnamin sota on muutettu Irakin sodaksi, jokainen hahmo on saanut älypuhelimen ja vaatteet muutetu nykyaikaisemmaksi. Tällaiset asiat on muutetu näppärästi, kun taas jotkin muut asiat ovat jääneet vähän puoli tiehen. Välillä jotkin hahmot käyttävät vielä lankapuhelinta ja osa jengiläisistä olisi kaivannut selvästi päivitystä nykypäivään. Tällaiset asiat saivat sarjan tuntumaan hutiloidulta ja asiat riitelivät keskenään. Sarjan huumorikin kärsi lievästi, kun nuorikot eivät enää ihmittele mikseivät vanhemmat hahmot osaa käyttää titokonetta. Eri vuosikymmenien tyylien yhdistäminen olisi voinut toimia, mutta vaikka se olisi ollutkin tässä tapauksessa tietoinen valinta niin se ei toiminut. Banana Fishin nykyaikaistaminen ei ollut huono idea, mutta näin puolihullun toteutuksen takia olisi voinut olla parempi, että sarja oltaisiin tehty sijoittumaan suoraan 80-luvulle alkuperäismateriaalin tapaan.

Banaani esiintyy sarjassa monessa konseptissa.

Silti vaikka Banana Fish ei onnistunut kaiksta parhaiten tuomaan itseään 2010-luvulle, niin ei se missään nimessä huono sovitus ole. Sarjan tarina on todella mukaansa vetävä ja kutkuttava. Tarina kehittyy koko sarjan ajan, sillä kun Banana Fishistä on otettu selvän ja aihe on kaluttu, niin sarjan valokeilaan osuu enemmän Ashin kasvaminen ja kostaminen Dinolle. Lisäksi siinä sivussa käsitellään paljon hahmojen välisiä suhteita, varsinkin Ashin ja Eijin. Tarinan kehittyessä koko ajan sarja pysyy kiinnostamavan koko ajan. Sarja ehkä kierrättää samoja ideoita vähän turhankin useasti, mutta se ei onneksi edes pääse haittaamaan, kun uusiakin hahmoja on maustamassa tarinaa. Tarinan tauotuksesta tulee vähän miinusta, sillä tarinan kuljetus tuntuu välillä turhan rushatulta. Tapahtumia ajoitetaan niin tiiviiseen tahtiin, että pidempi lepotauko olisi antanut vähän katsojallekin aikaa hengähtää. Tosin nopean temmon takia katsoja jaksaa pysyä hereillä jaksojen ajan ja sarjassa ehditään näkemään kaikki merkittävät tapahtumat. Sarja on selvästi kohdistettu vähän vanhemmalle katsojakunnalle, sillä sen tematiikasta löytyy hyvin synkkiö ja vakaviakin aiheita aina lasten prostituutiosta huumeisiin. Tarinan sävy on myös erittäin seksuaalinen, joka kuvastuu varsinkin Ashistä, joka käyttää seksuaalista vetovoimaansa häikäilemättömästi hyödykseen. Sarjassa nähdään myös muitakin seksuaalisia kohtauksia ja jopa seksiä. Mistään kovin kevyestä sarjasta ei siis ole kyse ja kovin herkille katsojille sarja voi olla hyvinkin ahdistava. Se kuitenkin onnistuu herättämään varmasti tunteita sekä keskustelua asioista, jotka ovat hyvin relevantteja vielä tänäpäivänäkin.

Vetävän ja vähkevän tarinan lisäksi Banana Fishin hahmot ovat erittäin onnistuneita. Päähahmojen Ashin ja Eijin lisäksi sivuhahmoistakin löytyi pureskeltavaa. Hahmot eivät ole yhden jakson ihmeitä, vaan nämä jäävät katsojan mieleen ja näillä on paikka tarinassa omien taustojensa kanssa. Oli sitten kyse Ashin vihamies Arthurista tai kiinalaisjengin pomoista, niin hahmot olivat mielenkiintoisia. Oli myös todella mukava huomata ettei kukaan hahmoista ollut täysin mustavalkoinen. Täysin pahikseksi leimattava Papa Dinokaan ei ole niin yksiulotteinen hahmo kuin aluksi luulisi. Moniulotteisuus näkyy myös hahmojen välisissä suhteissa, jotka eivät ole mitenkään yksiselitteisiä. Tästä varsinkin hyvinä esimerkkeinä Ashin ja Arthurin sekä Ashin ja Dinon väliset suhteet.

Yksi sarjan antoisimmista osuuksista on ehdottomasti kuinka Ash kehittyy sarjan aikana. Aluksi kovaksi ja ehkäpä jopa kylmäksi murhaajaksi tituleerattu Ash on monitahoinen hahmo. Hän jos kuka on joutunut kärsimään paljon. Ashin kovan kuoren alle käytkeytyykin Ashin herkempi ja haavoittunut puoli. Tarinan edetessä Ashin kovaakin kovempi kuori rikkoutuu pala palalta järisyttävien tapahtumien sekä Eijin ansiota. Pidin siitä miten Ash oli kuvattu huomattavasti tunteekkaampana hahmona. Tämä tekee Ashista oikeasti lähestyttävän hahmon, eikä niin kylmäkiskoista tapausta. Hänen kehitystään on hienoa seurata ja hahmona Ash tulee erittäin lähelle katsojaa. Hänen taustastaan myös paljastuu koko ajan enemmän ja enemmän. Ash on pääpojista ehdottomasti onnistuneempi ja saa enemmänkin ruutuaikaa, mutta ei Eijikään jää lepäämään laakreilleen. Eiji on selvästi persoonottomampi hahmo kuin Ash, sillä tämä ei lopulta ole kuin tavallinen poika Tokiosta. Tämä ei ole mestari ampumaan kuin Ash tai yhtä nokkela kuin Yut-Lung tai yhtä vahva ja taitava taistelija kuin Shorter. Eijistä tekeekin mielenkiintoisen hahmon juuri se, että tämä on niin tavallinen ja tämä reagoi asioihin juuri niinkuin tavallinen pullianen reakoi. Hän myös luo hyvän kontrastin Ashiin sekä muihin hahmoihin, jotka ovat elämää kohtaan lähes kyynisiä. Pelkäsin että Eijistä tehtäisin sarjan pelastettava neito, mutta hänelle oltiin annettu jopa aktiivisempi rooli kuin mangassa. Tämän tekemiset eivät myöskään vaikuta niin tyhmiltä ja naiveilta. Mitään varsinaista kehitystä Eijin hahmoon ei saada. Paitsi tämä on ehkä oppinut olemaan vähemmän nyhverö.

Naiset ovat aliedustettuina Banana Fishissä, mutta onneksi meillä on Jessica.

Silmien heijastusta käytetään sarjassa useaan otteeseen, mikä istuu sarjaan yllättävän hyvin. Tosin niistä tulee mieleen FREE

Olin onnesta sykkyrällä, kun sain tietää että Banana Fishin adaptoi studio MAPPA. Studion tuotannot ovat olleet lähtökohtaisesti animaatioltaan todella hyviä, vähintään keskivertoa. MAPPA ei pettänyt tälläkään kertaa odotuksiani. Banana Fishin animaatio on nimittäin nättiä katsottavaa. Se ei ehkä loista upeilla tehosteilla ja erikoisefekteillä, jonka takia animaatio toimiikin niinkin maanläheisessä sarjassa kuin Banana Fish. Animaatio on tasoltaan enemmän keskitasoa kuin loistavaa, mutta sarjassa on käytetty hienosti kameraa, jonka avulla kohtauksista on luotu todella dynaamisia. Sarja osaa säväyttää varsinkin toimintakohtaukissa, jotka ovat nopeita ja sulavia. Sarjan taustat ovat taas kauniita oli sitten kyse merinäköalasta tai vain katukuvasta. Hahmojen desingia on tuotu myös nykypäivään, mutta Akemi Yoshidan kädenjälkeä ei olla silti hävitetty kokonaan. Parhaiten animaatio loistaa kuitenkin alku- sekä lopputunnareissa. Alkutunnareista animaatio loistaa varsinkin toisessa alkutunnaarissa. Tunnarin erikoistehosteita on käytetty upeasti ja symboliikkaa on käyetty hahmojen kohdalla hienosti. Lopputunnareista myöskin toisessa animaatio pääsee enemmän oikeuksiinsa, sillä kaunis mutta melko yksinkertainen animaatio toimii todella hyvin.

Bananan Fishin musiikki on myös todella onnistunutta. Siitä henkii tietty 80-luku, mutta on silti selvästi nykypävää. Ost sisältää kauniita, rauhallisia ja surullisia kappaleita kuiten "Blue Bird" ja "The Last Waltz", sekä jopa hiphoppimaisia sekä aggressivisen karmivia biisejä kuiten "Dragon Blod" ja "Dino". Itse kuitenkin ihastuin sarjan alku- ja lopputunnareiden kappaleisiin. Alkutunnareista varsinkin enimmäinen alkutunnari "found & lost" on todella upean voimakas biisi, joka saa väreet kulkemaan vatsan pohjassa asti ja adrenaliinin virtaamaan. Tätä biisiä jää kuuntelemaan ja varsinkin tunnarin liekkikohtaus on upea musiikkineen ja animaatioineen. Toinen alkutunnari oli myös hyvä, mutta ei kuitenkaan vakuuta samalla tavalla kuin ensimmäinen. Ensimmäinen lopputunnari on taas veikeä musiikiltaan. Se on samalla iloinen mutta taas hetkessä sen tunnelma muuttuu surulliseksi ja ahdistavaksi. Tunnari tuntuu pilkkavan sarjan hahmoja ja näiden kärsimyksiä. Mutta ehdottomasti paras tunnari on toinen lopputunnari "RED". Kun kuulin tämän tunnarin ensimmäisen kerran olin myyty. Hätkähdyttävä musiikki ja surullinen biisi iskee tajuntaan. Tähän lisäksi tunnarin kaunis, pienieleinen animaatio, joka kokonaisuutena kihottaa kyyneleet silmiin. Jos pitäisi valita yksi biisi Banana Fishistä niin se olisi "RED".

Summati summaa:

Banana Fish on kyllä ansainnut kulttinimikkeensä, sillä sitä siivittävät synkkä ja vahva tarina, moniulotteiset päähahmot, rankat teemat ja surulliset ihmiskohtalot. Banana Fish on siis jotain muutakin kuin kertomus kahden pojan suhteesta, mistä varmaan moni sarjan tietääkin. Ylipäänsäkin Eijin ja Ashin suhde on niin monitulkintainen, että jokainen voi tehdä siitä omat päätelmänsä. Animeadaptio ei missää nimessä pärjää mangalle, mutta se on kuitenkin melko hyvä yritys ja kunnioittaa alkuperäistä materiaalia. Sarjan päivittämisestä tähän päivään voidaan olla kahtaa eri mieltä, mutta koska koen toteutuksen vähän hutiloiduksi niin sarjan olisi voinut jättää kokonaan alkuperäiseen muottiinsa. Animessa on myös tiettyä kiiruhtamisen makua, sillä tapahtumia tapahtuu tapahtumien perään melkoisella tahdilla, ettei hengähdystaukoja juuri ole. Vioistaan huolimatta Banana Fish on koskettava ja puhutteleva teos vielä tänä päivänäkin. Annankin Banana Fishille arvosanaksi Suositeltava. Animesta saa parhaiten kaiken irti, jos ei ole vielä lukenut mangaa. Mangan lukeneille sarja voi jäädä hieman kylmäksi, mutta tarjoaa kuitenkin viihdyttävän kokemuksen. Suosittelen jokaisen tutustumaan sarjaan edes muutaman jakson verran.

PS. video sisältää kaikki tunnarit ;).

Tämän hetken kuumottavimmat manga-sarjat

Heissuli vei arvoisat lukijat! Voisi oikein sanoa, että pitkästä aikaa. Ja kyllä olen elossa. Blogini on viettänyt venähtänyttä kesälomaa jo muutaman kuukauden ja postaus tahti on jämähtänyt todella hitaaksi. Osittain tämä on kuitenkin aivan suunniteltua, sillä koulujutut vievät paljon aikaa arjesta, varsinkin nyt kun valmistuminen alkaa olla kulman takana. Lisäksi animen katsominen ei ole innostanut ja muutkin asiat ovat vieneet energiaa. Siispä postausjonoon on kertyneenä monta coniraporttia sekä manga- ja animearviota. Ehkä kirjoittamistahtia tästä vielä elpyää viimeistään vuoden vaihteen jälkeen, mutta tällä hetkellä pidän hitaan postaustahdin ja kirjoittelen sitten jahka kun ehdin. Mutta vaikka anime ei ole napannut pitkään aikaa niin mangaa olen ehtinyt lukea ihan mukavasti. Olen myös yllättävän hyvin kärryillä tuoreistakin julkaisuista ja vanhojakin sarjoja olen saanut aloiteltua. Siksi onkin hyvä kirjoitella tämän hetken kuumottavimmista manga-sarjoista joita luen. Listaamani sarjat voivat olla sekä vielä jatkuvia että jo päättyviäkin sarjoja. Ainoa kriteerit ovat, että luen listalla olevia sarjoja tällä hetkellä, enkä ole saanut niitä vielä luettua loppuun, vaikka sarja olisikin jo päättynyt. Sarjan on myös täytynyt tehdä jokin vaikutus päästäkseen listalle. Sarjat eivät ole missään parhausjärjestyksessä.

Banana Fish

Banana Fish taitaa olla tämän koko listan vanhin mutta samalla tuorein lukemani sarja. Sarja on ilmestynyt 80-luvulla, mutta sai nyt vasta etuoikeutetun animeversionsa. Animea on kehutti kovin varsinkin BL-harrastajien keskuudessa, joten aloin lukemaan sarjaa animen katsomisinnon puuttuessa. Ensimmäiset luvut eivät vielä säväyttäneet, mutta nyt kun olen sarjaa lukenut puoleen väliin asti niin olen aivan koukussa tähän sarjaan. Banana Fishissä on paljon sellaista mistä en niin usein mangassa välitä, mutta se onnistuu silti olemaan kiinnostavaa luettavaa. Lisäksi sarja on synkkä, verinen ja samalla niin realistinen. Lopuksi se on vieläpä sydäntäraastavaa luettavaa. Tämä sarja kutkuttelee myös mun BL-tuntokarvoja. En odota sarjan loppua kovin suurella innolla, sillä mulla on erittäin paha aavistus sen suhteen. En silti voi irtautua tästä tarinasta ja sen ihanista hahmoista.

To Your Eternity

Jos olette lukeneet A Silent Voicen, niin on To Your Eternityn tekijä tuttu. Tällä kertaa mangaka on kuitenkin lähtenyt hieman erilaiselle linjalle. Mikä ei ole suinkaan huono juttu, sillä To Your Eternity tuntuu tuoreelta ja jännittävältä sarjalta. Vaikka olen vasta ensimmäisen pokkarin lukenut, niin tämä sarja on ehtinyt koskettaa mua jo monella tapaa. Yoshitoki Ooima kunnostautuu siis jälleen kyynelkanavien avaamisessa ja muillakin osa-alueilla ensimmäinen pokkari on todella vahva aloitus sarjalle. Kiinnostavaa nähdä miten sarja tulee etenemään.

Land of the Lustrous

Kirjoitinkin jo Land of the Lustrouksesta pidemmän postauksen pari kuukautta sitten, joten monelle ei liene yllätys, että sarja löytyy tältä listalta. Sarja jaksaakin koukuttaa edelleen ja uutta lukua on tuskallista odottaa. Sarja on saanut lisää käänteitä, päähahmot muuttuvat epävakaisemmiksi ja loppuhuipennusta saamme varmaan odottaa. En olisi koskaan uskonut, että juuri tämä sarja jaksaa koukuttaa näin voimakkaasti.

Devils´ Line

Devils´ Line oli melko uhkarohkea sarja itselleni, sillä tilasin sen kaksi ensimmäistä pokkaria lähes sokeana, tietämättä minkälainen sarja on kyseessä. Olin kuullut sarjasta, kun sitä vertailtiin Tokyo Ghouliin. Mutta siinä missä itseeni Tokyo Ghoul ei niin kovaa iskenyt, niin Devils´ Line osui maaliinsa sitäkin kovemmin. Pidän sarjan tarinasta ja maailman rakennuksesta hirveästi, sekä Ryou Hanadan tyylistä kirjoittaa hahmojen tunteistä ja suhteista. Yhtymäkohtia Tokyo Ghouliin kyllä löytyy, mutta Devils´ Line seisoo silti tukevasti omilla jaloillaan ja käsittelee konseptiaan hieman eri tavalla. Itseeni se iskee todella hyvin ja sarjalla on selvästi vielä paljon annettavaa. Sen lisäksi sarjan päähahmo, Anzai on niin hellyttävä tapaus että... Mun suurin ongelmani sarjaa kohtaan on ehkä Hanadan kädenjäki, joka on välillä vähän turhan pliisua ja paikoitellen kamalaakin. Hanada kuitenkin kehittyy piirtäjänä ja kahden pokkarin aikana ja kun taiteen kanssa pääsee sinuiksi niin sarja on ihan kivaakin luettavaa.

My Hero Academia

Yllättyikö joku, että tämä sarja pääsi listalle? Olen ollut My Hero Academia-kuopassa jo melkein vuoden, eikä se tunnu hellittävän. Tosin tämä on aika kiva kuoppa. Ensimmäisen kahden animekauden jälkeen siirryin mangan pariin, sillä kolmas kausi oli vasta tuloillaan. Tätä sarjaa on todella mukavaa seurata, sillä siinä tapahtuu koko ajan jotain. Sarjan maailman kuva kehittyy koko ajan ja hahmojen väliset suhteetkin kehittyvät. Sarjan lukemisesta jää aina todella innostunut ja energinen fiilis, vaikka sarjan synkemmät hetket ovatkin ahdistavia aika ajoin. Nyt kun olen saanut enkkujulkaisun kiinni, niin painiskelen sen kanssa jatkanko lukemista luku kerrallaan vai odotanko suosiolla seuraavan manga-pokkarin kääntämistä. Oli ratkaisuni mikä tahansa niin nautin tästä sarjasta missä muodossa tahansa.

Welcome to the Ballroom

Tämän sarjan kaksi ensimmäsitä pokkaria lojuivat hyllyssäni vaikka kuinka kauan lukemattomina ja tartuin niihin vasta ennen Traconia. Ja voi että tämä sarja osaakin olla ihana! Mulla on todella vähän kokemusta urheilusarjoista niin animen kuin mangankin saralla, joten en osannut odottaa tältä sarjalta juuri mitään. Sarjalla on todella postiivinen asenne tarinaansa, sillä ainakin tähän asti voimakkaasta kilpailuhengestä huolimatta tarinassa ei ole tapahtunut mitään inhottavia sabotointia vaan kaikki ollaan ratkaista rehdillä kilpailulla. Ärsyttäviä hahmoja tietenkin löytyy oikein yksi kappale, mutta meno ei silti ole äitynyt rumaksi. Tällaiset puhtaat ja innostavat sarjat ovat harvassa, sillä sen vetovoima piilee selvästi sen suoraselkäisyydessä. En tiedä mihin sarja etenee, mutta nyt ainakin rakastan tämän sarjan tuomaa tunnelmaa.

BTOOOM!

Taas yksi sarja, jonka ensimmäiset pokkarit olivat lojuneet hyllyssä pölyttymässä hyvän aikaa. Yritin lukea sarjan ensimmäistä pokkaria jossakin kohtaa, mutta silloin ei sarja iskenyt. Tuolloin syy saattoi olla omassa mielentilassani, sillä nyt sarja koukutta aikamoisesti. Tämmöiset tapa-tai-tule-tapetuksia-sarjat kiinnostavat mua aina, mutta kuitenkin päättömät lynkkaussarjat ilman mitään sen kummempaa tarinaa taas hukkaavat mielenkiintoni melko nopeasti. BTOOM! on kuitenkin osoittanut rahkeensa muuhunkin kuin pelkäksi tapposarjaksi, sillä syvemmistä ja synkemmistä tarinakuvioista on vihjailtu ja tarinalla on vielä selvästi muutama ässä hihassa. Sarja on jo tullut päätökseensä, mutta koska haluan lukea sarjan loppuun pokkarimuodossa niin en ole lukenut sarjaa vielä viidettä osaa pidemmälle.

Children of the Whales

Aluksi en vakuuttunut tästä sarjasta, sillä siinä tuntui olevan paljon kaikkea eikä tarinasta meinannut saada kiinni. Hiljalleen kun tarinastai rupesi saamaan otetta ja asiat alkoivat selkiytymään, niin sarja osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi kokonaisuudeksi. Children of the Whalesissä on todella mielenkiintoinen konsepti ja sen maailma on uniikki sekä kiinnostava. Kahden osan jälkeen tarinassa on vielä paljon selvitettävää, mutta koska alkuasetelma on saatu nyt pois alta niin sarjalla on tilaisuus ryhtyä syventämään tarinaansa ja hahmojaan. Odotan mielenkiinnolla mihin ratkaisuihin sarja päätyy jatkossa.

One Piece

One Piece oli itselläni monen vuoden ajan kesken, kunnes nyt luin sarjan alusta loppuun asti puolessatoista kuukaudessa. Aloin taas muistamaan mihin sarjassa aikanaan ihastuin ja täytyy myöntä, että sarja jaksaa kiinnostaa vielä näin 78 osankin jälkeen. Eichiro Odalla on upea taito kirjoittaa monitahoista tarinaa, jossa osansa saavat sekä pää- että sivuhahmot. Tarina vyyhtiytyy monen pienen tarinan nivoutuessa yhteen ja rakentaessa One Piecen maailmaa. Tietenkin sarjalla on heikot hetkensä, mutta pääosin sarja on todella hauskaa, jännittävää ja kiinnostavaa luettavaa. Nyt kun sarjaa on koossa näinkin monta pokkaria, niin laittaa se miettimään kuinka pitkään se tulee vielä jatkumaan. One Piece on kuitenkin kasvattanut myyntiään koko ajan eikä sen suosio ole laskemassa, joten tuskin tulemme sarjan loppua näkemään vielä vähään aikaan.

The Seven Deadly Sins

Pitkiä shounen-sarjoja ilmestyy Suomessa hyvin vähän, sillä niissä on kova riski kustantajalle. Onneksi Suomi-kustantajat jaksavat ottaa niitä riskejä, vaikka tällä kertaa ei tullutkaan täysosumaa, sillä The Seven Deadly Sinsin julkaisu lopetetaan nyt juuri ilmestyneen kolmannentoista osan myötä vaikka sarjaa on ehtinyt kertyä yli tuplasti enemmän. Itse kuitenkin pidän sarjasta todella paljon, sillä se jotain erilaista Suomen markkinoilla. Ymmärrän tosin miksei tämä ajoittainen tissi-perse-vitseily jaksa innostaa kaikkia, mutta omasta mielestäni sarjasta löytyy sen hölmöilyn alta paljon muutakin. Sarjan tarina on nimittäin erittäin kutkuttava, hahmojen menneisyydet ovat mielenkiintoisia ja tarinan kehitys hauskaa katsottavaa. The Seven Deadly Sins on shounenia parhaimmillaan sekä pahimmillaan, mutta sen viihdyttävyys on todella korkea. Itse en jää lepäämään laakereilleni sarjan suhteen, sillä aion jatkaa sarjan lukemista enkkujulkaisun muodossa.

Velhon morsian

Yllättävän moni Suomessakin julkaistua sarjaa on päässyt listalleni, sillä Velhon morsian taitaa kolmas omiaan. Sarja oli itselleni melko tuntematon, kun sitä ruvettiin julkaisemaan. Mutta heti ensimmäisestä pokkarista lähtien olin myyty. Sarja on täynnä magiaa, yliluonnollisia asioita ja mielenkiintoisia hahmoja. Eli kaikkea sitä mistä tykkään mangassa. Velhon morsian kuitenkin erottuu muista sarjoista, sillä sen hiljainen ja rauhallinen tapa kuljettaa tarinaa tekee siitä uniikin. Joillekin sarjan ei-niin-verkkainen tyyli ei varmasti iske, sillä sarja ei ole toiminta sarja. Sillä on kuitenkin oma taikansa ja se jotenkin lumoaa lukijansa. Sarjasta kertoo paljon se, etten keksi oikein mitään järkevää tapaa kertoa miksi sarja on niin hyvä. Velhon morsian taitaakin olla niitä sarjoja, joiden upeuden ymmärtää vasta sitten kun sen on itse lukenut. 

The Royal Tutor

Huumorisarjat harvoin iskevät muhun, sillä harvoin perustan päättömästä menosta ja yleensäkin japanilainen huumori ei useinkaan iske muhun. Aina löytyy kuitenkin poikkeuksia, sillä ainakin The Royal Tutor onnistuu vetoamaan mun jääsydämeen. Sarjan lämminhenkisyys lämmittää sisukaluissa asti ja saa rentoutumaan sen äärelle. Sarja saa nauramaan ja kihertämään koko ajan ja sen sympaattiset hahmot jaksavat viihdyttää. Hahmoihin tykästyy myös nopeasti ja heistä haluaa tietää enemmän. The Royal Tutor ei kuitenkaan tukeaudu pelkästään huumoriin vaan sarjassa nähdään vakaviakin hetkiä, jotka usein päättyvät mukavasti. Sarja kuitenkin vilauttelee salamyhkäisiä asioita Heinen mennisyydestä, josta kukaan muu kuin kunkku ei tunnu tietävän mitää. Myös muitakin synkkiä hetkiä sarjassa on mutta kokonaisuuten sarja kantaa itsensä todella hyvin. Kiinnostavaa nähdä jatkuuko sarja näin postiivisella asenteella vai muuttuuko se synkempään suuntaan.

The Promised Neverland

Dekkarisarjoja harvemmin tulee luettua ja Salapoliisi Conankin on ollut on-holdissa pitkän aikaa. The Promisen Neverland on kuitenkin jännitystä ja juonittelua parhaimmillaan. Selvitymistarinat osaavat nykyään toistaa itseään, mutta Neverland osaa rakentaa hieman erilaisen tarinan. Lasten kamppailu vapauteen orpokodista synkän totuuden paljastuttua heille tuntuu tuoreelta ja menevältä idealta. Sarja osaa luoda todella jännittäviä kohtauksia, kun lasten suunnitelmat ovat vähän väliä vaarassa paljastua ja pahisten hengittäessä jatkuvasti niskaan. Myös hahmojen ilveily on mahtavaa katsottavaa, sillä ne luovat kohtauksiin yhä ahdistavamman tunnelman, joka saa lukijat pelkäämään hahmojen puolesta. En olisi uskonut pitävän tästä sarjasta näin paljon, mutta se osoittautui astetta paremmaksi ja vakavammaksi. Hahmojen selviytyminen on koko ajan hiuskarvan varassa, joka luo koko ajan kuumotusta sarjaa lukiessa. Lisäksi sarjassa näkee hienoa dialogia ja hahmot tekevät todella päteviä johtopäätöksiä. Osaan jo ehkä arvata mihin sarja etenee, mutta on kiinnostavaa nähdä mihin sarja etenee sen jälkeen.

Vinland Saga

Ja tietenkin lopuksi on vielä mun ikuisuuslempisarja eli Vinland Saga. Jos jonkun pitäisi luke yksi manga-sarja, niin suosittelisin ehdotomasti Vinland Sagaa. Sarja on kehittynyt huimasti ensimmäisen tarinakaaren jälkeen ja yleensäkin päähahmo on kokenut huiman kehityksen päästäkseen tähän pisteeseen saakkaa. Sarja on selvästi hahmovetoinen, vaikka tarinan päätavoite onkin hyvä. Sarjassa hahmot kuitenkin tekevät paljon ja suurin osa sarjan tapahtumista kiinnittyvät hahmojen kehitykseen, tunteisiin, päätöksiin ja näitä koskeviin tapahtumiin enemmän kuin itse tarinan päätavoitteeseen. Mun pitäisi ottaa Vinland Saga uudestaan luettavaksi, sillä Makoto Yukimuran hidas julkaisutahti pakottaa odottamaan uusia lukuja kauan ja kokonaista pokkaria vielä kauemmin. Itse Vinlandiaan ei varmaan päästä vielä pitkään aikaan, mutta ei se haittaakaan, sillä nautin mielelläni hidasta seikkailua viikinkityylillä vielä muutaman vuoden.