Gabriel Dropout - enkelit ja demonit??

Pitkästä aikaa kirjoittelen manga-arvion parissa. Tällä kertaa suomiuutuutena on komedia enkeleiden ja demonien taistelusta. Tosin tätä ei voi taisteluksi kutsua, sillä sarja on enneminkin humoristinen slice-of-life-sarja, jossa taistelut ovat lähinnä Gabrielin tuskailua ilmastointilaitteen rikkouduttua. Sarja siis kertoo vastavalmistuneesta enkelitytöstä Gabrielista, joka on lähetetty maan päälle opastamaan ihmisiä kaidalla polulla. Aluksi luokkansa priimuksena esitelty Gabriel kuitenkin lankeaa maan päälle laskeuduttuaan kaikkiin kiusauksiin, joihin tämä itse kertoo langenneensa mielellään. Aiemmin tunnollinen ja mallioppilaana ollut Gabriel on siis nykyään nahjusteleva ja laiska tyttö, jota ei kiinnosta kuin pelien pelaaminen ja kämpässään löhöily. Lisäksi ensimmäisessä pokkarissa kohdataan muita persoonallisia tyttöjä, jotka sekoittavat Gabrielin arkea.

Sarja repii huumorinsa arkipäiväisistä tapahtumista, hahmojen hölmön hauskoista persoonista, sekä tietenkin Gabrielin ristiriitaisesta luonteesta tämän enkelistatukseen. Pääasiassa Gabriel Dropoutin huumori toimii ihan hyvin ja sopii sarjaan. Itseäni sarja ei kuitenkaan jaksanut naurattaa, paria hymähdystä lukuunottamatta. En muutenkaan perusta tällaisista söpöistä moesarjoista, vaikka ei tässäkään tapauksessa sarja varsinaisesti mitenkään huono ole. Gabriel Dropoutilla ja sen kaltaisilla sarjoilla on varmasti faninsa, mutta itse pidin lukukokemusta lähinnä vaan tylsänä. Tarina rakentuu episodimaisesti luku luvulta, sillä melkein jokaisessa luvussa on jokin keskiö jonka ympärille tapahtumat kasaantuvat. Varsinaista pääjuonta sarjalla ei siis näillä näkymin ole, vaan sarjan on vain tarkoitus olla ja näyttää söpöltä.

Sarjan hahmot ovat melko pitkälle stereotyyppisiä joita näkee joka päivä huumorisarjoissa. Näillä on omat luonnetyyppinsä, joista sarja yrittää repiä naurut. Gabriel on laiska ja muista piittamaton, Vigne on huolehtiva ja tunnollinen, Satanichia on vain hölmö, jota on helppo vetää höplästä ja Raphiel pehmosadisti. Hahmojen luonteet on rakennettu erottumaan toisistaan, jolloin jokaisen on helppo valita oma lempitytynsä. Oma lempihahmoni oli ehdottomasti lempeä demoni Vinge, sillä muut hahmot tuntuivat vaan ärsyttävän. Hahmojen väliset erot ja statukset toimivat kuitenkin hyvin yhteen, jolloin helppo hahmottaa kuka pompotta ketä ja miten hahmot yleensäkin tulevat keskenään toimeen.

Ukamin taide taasen on juuri sellaista mitä tällaisilta söpöstelysarjoilta voi odottaa. Hahmot ovat pehmeitä ja tytöt suloisia. Mitenkään erottuva Ukamin piirtojälki ei siis ole, mutta se on kuitenkin selkeää ja helppoa seurattavaa. Painatukselle täytyy antaa myös kunniaa, sillä hyvän laadun lisäksi mukaan on saatu myös värisivuja.

En lämmennyt Gabriel Dropoutille, enkä varmaan jatka sarjan parissa. Sarja on kuitenkin sellainen, että siitä joko tykkää täysillä tai sitten se jättää kylmäksi. Omalla kohdallani tämä ei siis toiminut, mutta suosittelisin lukijoita edes kokeilemaan sitä yhden tai kahden osan verran. Ehkä löydätkin sarjasta jotain uutta ja hauskaa viihdettä. Kevyt pokkari tulee myös luettua nopsaan, joten sen lukemiseenkaan ei tuhriinnu paljon aikaa. Jos yhtään söpöstelysarjat kiinnostavat tai ovat mieleen niin kannattaa ehdottomasti kokeilla.

#38. No Game No Life

Sisarukset Sora ja Shiro ovat huippupelaajia, jotka päihittävät missä tahansa pelissä kenet tahansa. Oli sitten kyse videopelistä tai shakista, nämä kaksi ovat voittamattomia. Heidät tunnetaan internetissä ja pelipiireissä nimellä Blank, sillä he jättävät aina nimensä tyhjäksi. Kaksikko on kuitenkin kovan luokan hikikomoreita, jotka ovat erkaantuneet todellisesta maailmasta. He kuvailevatkin maailmaansa ja elämäänsä olevan jälleen kerran yksi surkea peli. Eräänäpäivänä he kuitenkin saavat mahdollssuuden paeta tästä heille yhdentekeväksi muuttuneesta maailmasta, sillä voitettuaan pelissä Teto nimisen pojan tämä tarjoutuu viemään heidät maailmaan jossa kaikki asiat selvietään peleillä. Tässä maailmassa hallitsevat eri rodut, joista ihmiset ovat kaikista alimpana ja ala-arvoisempina. Teto paljatuukin Disboard-maailman jumalaksi, joka uskoo Soran ja Shiron pystyvän nostamaan ihmisten rodun takaisin maailman kartalle. Näin ollen Sora ja Shiro päätyvät pelien täyteiseen maailmaan, jossa eläminen on yhtä peliä. Kirjaimmellisesti.

Tiedättekö sen tunteen, kun löydät yhden uuden lempianimen? Olet täysin mukana sarjan hengessä ja melkein elät hengittämällä kaikkea sarjaan liittyvää. Valitettavasti tällä kertaa näin ei käynyt No Game No Lifen kohdalla, sillä inhosin sarjaa toisesta jaksosta alkaen. En rehellisesti sanottuna tiedä mitä oikein odotin tältä sarjalta, mutta odotuksiani se ei täyttänyt. No Game No Life tuli katsottua kavereiden kanssa muutama kuukausi takaperin ja pakko myöntää, että jos olisin sarjan yksin katsonut niin olisin dropannut sen kesken kaiken. Sarjassa oli tasan kaksi hyvää puolta: tarina, joka jää kesken sekä kaunis animaatio.

Tarinan alkuasetelma on aivan loistava, sillä se herättää kiinnostuksen sarjaan kohtaan jo ensimmäisestä jaksosta lähtien. Siinä on paljon elementtejä ja jännitystä tuo mukanaan erilaiset pelit ja haasteet, joista hahmojen on selvittävä edetäkseen tässä todeksi muuttuneessa pelissä. No Game No Lifessa esiintyy kiitettävän monimuotoisia ja erilaisia pelejä aina tavallisesta shakista vähän oudompiinkin mittelöihin. Pelitilanteet on rakennettu dynaamisesti, ja hahmojen täytyy oikeasti käyttää aivonystyröitään ja taktikoida voittaakseen pelin. Välillä jotkin pelikohtaukset on viety niin täysin yli, että niitä on viihdyttävä katsoa ja ottelun aikaansamaan tunnelman takia. Tästä huolimatta kamppailut ovat melko ennalta-arvattavia voittajan suhteen. Ei myöskään liene mikään spoileri, että Sora ja Shiro ovat pääasiassa aivan ylivoimaisia pelaajia. Joutuvathan he kiperiin paikkoihin ja joutuvat tosissaan miettimään seuraavia siirtojaan, varsinkin joutuessaan erilleen toisistaan, mutta tästä huolimatta nämä voittavat silti jollain konstilla. Tämän takia pelit jäävät yllätyksettömiksi, ja itselläni ainakin loppui kiinnostus usein kesken ottelun.

Sora ja Shiro ovat hyviä hahmoja erillään, mutta puuduttavia yhdessä. Nämä kaksi ovat aina yhdessä ja he saavat jäätävän paniikkikohtauksen jos joutuvat liian pitkäksi aikaa eroon toisistaan. Sora on kaksikon taktikko ja hän pystyy suunnittelemaan pelisiirtonsa usean siirron päähän ja päättelemään vastustajan aikeet. Shiro on taas pieni matikkanero, joka kykenee matemaattisen lahjakkuutensa avulla laskemaan mm. korttipakan kortit. Lisäksi nämä kaksi ovat sisaruksia ja omaavat erittäin huonot sosiaaliset taidot, josta revitäänkin huumoria ajoittain. Soralla ja Shirolla on mielenkiintoisia piirteitä sekä yksilöinä että yhtenä yksikkönä. Molemmat tuovat selvästi jotain mukaan heidän väliseen suhteeseensa kuin myös pelitilanteisiin. Heidät kuvataan enemmän yhtenä toimivana organismina, mutta sarjan edetessä heistä tuodaan ilmi myös yksilöllisiä piirteitä. Paha vaan etten tuntunut välittävän tai oikeasaan pitäväni kummastakaan päähahmosta. Shiro ei jaksanut alusta alkaenkaan herättää mitään tunteita, sillä en ole mitenkään söpöjen moetyttöjen perään. Shiro muutenkin tuntui persoonattomammalta hahmolta kuin Sora. Sorasta taas pidin aluksi ja onhan hänellä sarjassa omat hyvät hetkensä, Hän on myös huomattavasti erottuvampi hahmo kuin Shiro, jonka luonteenpiirteet tulevat paremmin esille. Mutta lopulta Sora päätyi vain toistamaan samoja kuvioita koko ajan ja hän käy melko tylsäksi hahmoksi. Olisin myöskin halunnut kuullaa lisää näiden kahden menneisyydestä, sillä sitä ehdittiin sivuamaan vain muutaman minuutin verran sarjan viimeisissä jaksoissa. Lisäksi sarja vie näiden kahden sisarussuhteen aivan väärille teille. Sarja nimittäin antaa ymmärtää yhtä jos toistakin näistä kahdesta. Insestinen vihjalu jotenkin särähti omaan korvaani erittäin paljon ja häiritsi lopulta koko katsomiselämystäni.

Muut hahmot taas eivät erotu järin edukseen ovat kaikki melko stereotyyppisiä massatapauksia. He eivät myöskään Soran ja Shiron rinnalla jaa mitään tarkoitusta olla mukana sarjassa. Heidän päätehtävänsä on olla välillä äänessä ja tarjoilla katsojille annos fanservicea. Jota viljellään sarjassa erittäin paljon. Sarja tuntuu turhan paljon keskittyvän Shiron pikkuhousuihin, Jibrilin rintavarustukseen ja Stephanien häpäisemiseen. Fanservice ei tuo sarjalle mitään lisäarvoa eikä sen siivittämä huumorikaan ole edes viihdyttävää. Varsinkin tyhjäpäistä Stephiä, jolla ei ole muuta tarkoitusta olla mukana kuin olla Soran kiusaamana, käy välillä erittäin kovaa sääliksi. Lisäksi kenen loistava idea oli vilautella jatkusvasti 11 vuotiaan tytön pikkuhousuja? Tämä sarja ei olisi kaivannut tällaista turhaa irstailua, vaan olisi jopa pärjännyt paremmin ilman sitä.

Steph ei ole penaalin terävin kynä mitä Shiro hyödyntää säälimättä, Tyttö ei esim. osaa antaa periksi silloin kun pitäisi.

Onneksi kuitenkin raastavan sisarusrakkauden vihjailun sekä silmät päästä polttavan fanservicen rinnalla sarja näyttää erittäin hyvältä. No Game No Lifen virtuaalitodellisuus on värikäs, tarkka sekä täynnä erilaisia muotoja ja kuvioita. Disboardin maailma onkin kuin suoraan videopelistä temmattu ja se on sopivan hullunkurinen, mutta silti vakavasti otettava. Sarjan animaatio on todella nättiä ja studio Madhouselle täytyy kyllä antaa kunniaa sarjan leikkisyydestä. Hahmojen desingit ovat myös kivaa katsottavaa ja hahmojen asut oikeaa silmäruokaa. Sarjan värimaailmassa vallitsee punaisen eri sävyt, joita on käyetty hyväksi myös hahmojen ääriviivoissa, jotka värittyvät punaiseksi mustan sijaan. Tämä luo sarjaan iluusion, joka saa sarjan tuntumaan hiukkasen taianomaiselta. Se jaksaa miellyttää silmää kauemmin ja luo melankolisen tunnelman. Myös alku- ja lopputunnareiden animaatio on upeaa katsottavaa.. Alkutunnarin tunnelma ja meininki sopii hyvin No Game No Lifen maailmaan ja se kuvaa melko hyvin sitä mitä tämä sarja on. Lopputunnarin kaunis ja erilainen animaatio taas erottuu muusta animaatiosta, ja se antaa hieman vinkkiä Shiron ja Soran menneisyydestä.

Sarjan musiikki on taas erittäin mahtipontista ja energistä, jolla sarja saa nostettua tunnelmaa varsinkin toimintatilanteissa. Musiikki voisi olla hyvinkin jostakin seikkailupelistä, mikä saa sarjan tuntumaan vielä enemmän pelimäiseltä. Tosin vaikka sarjassa soitettavat biisit ovatkin hyviä, niin ei niitä jaksa kuunnella animen ulkopuolella. "The Kings Plan" on ost:n muistettavimpia kappaleita, joka kuvaa sarjan tunnelmaa melko pitkälle. Alkutunnarin biisi on parempaa kamaa, joka kuitenkin tuli kulutettua loppuun jo paria vuotta sitten. Enää "This Game"-kappale ei jaksa sykähdyttää samalla tavalla kuin ennen, mutta siitä sarjan silti tunnistaa edelleen. Ja täytyy sanoa, että alun piano-osuus on aivan upeaa kuunneltavaa.

Summati summarim

No Game No Life ei ollut sitä miksi sitä luulin. Oma katsomiskokemukseni sen kohdalla tuntui siltä, kuin olisin kiivennyt vuorelle ilman turvaköyttä. Toisaalta ymmärrän miksi sarjalla on faninsa ja miksi porukka tykkää siitä niin paljon. Itse en vain yksinkertaisesti pitänyt sarjasta monestakin syystä. Loistavasti konseptista ja upeasta animaatiosta huolimatta sarja tuntuu jäävän puolitiehen ja se keskittyy turhanpäiväisiin asioihin. Pikkuhousut ja rinnat vilahtamat turhan usein kuvaruudussa, mikä syö sarjan uskottavuutta ja vievät huomion tärkeämmiltä asioilta. Lisäksi pääkaksikko jää melko yksiulotteiseksi taustatarinan puuttuessa ja kehityksen jäädessä melko mitättömäksi. Lisäksi sarja jää kesken, eikä läheskään kaikkia rotuja olla ehditty edes tutustuttaa katsojille. En tiedä kuinka moni tulee pettymään tästä, mutta oma komeukseni No Game No Lifen kanssa oli sen verran kurja, että annan sille arvosanaksi Dropattavan. Sarja löytää kyllä katsojansa, mutta ei ehdottomasti sovi kaikille. Jos animeltaan haluaa laadukkaampaa viihdettä ilman turhaa fanservicea niin parempiakin sarjoja löytyy.

Popcult Day - hellettä ja ohjelmaa

Popcult Daystä on nyt kulunut kaksi viik... ei anteeksi, kolme viikoa, ja olenkin yllätyksekseni näinkin aikaisin kirjoittamassa siitä postausta. Hyvä minä! Oikeastaan koko Popcult Dayhin lähtö tuli vähän yllätyksenä, sillä alun alkaen mun ei ollut tarkoitus lähteä sinne ollenkaan. Mutta jonkin onnen kantamoisen kautta onnistuin voittamaan twitterissä järjestettävässä arvonnassa lipun tapahtumaan, joten pakkohan sinne oli sitten lähteä. En ole aikoihin ollut yhden päivän kestävässä conissa, sillä nykyään kaikki conit joissa käyn ovat lähes poikkeuksetta koko viikonlopun kestäviä. Tähän on ensisijasesti syynä sen, että en välttämättä jaksa vaivautua lähtemään tapahtumaan yhdeksi päiväksi toiselta puolen Suomea. Mutta Popcult Dayn jälkeen muistin taas kuinka paljon hyviä puolia päivän kestävissä tapahtumissa on. Ei tarvitse rahdata puolta omaisuutta mukana ja säästyy majoituskuluilta, jos tapahtumapaikalla saapuu vasta tapahtumapäivänä. Lisäksi oli jotenkin tosi rentoa olla Popcult Dayssä, kun ei ollut sitä tiettyä vaivannäköä mukana raahattavana eikä tarvinnut stressata seuraavaa conipäivää.

Mutta siis hieman siitä miten conipäivä sujui. Ihan mukavasti, kiitos kysymästä. Tällä kertaa mukanani oli hieman erilaista matkaseuraa, sillä olin saanut erään ystävän, joka ei ollut koskaan ennemmin käynyt conitapahtumissa, puhuttua ympäri lähtemään meikäläisen mukaan. Kyseinen henkilö itsekin tuumasi päivän päätteksi, että tapahtuma oli oikein mukava ja mieltäavartava, muttei välttämättä jaksaisi tällaista touhotusta koko viikonloppua xD. Mutta siis eniwei, matkaan lähdettiin junalla jo aikaisin aamulla, jotta ehtisimme conipaikalle hyvissä ajoin. Tietenkään aamu ei sujunut niin sutjakkaasti kuin oli tarkoitus, sillä minä höynä onnistuin unohtamaan kännykkäni kotiin, jota tietenkin piti lähteä vielä noutamaan. Junaan kuitenkin ehdittiin, hieman ylinopeusrajoituksia rikkoen, mutta ehdittiin kuitenkin.

Helsinkiin saavuimme noin 45 minuuttia ennen conin aukeamista, mikä ei antanut syytä kiirehtiä, olimmehan päättäneet kävellä Kulttuuritalolle. Eihän matkaa ollut kuin pari kilometriä rautatieasemalta. Matka sujuikin ihan mukavasti, ellei oteta huomioon sitä, että olimme paistua rapeiksi heti alkujaan kuumassa kevätauringossa. Muutenkin koko päivä oli todella aurinkoinen ja oli hienoa, että sään valtiaatkin suosivat joskus conittajia. Onneksi kuuma ja helteinen ilma ei niin paljon haitannut, sillä Kultturitalon ilmastointi pelitti kohtalaisen hyvin. Lukuunottamatta suljettuja ja pienimpiä luentosaleja, joissa haisi aina mukavasti ohjelman loputtua sukkamehu.

Mutta siis paikanpäälle päästiin ja päätettiinkin suunnata ensimmäisenä Godzilla-luennolle. Godzilla — Atomipommin symbolista pop-kulttuurin ikoniksi oli ehkä päivän parhaimia ohjelmia, sillä vaikka asiassa ei menty niin syvälle kuin oltaisiin voitu, niin itse ainakin sain paljon lisätietoa tuoteperheestä. Ja oli todella mukava kuunnella ohjelmapitäjiä täyden ajan, sillä he näyttivät oikeasti pitävän aiheestaan. Ei edes haitannut vaikka pieni jännitys ja kokemattomuus näkyikin hieman ohjelman pitämisessä.

Mun minimalistinen conilootti

Seuraava ohjelma alkoikin melkein heti perään, nimittäin Avatar — enemmän kuin lastenohjelma?. Lähdin innoissani kuuntelemaan höpinää Avatarista, sillä varsinkin Iitunesin, Pixeffectin ja Sipsinekkun tuntien luvassa ei voinut olla kuin hyvää keskustelua, mukava ilmapiiri ja kunnon naurut. Ja sitä sitten sainkin mitä odotin. Panelistit käsittelivät todella laajasti ja syvällisesti eri aiheita Avatar-sarjasta, joita en itsekään ole tajunnut pohtia. Lisäksi tunnelma oli koko ajan rento, eikä ollut minkäänlaista kynnystä osallistua parilla sanalla mukaan keskusteluun. Harmi, kun vajaa kaksi tuntinen meni niin nopeasti, sillä olisin jaksanut kuunnella porukan höpötyksiä vaikka toisenkin mokoman.

Ohjelmia ohjelmien perään, sillä seuraavaksi laukattiin pienen pohdinnan jälkeen seuraavalle luennolle. Stranger Thingsin animeversio!? — Boku dake ga inai machi kiinnosti ohjelmakonseptina todella paljon, mutta olikin melkoinen pettymys. Ohjelma tuntui yhdeltä suurelta sähläykseltä, sillä ohjelmapitäjä hyppi asiasta toiseen koko ajan eikä ohjelmalla ollut lainkaan rakennetta. Oli hienoa, että ohjelmanpitäjä piti aiheestaan ja käsiteltävistä sarjoista, mutta ohjelmaa kuunnelessa tuntui, että pitäjä oli vain kirjoittanut ajatuksensa paperille ja kertoi niitä sitä mukaa kuin oli kirjoittanutkin. Lisäksi minua häiritsi tavattomasti se, että ohjelmakuvauksessa ja itse paikanpäälläkin kerrottiin ettei ohjelma tule sisältämään spoilereita. Mikä ei lainkaan pitänyt paikkaansa, sillä ainakin Boku dake ga inai machista kerrottiin hyvin suuriakin spoilereita ja melkein jo pelkäsin, että pitäjä lipsauttaisi pääpahiksenkin nimen vielä. Onneksi olin itse jo katsonut kyseisen anime-sarjan, mutta kävi vähän harmi muita kuulijoita jotka eivät sitä olleet vielä katsoneet. Konsepti oli siis kiva ja mielenkiintoinen, mutta toteutus ja sisältö eivät vain nyt onnistuneet.

Seuraavaksi arvoimme taas kahden ohjelman välillä, sillä vastassa oli Disney ja Game of Thrones. Itse olisin varmaan lähtenyt katsomaan Disney: Sankareita, onko heitä?-ohjelmaa, mutta koska olin rohdannut kaveria melkein puolipäivää itseäni kiinnostavissa ohjelmissa, niin annoin päätäntävallan hänelle. Joten eksyimme Game of Thrones — adaptaatio vai mikä?-ohjelmaa kuuntelemaan. Odotin ohjelmalta ehkä vähän toisenlaista sisältöä, sillä lopulta pääasiassa pitäjä vain luetteli fanktoja, jotka itsekin jo tiedostin. Ohjelman parasta antia oli ehdottomasti spekulointi sarjasta, sen tulevaisuudesta ja kirjailijasta muiden osallistujien kanssa, vaikka ohjelmapitäjän anti jäi mielestäni vähäiseksi.

Tämän jälkeen maistuikin jo ruoka ja koska kaveria piti sisvistää, niin tiemme kulki läheiseen nepalilaiseen ravintolaan. Kaverikin yllättyi postiivisesti ruuasta ja saimma kyllä vatsamme täyteen. Ennen ja jälkeen ruokailin kierrimme myös yhdistypöydät, taidekujan ja myyntipöydät. Yhdistyspöydillä nyt kävi turisemassa mukavia kuten aina, mutta myyntipöytäsalista ei tällä kertaa tarttunut matkaan mitään. Taidekujaltakin mukaan sattuivat vain pari arttia ja yhdistyspöydiltä Aiconin kangasmerkki. Tosin taidekujalta olisin halunnut ostaa vaikka ja mitä, mutta en vain antanut itseni langeta.

Muutenkin syömisen jälkeen vaeltelimme ympäri conipaikkaa, sillä molemmat odottivat kellon lyövän tarpeeksi seuraavia ohjelmia varten. Kaveri lähti kuuntelemaan päivän viimeisenä ohjelmana Ympäristö tarinankertojana videopeleissä, mutta koska itseäni ei videopelit jaksa nykyään kiinnostaa niin päätin itse ujuttautua kuuntelemaan Sinä ja fuusiosi — Sukupuoli ja seksuaalisuus Steven Universessa-ohjelmaa. En ole Steven Universea koskaan katsonut, mutta sen hahmot ja pääidea olivat ennestään tuttuja. Ohjelma oli todella hauska ja Metteä oli kiva kuunnella, mutta hän ei mielestäni mennyt tarpeeksi syvälle aiheeseensa. Ohjelma ei ollut niin syvällistä analyysia kuin olin odottanut eikä ohjelma oikeastaan antanut mitään uutta, mutta Metteä oli vain kiva kuunnella. Tosin ohjelman aikana minua häiritsi yleisön jatkuva kommentointi läpi ohjelman. Pari kysymystä ei haittaa, mutta kun kysymyksiä ja kommentteja tulee joka välissä niin se rupaa ärsyttämään. Varsinkin kun nämä kommentit eivät välillä mitenkään liittyneet ohjelman sisältöön. Jos sinulla on paljon asiaa ohjelmasta säästä kysymykset loppuun tai pidä oma ohjelma.

No, ohjelmian loputtua lähdimmiken kohti rautatieasemaa kaupana kautta ja jätkien kera. Olin varautunut päivään aivan liian paksuilla housilla, joten käveleminen oli välillä melko kuumottavaa. Junamatka kohti kotia sujui mukasti, joskin hieman väsyneissä merkeissä ja liian tunkkaisessa vaunussa. Popcult Day oli oikein onnistunut päivä ja olen tyytyväinen, että lähdin sinne. Kaveria tuli nyt vedettyä paikasta toiseen, mutta loppukartoituksessa onneksi selvisi, että päivä oli ollut oikein mieluisa. Tekemistä riitti koko ajan ja ohjelmaa oli runsaasti moneen makuun. Ohjelma osoittautui pääosin todella hyväksi ja oli harmillista, että niin moni ohjelma meni ohi suun. Tapahtumapaikkana Kulttuuritalo ei ehkä ole kaikista paras vaihtoehto, sillä paikoitellen käytävät ja portaat olivat ahtaat. Tämäpä tosin taitaa olla ainoa miinus tapahtumapaikasta. Sijainti oli hyvä ja ilmastointikin pelitti kohtuullisen hyvin. Ohjelmasaleja oli useita ja taidekujalla oli suhteellisen isot tilat. En voi kun kehua tapahtumaa, sillä siitä jäi päällimmäiseksi hyvä mieli päälle. Ensi vuonna on hyvä sitten jatkaa näillä näkymin Popcultin parissa. Viime viikonloppuna oli Matsuconi, joten siitä on tulossa postaus jossakin kohtaa, jahka innostun siitä kirjoittamaan. Näillä näkymin seuraava coni on Desucon, joten minä kiitän ja kuittaan tältä erää. Näkyillään taas!