#42. Psycho-Pass

Eletään 22. vuosituhatta, jolloin maan teknologia on kehittynyt huimasti ja turvallisuus on saanut uudet kasvot. Tarina sijoittuu Japaniin, jossa niin kutsuttu Sibyl-järjestelmä valvoo kansalaisten turvallisuutta. Järjestelmä valvoo kansalaisiaan alituisesti, ja mittaa näiden niin kutsuttua pyscho-passia eli henkistä mielentilaa. Psycho-Passin eli ns. psyykepassin värin perusteella sinut saatetaan passittaa hoitoon tai  leimata latentiksi rikolliseksi, mikä tarkoittaa ihmistä, joka ei ole toteuttanut rikollisia taipumuksiaan. Pienetkin asiat ja tapahtumat voivat nostaa Psycho-Passin lukemaa, kuten stressi sekä epätyypilliset tapahtumat. Joillakin ihmisillä lukemat ovat syntymästään asti korkeita, jolloin nämä tuomitaan automaattisesti latenttien joukkoon. Sibyllan tahtoa valvovat niin kutsutut tarkastajat, jotka ovat nykymaailman poliiseja. Heidän alaisenaan toimii usein ryhmä niin kutsuttuja ajokoiria, latenteista rikollisista koostuva ryhmä, jotka toimivat Tarkastajien alaisuudessa ja omaavat poliisien valtuudet. Päähahmo Akane Tsunemori on vastavalmistunut tarkastaja, joka ei vielä tunne työnsä nurjia puolia. Esimiehensä mukaan hänen pitäisiä kohdella latentteja kuin rikollisia, mitä Akane ei ymmärrä. Pian Akane saa huomata ettei Sybilla ole niin aukoton ja kansalaisten turvallisuuttaa ajava järjestelmä. Akane alkaakin miettiä Sibyllan tarkoitusta ihmiskunnassa ja mitä järjestelmän takana todella on.

Psycho-Pass on osa synttäriarvostelujani ja on neljänneksi eniten ääniä saanut sarja. Olen katsonut sarjan joskus pari kolme vuotta takaperin ja muistikuvani sarjan tapahtumista sekä aikajärjestyksestä olivat ehtineet sumetua todella kiitettävästi. Oikeastaan sarjaa katsoessa tuntui siltä, että sarjaa olisi katonut ensimmäistä kertaa. Ensimmäisellä katsomiskerralla en sarjasta niinkään välittänyt, mutta näin tosella kerralla koin saavani siitä paljon enemmän irti sarjasta kuin ensimmäisellä kerralla.

Psycho-Passin tarina on monisäikeinen, joka sukeltaa hyviin syviin vesiin ihmisten psyykkeeseen. Sarjassa Sibyl-järkestelmää kuvataan täydelliseksi järjestelmäksi, joka takaa tavallisten kansalaisten turvallisuuden. Ajatus täydellisestä järjestelmästä, joka kykenee suojelemaan kanslaisiaan jopa sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät ole vielä syyllistyneet mihinkään, on kieltämättä mielenkiintoinen ja kutkuttava. Kuka ei haluaisi elää rauhassa ilman pelkoa murhatuksi, raiskatuksi tai hakatuksi tulemisesta. Lisäksi tässä mailmassa ei ole käytännössä työttömyyttä ollenkaan. Aluksi katsoja voi ajatella, että Sibyllan hallitsema maailma on harmoninen ja turvallinen, kunnes katsoja päästetään katsomaan pinnan alle. Sibyllan luoma turvallisuuden kuva on kaikkea muuta kuin todellinen ja itse järjestelmässä on suuri puutteita. Järjestelmän kiertämiseen on omia keinoja, mitä tullaan todistamaan sarjan aikana useaan kertaan. Pian myös huomataan, että on olemassa ihmisiä joidenka psyykepassi ei värähdäkään, vaikka tämä murhaisia kymmenia ihmisiä. Tämä luo sarjaan sisäisen ristiriidan, kun Sibyl yrittää pimittää kyseisten ihmisten olemassa olon, kun koko Sibylin toiminta perustuu juuri psychopassin värin muuttumiseen. Tähän sarjan pääidea perustuu. Esitellään vakaan psyykepassin omaava hahmo ja katsotaan kuinka järjestelmä näihin reagoi.

Valmiina palvelukseen!

Lisäksi se, että järjestelmällä on omat heikkoutensa, niin koko Sibyl tuntuu haiskahtavan pitkälle. Sarjan kiinnostavin juonenelanka onkin itse Sibyl-järjestelmä ja se mitä sen taakse kätkeytyy. Sillä katsoja varmasti huomaa heti ensimmäisestä jaksosta lähtien miten epäreilu järjestelmä Sibyl on. Ihmisen ei nimittäin ole tarvinnut välttämättä tehdä mitään, jotta Sibyl tuomitsee tämän. Jopa pienet lapset eivät ole poikkeus. Jopa rikosten uhrit joutuvat usein kaltoinkohdelluiksi, koska heidän psyykepassinsa väri on muuttunut. Akuuttien tilanteiden takia johtunut värin muuttuminen on usein palautettavissa takaisin nornaalille tasolle, mutta jahka se ylittää tietyn rajan psyykkeen normalisoituminen ei enää onnistu. Tällöin sinut luultavasti teljetään, jonnekin huoneeseen loppuiäksi tai parhaammassa tapauksessa, jos Sibyl näkee sinussa potentiaalia, niin pääset liittymään ajokoiriin ja vaarantamaan oman nahkasi rikollisten kiinniottamisessa.

Sibyl-järjestelmä on kieroutunut ja käsittämätöntä onkin, ettei kukaan tunnu kyseenalaistavan sen toimintaa lainkaan. Lisäksi sarjan aikana tuodaan esiin se, kuinka maailma menee sekaisin, jos Sibyl-järjestelmä kaatuu tai joku löytää keinon vastustaa sitä. Sarjan ihmiset ovat nimittäin niin kasvaneet kiinni Sibyllaan, että nämä antavat sen tehdä puolestansa melkein kaikki suuret elämän päätökset, aina tulevaisuuden ammatista tämän päivän vaatekertaan. Samalla ihmisltä on kadonnut kyky tunnistaa vaara. Tämä huomataan sarjassa pariin otteeseen. Psycho-Pass tuokin vaivihkaa esiin teknologian riskit ja sen millaiset seuraukset voivat olla, kun teknologia alkaa olla liikaakin osa päivittäistä elämää. Ajatus, että joku valitsee sinulle tulevaisuuden työn tai tämän päivän vaatekokonaisuuden tuntuu vieraalta ajatukselta. Itselleni tällainen järjestely lähinnä veisi omaa itsemääräämisoikeutta ja romuttaa unelmoimisen. Psycho-Passin maailma ja sen luomat järjestelmät ovat mielenkiintoisia, mutta eivät kuitenkaan ole sarjan ainoa vetävä juonielementti.

Sarjan pääjuoni mutkittelee joen lailla kehittyen pienestä purosta kohisevaksi koskeksi. Sarjan aloitus on hieman varovainen ja jopa tunnusteleva, josta sitten se lähtee kasvattamaan tarinaansa monitahoisemmaksi. Pyscho-Passin juoni jakautuu kahteen osaan. Sarjan alkupuolisko on hieman episodimainen, kun päähahmokaartimme selvittelee rikoksia toisensa perään. Toinen puolisko taas keskittyy enemmän Kougamin ja Makishiman välien selvittelyyn ja Makishiman kiinniottamiseen. Alkupuoliskon tarina-arkkeja kuitenkin yhdistää koko ajan yksi ja sama tekijä, joten tapahtumat eivät tunnu irtonaisilta toisiinsa nähden ja ne keskustelevat myös hyvin tulevien tapahtumien kanssa. Juoni- ja tarinarakenne ovatkin sarjassa todella upeasti kirjoitettu. Kaikki tapahtumat ovat jotenkin kytköksissä toisiinsa ja tapahtumat tuntuvat tasapinoiselta. Ainoastaan yhden hahmon menneisyysjakso tuntui oudolta ja irtonaiselta, aivan kuin se ei olisi ollut kiinni tarinssa ollenkaan. Psycho-Passin tarina on koukuttava ja mielenkiintoinen, mutta se ei silti kohtele kaikkia hahmoja hyvin.

Harmillisen usein sivupahikset ovat mielenkiintoisia, mutta jäävät typerän ohuiksi ja kertäkäyttöisiksi.

Luonnollisesti sarjan päähahmot Akane sekä Shinya Kougami saavat kaikista eniten ruutuaikaa. Mikä ei siis ole huono juttu, sillä molemmat hahmot ovat mielenkiintoisia seurata. Akane on hahmona loisto esimerkki hyvin toteutetusta hahmosta, joka kehittyy sarjan aikana. Sarjan alussa Akane on aivan yhtä pihalla tapahtumista ja maailmasta kuin katsoja itsekin. Lisäksi Akane osoittautuu alkumetreillä melko naiiviksi ja ehkä hieman ärsyttäväksikin hahmoksi. En aluksi pitänyt Akanen hahmosta, sillä tämä kuvattiin siksi avuttomaksi ja sinisilmäiseksi hahmoksi, jonka tarkoitus on vain roikkua muiden hahmojen mukana ja reagoida näiden tekemisiin. Voi kuinka olinkaan väärässä, sillä Akanen kehitys hahmona on aivan ilmiömäistä. Hän kehittyy naiivista ja keltanokkaisesta hahmosta vahvaksi, äykkääksi ja kovapintaiseksi johtajaksi, joka ei kuitenkaan kadota pehmeyttään ja empatiakykyään toisia ihmisiä kohtaan. Hän osaa tarvittaessa laskelmoida kylmästi, mutta hän asettaa itsensä ja asemansa hyvin monesti sivuun puolustaakseen muita. Akanen kehityskaari saavuttaa huippunsa lopussa, mista johtuen sarjan jatkokausi tuntuu hyvin turhalta. Mutta nyt emme puhu siitä.

Kougami on taas toisella tavalla kiinnostava hahmo kuin Akane. Kougamin hahmossa ei niinkään nähdä suurta hahmokehitystä kuten Akanella. Tästä huomaa tiettyjen seikkojen muutoksen, mutta varsinaisesta kehityksesta en niinkään puhuisi. Kougami on kiinnostava hahmo sen takia, koska tästä ei tiedetä paljoa. Tämän mysteerinen aura sekä kylmän laskelmoiva olemus ja arvaamattomuus, tekevät hänestä jännittävän seurata. Vaikka Akane venyttää sarjassa sääntöjä niin Kougami taas rikkoo niitä niin, että säleitä lentää. Katsoja haluaa tietää hänen hahmostaan enemmän ja tutustua tähän paremmin. Kougami on myös sympaattinen hahmo, josta on helppo saada kiinni. Olisin kuitenkin kaivannut jotain hänen hahmoon, sillä tuntui aivan siltä kuin jotakin olisi jäänyt puuttumaan. Hänestä oppi pitämääb, mutta silti katsojana en tuntenut saavani hänestä tarpeeksi irti.

Puhutaanpa sitten hieman niistä sivuhahmoista, joita kaikkia sarja ei kohtele kovin mukavasti. Sarjalla on outo tapa ettei se paljasta paljoa hahmojensa menneisyydesta. Vain sen verran mitä tarinan kannalta on tarvittavaa. Tämä koskee niin Akane, Kougamia, Makishimaa sekä muita hahmoja. Siksi tuntuukin oudolta, että joidenkin hahmojen väliset suhteet tuntuvat jopa tarinan kannalta merkityksellisiltä, mutta joista ei kuitenkaan revitä tarpeeksi irti. Tästä oivana esimerkkinä Ginozan ja Masaokan välinen suhde. Katsojalle on selvää että näiden kahden välillä on jotain mutta sitten kun se side selviää niin sitä ei käsitellä mitenkään. Sarjan suurin ongelma onkin, ettei se ota kaikkea hyötyä irti kaikkien hahmojen välisistä kemioista ja jännitteistä. Sarja käsittelee nämä asiat melko yksioikisesti perehtymättä itse taustatarinaan. Pyscho-Pass on myös epälooginen sen suhteen kuka saa ruutuaikaa. Muun muassa Yayoi saa yhden kokonaisen jakson oman taustansa kertomiseen, mutta tämä ei kuitenkaan tee sarjassa mitään merkitsevää. Kun taas Kagari, joka toimii huomattavan aktiivempana ja tärkeämpänä hahmona, ei saa taustatarinaa juuri ollenkaan. Hahmojen epäsatapainoinen käsittely saa sarjan tuntumaan hämmentävältä ja epämääräiseltä. Etenkin Yayoin niin tarkasti kerrottu tausta tuntuu irtonaiselta, varsinkin kun kukaan muu hahmo ei saanut kokonaista jaksoa itselleen. Ratkaisu tuntuu kummalliselta, kun sarjalla oli selvästi alusta asti tietty linjaus hahmojen taustojen kanssa ja tarvittavat vihjeet hahmojen taustoista sisällytettiin varsinaiseen tarinaan. Tämä on harmillista, sillä kaikki hahmot ovat mielenkiintoisia ja heistä olisi saanut enemmänkin irti.

Makishiman ja Kougamin vastakkainasettelu toimii loistavasti. Tässäkin kohtauksessa he ovat jopa pukeutuneet vastaväreihin. 

Psycho-Passin animaatio taas on hyvin onnistunutta. Production I.G onnistui rakentamaan maailman, joka on todentuntuinen sekä mielenkiintoinen. Sarjan animaatio toimii todella hyvin ja tappelukohtaukset on todella hyvin koreografikoitu. Myöskin sarjan taustat ovat onnistuneita. Sarja sijoittuu pääasissa suurkaupunkiin, joka on öisin valaistu värikkäillä ja kirkkailla valoilla. Psycho-Passin päämiljöö tukee upeasti sarjan scifi tematiikkaa ja sen voisi kuvitella hyvin olevan tulevaisuuden kaupungin esikuva. Sarjan taustat näyttävät upeilta ja selkeiltä ja oli mukavaa, että tapahtumapaikka vaihtui välillä. Kaupungin sykkeestä saatettiin siirtyä vuoriston rauhaan tai synkkiin kaupungin alaosiin. Jokaisessa tapahtumapaikassa on selvästi oma tunnelmansa, kaupungin kulmilla tilanteet ovat lähes aina ahdistavia, työhuoneella lähinnä kerätään akkuja ja analysoidaan saatua tietoa ja tohtori Saigan luona on aina rauhallinen ja rennompi tunnelma. Sarjan erikoistehosteet loistavat myös sarjassa aina hahmojen käyttämiin aseisiin ja pelimaailmoihin asti. Pientä miinusta tulee sarjan hieman jäykistä ja tönkköisitä hahmoista. Hahmomallit itsessään ovat kivoja katseltavia, jokainen hahmo erottuu joukosta. Vaikkakin jotkut hahmot ovat ulkonäöllisesti unohdettavia.

Alkutunnareiden animaatio on myöskin nättiä. Molempien tunnareiden animaatio saa ne erottumaan toisistaan kuin myös musiikki. Ensimmäinen alkutunnarin värimaailmassa on käyetty pääasiassa mustan, valkoisen ja sinisen eri sävyjä. Sen animaatio on melko yksinkertaista sekä vähäeläistä. Toinen alkutunnari on taas selvästi värikkäämpi, kuin kylmiä sävyjä käyttävässä ekassa alkutunnarissa. Lisäksi toisessa tunnarissa on enemmän liikettä ja sen mustia varjoja on käyetty nerokkaasti luomaan kontrastia. Molemmat tunnarit kuvaavat loistavasti sarjan etenemistä sekä sen tarinan kehittymistä. Ensimmäisessä tunnarissa nimittäin Akane ja Kougami tuntuvat olevan enemmän toisiaan vastaan kuin liittolaisia. Tunnari kuvaa hyvin tarkastjien ja ajokoirien välistä suhdetta ja näiden välistä sosiaalista asemaa. Toinen alkutunnari taas näyttää kuinka hahmot vihdoin seisovat yhdessä pahuutta vastaan, eli tässä tapauksessa Makishimaa. Tunnarit ovat täysin toistensa vastakohtia, mutta tämän takia ne myös toimivat. Lisäksi alkuttaneiden musiikin tyyli muuttuu samalla lailla kuin animaatiokin. Enimmäisen tunnari kappale "abnormalize" on kylmä ja viiltävä kappale, joka sopii tunnarin kylmään tulkintaan. Toisen alkutunnarin biisi "Out of Control" on taas paljon energiantäyteisempi ja voimakkaampi kuin ensimmäinen tunnari. Toisesta alkutunnarista löytyy jo selvästi toivoa ja toveruutta, kun taas ensimmäinen tunnari on yksinäinen ja kolkko.

Virtuaalimaailmassa hahmojen avatarit kertovat paljonkin käyttäjistään.

Lopputunnarit taas jättivät hieman kylmiksi ja olivat mitäänsanomattomia. Ensimmäisen tunnarin biisi "Namae no nai Kaibutsu" on ihan kiva kappale. Se kuulostaa tosi kivalta varsinkin silloin, kun se alkaa soida ennen varsinaisten lopputekstien alkua. Valitettavasti tunnarin animaatio on todella mitäänsanomatonta, eikä oikeastaan tue mitenkaan musiikkia. Pidin todella paljon tunnarin aloituksesta, mutta EGOIST:n vahva kappale olisi tarvinnut paljon vahvemman animaation päästäkseen oikeuksiinsa. Toisen lopputunnarin biisi on taas huomattavasti rauhallisempi ja herkempi kuin ensimmäisen. Sen animaatio on myös hyvin yksinkertainen ja rauhoittava. Se on kuitenkin jopa unohdettavampi kuin ensimmäinen tunnari, sillä se ei vaan jää mieleen. Itse en ainakaan tästä tunnarista muistanut mitään tätä arvostelua kirjoittassani.

Vaikka en niin lämmennyt millekään sarjan tunnarille, niin Psycho-Passin muusta soundtrackista pidin taas oikein paljon. Pyscho-Passin ost on todella hienoa kuunneltavaa ja siletä löytyy monia hyviä kappaleita. Elektromusiikin tyyli toimii loistavasti sarjan scifi teemaan, mutta siihen on sekoitettu myös elementtä muistakin musiikkityyleistä. Lisäksi sarjassa kuullaan muutamia herkkiä ja koskettavia biisejä. Sarjan musiikki toimii juuri niin kuin sen pitääkin. Se nostaa kohtauksien tunnelman ja arvon aivan uudelle tasolle ja tukee sarjan kohtauksia. Kappaleet kuten "Sono Juukou Wa, Seigi Wo Shihaisuru", "Dominator" ja "Inochi no Arikata"  ovat todella upeaa kuunneltavaa, mutta se mistä sarjan muistaa on sen nimikko biisi "PSYCHO-PASS". Tämä biisi on todella voimakas ja monisävyinen ja aina, kun se rupeaa soimaan sarjan aikana, niin se saa adrenaliinin virtaamaan.


1 + 1 on ?

Epäröin Psycho-Passin uudelleen katsomista, sillä enimmäinen katsomiskerta ei saanut minua innostumaan sarjasta. Toinen kerta antoi kuitenkin paljon enemmän ja samalla huomasin paljon yksityiskohtia mitä en aiemmin ollut huomannut. Psycho-Passia voisi kuvailla ilotulitukseksi, täynnä jännitystä ja värikkyyttä. Mutta itse jäin kaippaamaan jotain. Vaikka kuinka pidin sarjasta, sen tarinasta ja hahmoista, jokin siinä jätti silti kylmäksi. En löytänyt itse sanoja kuvaamaan tunnetta, mutta Glass Reflection kuvasi hyvin tunteeni sanoiksi. Psycho-Pass on kuin ilotulitus, jota katsot tv:stä, etkä ole itse paikanpäällä kokemassa sitä. Sarja herättää ajatuksia ja on kiinnostava, mutta se pysyy kuitenkin sen verran etäisenä katsojalle, että siitä ei tunnu saavan kaikkea irti. Psycho-Pass ei missään nimessä ole huono sarja. En silti voi antaa sille aivan parhainta arvosanaa. Annankin sarjalle Suositeltava-leiman kylkeen, sillä tämä sarja ilahduttaa toveruudella, itkettää katkeruudella, ahdistaa vihalla ja inhottaa raakuudella. Se saa myös ajattelemaan, että onko oikeasti  Pyscho-Passin kuvaama tulevaisuus tulossa. Toivottavasti ei ole, sillä haluan jatkossakin valita omat päälle pantavani, sopivat ne sitten kuinka huonosti yhteen.